tiistai 16. heinäkuuta 2013

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Joskus on hyvä viettää aikaa itseään sivistyneemmässä seurassa. Sellainen olo minulle tulee usein, kun luen runoja. Ihan kaikkea ei oikein ymmärrä, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa, ne väreilevät jossain ymmärryksen rajamailla, välittävät tunteita ja mielikuvia enemmän kuin selkeää ymmärrystä.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä. Otava, 2009.

Tällaisiä ajatuksia herätti minussa Paavo Haavikon vuonna 1966 julkaistu runokokoelma Puut, kaikki heidän vihreytensä. Välillä runot olivat yksinkertaisuudessaan värähdyttäviä tilannekuvauksia, välillä taas menivät hilpeästi ohi oman tajuntani. Silti nautin tästä runokokoelmasta, Arkisiin havaintoihin tai parisuhteeseen liittyvät runot puhuttelivat minua kokoelmassa enemmän kuin 60-luvun poliittiset runot. Kokoelman jakautuu osoihin, ja huomasin, että alaotsikon alla olevat runot kannattaa lukea yhtenä kokonaisuutena, niistä saa enemmän irti siten. 

Kun olin lukenut kokoelman, oli pakko tarkastaa Haavikon vaimon Marja-Liisa Vartion kuolinvuosi. Aivan oikein, kesäkuussa 1966. Varsinkin viimeisen osion, Kesäkuu, runot liittyvät selvästi puolison kuolemaan. Ehkä myös tämä ensimmäinen, kokoelman avaava nimiruno: 

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 
                   kämmenellä,
          koska oli kevät.
En ehtinyt.

(Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä)

Sitten pitää vielä todeta lopuksi pari asiaa: 
1) En osaa kirjoittaa runoista, vaikka pidän niistä. Pidän sanojen soinnista ja tunnelmasta, siitä, millaisia kokonaisuuksia kokoelmat luovat, miten ajatuksen voi esittää tiiviisti, mutta en osaa paloitella tai analysoida lukemaani ja kokemaani. 
2) Kirja-alesta ostamassani Otavan vuoden 2009 painoksessa on hieno kansi.
3) Olen lukenut tämän kokoelman noin kymmenen vuotta sitten tenttiin, mutta minulle ei ollut jäänyt siitä mieleen kuin kokoelman nimi, joka on kyllä mielestäni yksi hienoimpia kirjan nimiä.

4 kommenttia:

  1. Luin Haavikon esikoiskokoelman Tiet etäisyyksiin, ja kiitelty Haavikko ei ole helppo analysoitava. Minusta runoja ei pidä aina "ymmärtää" tai edes analysoida, eli minusta tämä bloggaus on oikein hyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä siitä, ettei runoja tarvitse aina ymmärtää tai analysoida. Joskus niistä on vain vaikea kirjoittaa sen vuoksi, ettei oikein tiedä mitä sanoisi.

      Poista
  2. Hienoa, että kirjoitit tästä. Olen myös samaa mieltä, että jo otsikko on mieliinjäävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että luit ja kommentoit! Parhaita otsikoita ikinä.

      Poista