maanantai 28. lokakuuta 2013

Murhamysteereitä porvoolaisittain

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa.
 Myllylahti, 2013.
Porvoolaiselta esikoiskirjailijalta Jaana Lehtiöltä ilmestyi tänä syksynä dekkari Joka viisautta rakastaa. Kotikaupungin kirjallisuuteen pitää tietysti tutustua, joten luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä.

Kovasti Porvoon oloisessa pikkukaupungissa puhkeaa yllättäen suorastaan murha-aalto. Roskiksesta löydetään kuolleena alaston ja karvaton mies, joesta hukkunut nainen ja hautausmaallakin on kalautettu eräs nainen hengiltä. Liittyvätkö murhat toisiinsa vai eivät, kas siinä pulma rikoskomisario Juha Muhoselle. Ja tapahtumiin imeytyy pian mukaan myös eläkeläisrouva Hilkka Alitupa.

Porvoolaisena oli hauskaa sijoittaa kirjan tapahtumia Porvoon kartalle, mutta kokonaisuutena Lehtiön teos ei täysin vakuuta. Varsinkin alku lähtee käyntiin vähän kömpelösti, mutta onneksi kirja paranee loppua kohti huomattavasti. Juoneen ja rikoksen ratkaisuun on mukavasti saatu upotettua muutama yllättäväkin koukku, vaikka varsinainen syyllinen ei kovin suuri yllätys olekaan.

Kirjan kaksi keskeistä hahmoa ovat keskenään kovin erilaiset. Komisario Muhonen kuvataan leppoisaksi, keski-ikäiseksi, ylipainoiseksi mieheksi, mutta ikävä kyllä hänen henkilönsä jää kirjassa mielestäni jotenkin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi liikakiloista huolimatta. Toinen keskushahmo, Hilkka Alitupa sen sijaan on koko kirjan parasta antia. Varhaiseläkkeellä oleva historianopettaja on kipakka tyyppi, joka katselee Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -elokuvaa ja lueskelee netistä rikospalstaa. Hilkan hahmo on sen verran mehukas, että jättää oikeastaan kirjan kaikki muut hahmot varjoonsa.

Pienistä puutteista huolimatta Joka viisautta rakastaa on mielestäni ihan kelpo esikoinen, pieni pilke silmäkulmassa kirjoitettu jännäri.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja

Luin Karl Ove Knausgårdin suurteoksen ensimmäisen osan jo heinäkuussa, mutta jostain syystä en ole saanut vielä kirjoitettua siitä mitään. Mitä kirjoittaa kirjasta, josta on kirjoitettu niin paljon? Jotain pitäisi kuitenkin, sillä minulle tämä kirja on ollut yksi tämän vuoden suuria elämyksiä.

Taisteluni alkaa ehkä hienoimmalla koskaan kirjoitetulla kuolemakuvauksella. Alun luettuani olin jo melkoisen vakuuttunut teoksesta ja päättänyt lukea kaikki sarjan kuusi osaa. Knausgård kuvaa melkein piinallisen yksityiskohtaisesti melkein kaikkea, sanat virtaavat ja pysähtelevät, kieli käyttäytyy kuin elävä olento. Kerronta hypähtelee sinne tänne, välillä kuvaten arkisia asioita mahdollisimman tarkasti, välillä pysähtyen filosofoimaan.

Kirjan päähenkilö on Knausgård itse, tai sanojen luoma fiktiivinen kuva hänestä. Kirjailija kuvaa säälimättömän rehellisesti omaa ja läheistensä elämää kirjassaan. Tämä on tehnyt hänestä kohukirjailijan ja nostanut keskustelun siitä, saako kirjailija käyttää oikeiden ihmisten elämää kirjallisena materiaalina. Minulle käännöskirjallisuus loi riittävän fiktion muurin; kirjan henkilöt ovat yhtä minulle yhtä epätodellisia kuin minkä tahansa romaanin hahmot. Silti yksi kiehtovista asioista tässä kirjassa on tasapainottelu omaelämäkerran ja romaanin välillä. Kaunokirjallisuutta tämä ehdottomasti on, mutta mikä on se piste, missä todellisuus muuttuu taiteeksi? (Vähän aikaa sitten tosin opin, että tällaista kirjallisuutta nimitetään usein autofiktioksi. Aina oppii uutta.)

Sisällöllisesti Ensimmäinen kirja käsitteli paljon vaikeaa isäsuhdetta ja päähenkilön nuoruusvuosia. Isän kuolema, sen herättämät ristiriitaiset tunteet, nuoruuden kasvukivut, kaikenlaista löytyi. Taisteluni ei päästä helpolla vaan paljaudessaan ja intiimiydessään laittaa lukijankin kohtaamaan oman itsensä. Samaan aikaan ihastelin kirjan kieltä ja muotoa. Lukukokemus oli jopa hurja. Niin hurja, että en vielä ole uskaltanut tarttua hyllyssä odottavaan Toiseen kirjaan, vaikka koko sarjan ehdottomasti haluankin lukea. Tuntuu kuitenkin, että se vaatii ympärilleen tilaa ja keskittymistä, joten säästelen sitä sopivaan hetkeen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja. Like, 2013. (Miki)
Alkuteos: Min kamp. Første bok, 2009.
Suomentanut Katriina Huttunen.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Lyhyttä ja lyhyehköä proosaa

Kolme kärpästä yhdellä iskulla, pika-arvioita, kaksi Tammista ja yksi Supinen.


Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava, 2010.

Muita hyviä ominaisuuksia oli ensikohtaamiseni Petri Tammisen kirjojen kanssa. Ensimmäisiä ajatuksiani oli, että miksi en aiemmin ole lukenut mitään tältä kirjailijalta. Muita hyviä ominaisuuksia on kokoelma juttuja tai tarinoita, joissa Petri Tamminen paljastaa paljon itsestään. Hän tuo esille omia kipupisteitään, kuten ujoutensa. Tekstit olivat yhtä aikaa sekä hauskoja että kovin vakavia. Vähän niin kuin elämä. Tykkäsin kovasti. 


Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava, 2006. 

Seuraava Tammiseni oli romaani Enon opetukset. Siinä seurataan päähenkilön kasvua ja tärkeän henkilön, enon vaikutusta häneen. Tykkäsin tässä siitä vähän synkeästä huumorista, joka syntyy kielestä ja kuvaamisen tavasta, tarkoista havainnoista ja elämän pohdiskeluista. Ei tehnyt kuitenkaan yhtä suurta vaikutusta kuin Muita hyviä ominaisuuksia.


Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010. 

Miina Supisen Apatosauruksen maa on kokoelma absurdeja novelleja. Takakansitekstikin lupasi tätä, ja se kuulosti hyvältä, sillä yleensä olen absurdin ystävä. Supisen kokoelmassa osa novelleista oli mielestäni loistavia, osa taas meni täysin ohi. Kokonaisuutena siis ehkä keskiverto, mutta loistokkaiden novellien ansiosta ehdottamasti lukemisen arvoinen.


Juha Vakkuri: Leokongo

Juha Vakkuri. Leokongo. Runoelma. Like, 2006. 

Runomuotoinen kertomus Kongon historiasta kuulostaa sopivasti omituiselta ja kiinnostavalta. Sellaiselta kirjalta, joka on joko erinomainen tai sitten täysi floppi. Juha Vakkurin Leokongo oli onneksi kiinnostavasti rakennettu ja onnistunut teos, joka sekä valottaa Kongon julmaa historiaa Belgian siirtomaana että lipsahtaa jopa taiteen puolelle.

Tässä runoelmassa pääsevät ääneen kaikki osapuolet kuningas Leopoldin ratsastajapatsaasta alkaen. Monet näkökulmat valoittavat historiaa, ja runoelman tueksi voi tarkistaa faktoja myös kirjan loppuun kootuista selityksistä.

Vaihtelevat kertojat esittävät osansa usein haudan takaa, kertoen kuolemastaan, mikä toi mieleeni Spoon River antologian. Runomuodosta ja vaihtuvista näkökulmista huolimatta myös tarinaa oli mielestä helppo seurata. Hieno, erilainen teos!