sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi. WSOY, 2011.
Saksankielinen alkuteos: Garou, 2010. 
Suomentanut Ilona Nykyri. 

Ihastuin aikoinaan Leonie Swannin lammasdekkariin Murha laitumella. Kirjan huumori iski minuun täysillä, ja sympaattisen viisaat ja ihmismäisyydessään silti lammasmaiset lampaat Miss Maplen johdolla laidunsivat sydämeeni.

Lammasdekkarin jatko-osa Ihmissutta ken pelkäisi on pitkään odottanut lukemista kirjahyllyssäni. Lammaslauma on viimein päässyt Eurooppaan paimenensa Rebeccan johdolla, mutta jämähtänyt Ranskaan synkän linnan naapuriin. Taivaalta tulee lunta ja naapurilaitumella mäkättävät vähän kummalliset vuohet, joiden kanssa kunnon lampaalla ei pitäisi olla mitään tekemistä. Lampaat kuitenkin saavat kuitenkin pian pelätä henkensä puolesta, kun huhut kammottavasta ihmissudesta alkavat liikkua ja metsästä löytyy raadeltuja eläimiä. Nokkelat lampaat eivät jää kuitenkaan neuvottomiksi, vaan selvittävät jälleen ongelmat ihmisten puolesta.

Tämä kirja piti ahmaista melkein kerralla, juoni veti hyvin mukaansa, kirja oli sekä jännittävä että hauska. Minua vain jaksaa naurattaa yhä uudelleen ja uudelleen lampaiden näkemys ihmisten maailmasta. Lukisin mielelläni vaikka lisääkin näitä lammasdekkareita.


torstai 5. syyskuuta 2013

John Galsworthy: Forsytein taru

John Galsworthy: Forsytein taru. WSOY, 1946.
Alkuteos: The Forsyte Saga, 1922. Koostuu kolmesta osasta ja kahdesta välikertomuksesta, jotka on julkaistu alun perin vuosina 1906-1921.
Suomentanut Tyyni Tuulio. 

Tämä kirja on nököttänyt kirjahyllyssäni pitkään luettavaksi pääsyä odottaen. Olen aina ajatellut, että tämä klassikko pitäisi lukea, mutta jotenkin olen kuvitellut, että Forsytein taru olisi jotenkin pitkäveteinen ja puuduttava. En tiedä mistä olin sellaisen käsityksen saanut. Kirjasta en paljon tiennyt etukäteen, lähinnä sen, että se on laaja sukuromaani, jossa on paljon henkilöitä.

Onneksi Lukemisen kartaston kimppaluku innosti minut tarttumaan tähän kirjaan. Annan ja Sonjan postauksien kommenteista voikin käydä lukemassa pian lukemisen jälkeen kirjoitetut mietteeni kirjasta, jos ne kiinnostavat.

Forsytein taru alkaa vuodesta 1886 ja päättyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Se on kolmen sukupolven tarina. Forsytein laajasta suvusta keskitytään erityisesti kahteen sukuhaaraan, vanhan Jolyonin ja Jamesin jälkeläisiin. Näiden kahden sukuhaaran sukupolvia kestävä riita on kirjan keskeinen juonne.

Ensimmäinen osa, Varakas mies, keskittyy Jamesin pojan Soamesin ja hänen vaimonsa Irenen avioliitto-ongelmiin. Soames rakennuttaa heille taloa, Robin Hilliä, ja arkkitehtinä on vanhan Jolyonin pojantyttären Junen sulhanen Philip Bosinney. (Menitkö jo sekaisin henkilöiden välisistä suhteista? Ensimmäisen osan aikana kannattaa piirtää itselleen sukupuu henkilöistä - ainakin minulla se helpotti huomattavasti lukemista.) Soames palvoo vaimoaan, mutta Irene tuntee lähinnä vastenmielisyyttä Soamesia kohtaan. Avioliiton kariutuminen etenee sitä mukaa kuin upea Robin Hill valmistuu. Tämä talo on myös koko teoksessa muuten keskeinen paikka. Soamesin vastapariksi esitellään hänen taiteellinen serkkunsa, nuori Jolyon, vanhan Jolyonin poika ja Junen isä, joka aikoinaan aiheutti skandaalin hylkäämällä Junen äidin toisen naisen vuoksi. Toinen osa, Kahleissa, sijoittuu ajassa yli kymmenen vuotta eteenpäin edellisen kirjan lopusta. Siinä keskeisenä on Soamesin ja Irenen avioero, mutta myös nuorempi sukupolvi, nousee esille, varsinkin Jolyonin nuoremmat lapset ja Soamesin sisarenpoika. Viimeinen osa, vuokralla, on oikeastaan rakkauskertomus, joka kärjistää perheiden välisen riidan. Vanhat Forsytet ovat lähes kaikki kuolleet, nuorin sukupolvi yrittää asetella itseään suvun paineen ja omien halujen ristiriitaan. Viimeinen osa myös kuvaa tavallaan erään aikakauden loppua, ja siinä olen paljon luopumisen tuntua.

Forsytein taru oli mielestäni suorastaan nerokas teos. Ihmiskuvaus on kiinnostavaa, kirja on täynnä loputtoman mielenkiintoisia hahmoja, joita on vaikea luokitella hyvä-paha-akselilla. Vaikka Soames tuntuukin usein vähän inhottavalta tyypiltä ja Jolyon paljon sympaattisemmalta, Soames silti herättää ainakin minussa myös sääliä ja sympatiaa, ja Jolyon on toisaalta ironisessa suhtautumisessaan viileässä esteettisyydessään välillä hieman ärsyttävä.

Moni asia tässä kirjassa tapahtuu Irenen vuoksi, tuon kuvankauniin naisen, joka saa kaikki miehet hullaantumaan itseensä. Irene ei silti vaikuta laskelmoivalta, vaan on myös luonteeltaan lempeä ja ennen kaikkea passiivinen. Monet asiat vain tapahtuvat Irenelle, ilman että hän niihin itsenäisesti kovin paljon vaikuttaa. En osannut ihan hirveästi kiintyä Ireneen hahmona, ehkä siksi, että hänet niin usein kuvattiin vain miesten ihailevan katseen läpi. Kiinnostava hahmo Irene silti on. Enemmän elämää naishahmoista löytyy Junesta, joka kehittyy sievästä ja pirteästä tytöstä kovien kokemusten kautta lämminsydämiseksi ja vähän erikoiseksi tädiksi. June on omapäinen ja tarmokas, mutta ehdottomasti sympaattinen hahmo.

Ehdoton suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin Timothy, "Englannin varovaisin mies". Hän on vanhimman polven sisarussarjan nuorin, mutta on jo hyvissä ajoin vetäytynyt aktiivisesta elämästä. Timothy on käytännössä sulkeutunut huoneeseensa varomaan elämää ja sairastumista, vaikka oikeasti onkin poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Timothy on kirjassa hyvin vähän läsnä, mutta jatkuvana taustavaikuttajana, sillä hänestä puhutaan jatkuvasti. Vanhimman polven naimattomat ja leskeytyneet sisarukset asuvat Timothyn luona, ja talo onkin Forsytein suvun keskeinen kokoontumispaikka, "Forsytein juorupörssi", jossa välitetään kaikki keskeiset sukukuulumiset.

Forsytein taru on myös mielenkiintoinen ajankuva. Se kuvaa kohtalaisen pitkää ajanjaksoa, ja myös ajan muuttumista. Yhteiskunta muuttuu, sodat ravistelevat sitä, valtion suhde yksityisomaisuuteen muuttuu. Forsytet kuvataan kirjassa perusluonteeltaan "omistajiksi". He ovat ylempää keskiluokkaa, varakasta väkeä, jonka keskeiset vaistot liittyvät omaisuuden kartuttamiseen.

Forsytein tarusta on kuulemma tehty myös minisarja. En ole sitä koskaan nähnyt, mutta kirja kyllä taipuu varmasti hyvin televisiotulkintaan. Monine henkilöhahmoineen tämä on melkein kuin saippuasarjan käsikirjoitus! Keskeisimpien juonenkäänteiden lisäksi teokseen mahtuu monta pienempääkin tarinaa ja koko joukko kiinnostavia sivuhahmoja.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Syksyllä tulossa: Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa

HUOMIO HUOMIO! 

Tässä yksi poiminta kirjasyksyn helmistä: Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa ilmestyy ihan pian!

Tämä mainoskampanja on lähtöisin kirjailijan omasta blogista. Täkynä mainoksen levittämiseen on kerrassaan hieno kirjapaketti, joten jos kiinnostaa osallistua arvontaan tai muuten vain tukea kotimaista kirjallisuutta, käypä kurkkaamassa linkin takaa lisätietoa: täältä.

Pakko kuitenkin sanoa, etten nyt jaa mainoksia vain arvontahuumassa, vaan ihan oikeasti tätä kirjaa mielelläni vähän kaiutan eteenpäin somessa. Lumikko ja yhdeksän muuta oli mielestäni mainio, ja sen vieressä kirjahyllyssäni odottaa sopivaa kirjallista herkkuhetkeä kehuttu Harjukaupungin salakäytävät.


tiistai 3. syyskuuta 2013

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseinin uusin teos Ja vuoret kaikuivat oli yksi tämän vuoden odotetuimpia käännöskirjoja. Minäkin tiesin heti haluavani sen lukea, sillä kaksi edellistä teosta, Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, olivat kerrassaan erinomaisia.

Moni on kirjoittanut arvioissaan suurista odotuksistaan kirjan suhteen ja sitä seuranneesta pettymyksestä. Minulle kävi oikeastaan päinvastoin. Minua jännitti tähän kirjaan tarttuminen, sillä pelkäsin pettymystä kahden hienon lukukokemuksen jälkeen. Pystyisikö Hosseini muka kirjoittamaan kolmannen lähes täydellisen kirjan?

Ehkä matalat ennakko-odotukseni auttoivat, sillä pidin tästä kirjasta paljon. Se on hyvin erilainen kuin Hosseinin aikaisemmat teokset, vaikka samoja teemoja kirjasta löytyykin - mm. syyllisyyden käsittely, oikein ja väärin ja hyvän ja pahan usein häilyvä ja vaikeasti määriteltävä raja, perhesuhteet, Afganistan, maastamuutto ja maahanmuutto. Keskeinen erilaisuus on rakenteessa. Ja vuoret kaikuivat koostuu useista tarinoista, jotka liittyvät henkilöidensä kautta yhteen. Takakansiteksti hämäsi minua, luulin aluksi lukevani yhtenäisempää tarinaa ja hämmennyin hetkeksi, kun päätarinaksi luulemaani ei tunnuttu palaavan. Tajuttuani rakenteen aloin kuitenkin nauttia siitä. Luin lukuja kokonaisuuksina, vähän kuin novelleja, mutta minusta oli silti mukavaa, että ne kaikki liittyivät myös toisiinsa. (Vähän kuin Tuija Lehtisen Pesää, jonka luin keväällä. Ja tiedän, en olisi ikinä uskonut, että vertaisin Hosseinia Tuija Lehtiseen!) Tuhannen ja yhden yön satujen tarinaperinne häivähti sekin mielessä monta kertaa.

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden."
Näillä sanoilla kirja alkaa. Kirjan ensimmäinen tarina on iltasatu, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen. Satu kertoo hirviöstä, jolle perheenisä joutuu uhraamaan yhden lapsistaan pelastaakseen muut. Tarina toteutuu pian Abdullahin ja Parin elämässä, sillä nämä läheistäkin läheisemmät sisarukset joutuvat erilleen toisistaan. Kaikissa muissakin tarinoissa on kyse jollakin tapaa perhesuhteista, eikä yhdessäkään perheessä ole täysin ongelmatonta ja yksinkertaista. Monet tarinat ovat pohjattoman surullisia, täynnä hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia ja menetettyjä tilaisuuksia. Syyllisyyttä, katkeruutta, hylkäämistä - mutta myös rakkautta, uhrautumista ja läheisyyttä. Valinnat, joita teemme, vaikuttavat pitkään ja monien ihmisten elämään. Monesti tätä kirjaa lukiessa mietin, että sitä mitä olisi voinut tapahtua, emme koskaan saa tietää. Meillä on vain se elämä, jonka elimme.

Kirjan viimeinen tarina palaa Abdullahiin ja Pariin. Mielenkiintoisesti myös eräs pieni  yksityiskohta alussa kerrotusta sadusta toteutuu tässä viimeisessä luvussa. En kerro mikä, etten paljasta liikaa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY, 2013



Ystävä lainasi tämän kirjan, kun mainitsin haluavani lukea sen. Silti pyörittelin sitä monta kuukautta osaamatta tarttua siihen. Kirja, joka kertoo kirjailijan kamppailusta syöpää vastaan, ei ole varsinaisesti mitään hyvän mielen luettavaa. Varsinkaan, kun tietää, että se syöpä lopulta voitti.

Paljain jaloin on rehellinen ja aito. Se on raastavaa luettavaa, vaikka toivokin välillä pilkahtelee. Ja huumori. Se on romaani, mutta perustuu pitkälti Laura Saven omiin päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin. Save menehtyi syöpään ennen kirjan julkaisua.

Nuoren lääketieteen opiskelijan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän saa kuulla sairastavansa osteosarkoomaa, luusyöpää. Syöpähoidot ovat rankkoja, ja samalla pitäisi pitää myös arkea pystyssä Sofia-vaimon ja Otso-pojan kanssa. Toivo, pelko, pettymys, ahdistus, kauhu, tuska, kipu. Laura käy läpi tunteitaan, suree sitä, ettei välttämättä saa nähdä poikansa kasvavan aikuiseksi, yrittää pitää parisuhdetta elossa tilanteessa, jossa toinen on vakavasti sairas toipilas ja toinen joutuu pyörittämään arkea ja tukemaan sairastunutta.


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy. Otava, 1991. 

Tämä on viimeinen arvioi heinäkuisen lukumaratoonin aikana luetuista kirjoista. Luin Siekkisen novelleja muitten kirjojen välissä, ja novellikokoelman loppuun haasteen viimeisen tunnin aikana.

Siekkisen novellikokoelma oli myös ehkä ainoa hieman epäonnistunut valinta maratonkirjaksi. Taitavasti kirjoitetut novellit olisivat tarvinneet ympärilleen enemmän tilaa ja ajatusta. Novellit olivat minusta hyviä, mutta varsinkaan näin reilu kuukausi lukemisen jälkeen, ei minulla ole niistä paljonkaan sanottavaa. Ehkä palaan niiden pariin joskus uudelleen.