torstai 16. tammikuuta 2014

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Tämä kirja on ollut lukulistallani pitkään. Vaikka olen lukenut kirjasta paljon ja tiesin päällisin puolin mistä se kertoo ja että se ei ole aivan tavallista kerrontaa, en silti osannut odottaa tällaista kirjaa. Odotin jotain tavanomaisempaa nuortenkirjaa. Kahden 14-vuotiaan tytön rakkaustarina, taustana vuosi 1986 ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus.

Valoa valoa valoa häikäisi minut. Kerronta lähentelee proosarunoa. Kertojaratkaisu ei ole aivan tavanomainen - kertoja, toinen päähenkilöistä, puhuttelee jatkuvasti lukijaa suoraan ja kommentoi kirjoittamaansa, tekee selväksi, että tämä on hänen kertomansa ja kirjoittamansa tarina. Nautin myös kovasti kertojan tavasta kommentoida kirjoittamaansa vertaamalla sitä kirjoittamiskurssien oppeihin tai muihin kirjoihin.

Kieli on uskomattoman kaunista. Tekee mieli pysähtyä vain maistelemaan lauseita ja sanoja, kirjoittaa niitä muistiin. Toistot, rytminvaihdokset, lyhyet rivit, tekstin välillä hajanainenkin asettelu luovat kirjan tunnelmaa. Takaumat ja ennakoinnit rikkovat kronologisesti etenevän rakenteen, vaikka tarina kulkeekin alusta loppuun.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Karisto, 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti