tiistai 23. heinäkuuta 2013

Lukumaraton

Kohta pyörähtää käyntiin blogistanian yhteislukumaraton II. Tarkemmin asiasta voi lukea esimerkiksi Hys, äiti lukee nyt -blogista. Perusideana on kuitenkin lukea mahdollisimman paljon 24 tunnin aikana.

Aloitusajankohdan saa päättää itse, mutta koska olen vielä valveilla ja vuorokausi vaihtuu kohta, taidan rajata oman lukuaikana keskiyöstä keskiyölle. En tiedä, kauan jaksan yöllä lukea, mutta jatketaan sitten aamulla. Maratonvalmistelut ovat jääneet vähäisiksi, eikä kirjojakaan ole valittu etukäteen. Oman kirjahyllyn anti ja kirjastosta tällä hetkellä lainassa olevat opukset saavat kelvata. Muutama kirja on kesken, mutta voi olla että aloitan jollain uudella. Koska viime päivinä lukeminen ei ole yhtään huvittanut, haluan aloittaa jollain koukuttavalla. Camilla Läckbergin dekkarit ovat ainakin aiemmin olleet sellaisia, joten ensimmäisenä taidan aloittaa Läckbergin Merenneidolla. Katsotaan, saanko itseni sillä maratonkuntoon vai hyydynkö matkalle. Reilun puolen tunnin päästä aloitetaan!

23.54 - Vielä muutama minuutti starttiin! Teetä keitetty, mukava lukupaikka järjestetty nojatuoliin, kirja ulottuvilla. Tästä on hyvä aloittaa ja lukea nuokkumiseen asti (joka saattaa kyllä yllättää pikaisestikin). Läckbergissä on muuten 489 sivua (pokkariversio), sen lukemisessa saattaa mennä aika suurikin osa maratonaikaani. No niin, kello on 0.00, maraton alkakoon!

8.10 Camilla Läckberg: Merenneito, s. 62 
Luin yöllä muutaman tunnin, jos oikein muistan kello oli kaksi kun viimein sammutin valot. Siirryin aika pian nojatuolista sängyn pohjalle ja luin siihen asti, että silmät eivät enää millään pysyneet auki. Pidempäänkin olisi tehnyt mieli lukea, mutta aloin nukahdella kesken lauseiden. Pääsin ennen nukahtamista sivulle 62 asti. Maraton taisi tulla unienkin läpi, sillä heräsin jo kuudelta ensimmäisen kerran (hyvin epätyypillistä) ja mietin, pitäisikö jo alkaa lukea. Käänsin kuitenkin vielä kylkeä muutamaksi tunniksi, mutta nyt on kirja taas kädessä. Vähän kahvia ja aamupalaa rinnalle, niin tästä lähtee. Dekkari tuntuu hyvältä valinnalta ensimmäiseksi kirjaksi.

11.02 Camilla Läckberg: Merenneito, s.222
Matkavauhti tuntuu itselle hyvältä, Merenneito on edennyt jo noin puoleenväliin. Koukussa ollaan, vaikka pienen tauon pidinkin hakeakseni eilen narulle unohtuneet pyykit sisälle harmaan taivaan alta ja vilkuillakseni hieman muiden maratoonareiden blogeja. Kohta alkaa myös tankkaaminen tulla ajankohtaiseksi, ja huomaan varautuneeni hieman huonosti huollon osalta. Jääkaapista löytyisi edellispäivällistä kasviskeittoa, mutta luulen, että lähden kirjani kanssa kohta ulkoilemaan ja etsimään lounasta. Ei kyllä tekisi mieli jättää hetkeksikään kesken, kilpailuvietti alkaa pikku hiljaa heräillä ja tekee mieli matkata mahdollisimman monta sivua kirjataivalta. Täytyy varoa, että ei mene suorittamisen puolelle ja pitää rentous mukana. Matka jatkukoon vielä hetken kotona.

15.11 Camilla Läckberg: Merenneito LUETTU, 489 sivua
Olipa koukuttava tarina! Läckbergit tuntuvat paranevan kirja kirjalta. Läckbergeissä arvoituksen ratkaisu on usein hoksattavissa melko varhaisessa vaiheessa, niin paljon hän antaa lukijalle vihjeitä, enemmän kuin tutkijoilleen, mutta ratkaisu tarkentuu koko ajan loppua kohti. Olin kuullutkin, että lopussa on melkoinen cliffhanger, ja nyt tekisi mieli saada heti luettavaksi seuraava osa.

Lukemisen aikana ehdin käydä myös lounaalla lempikahvilassani Café Rongossa (jossa on mukava myös lukea) ja palauttamassa erääntyneet kirjat kirjastoon. Kirjastosta tuli pikaisesti napattua mukaan myös muutama kirja, vaikka kotonakin riittää lukemista. Valitsin ohuita ja nopealukuisilta vaikuttavia teoksia, jos kyllästyn näihin pidempiin.

Lukufiilis on oikein hyvä, eikä maraton tunnu ollenkaan väsyttävältä. Olen innoissanni, että saan jatkaa lukemista koko päivän. Seuraavaksi keitän itselleni kupin teetä ja luen yhden kitalaenpuhdistusnovellin. Kitalaenpuhdistajina saavat tänään toimia Raija Siekkisen novellit kokoelmasta Kuinka rakkaus syntyy.

15.51
Luin Siekkisen kokoelmasta kaksi ensimmäistä novellia, Kesän viimeinen päivä ja Musta aurinko. Tunnelmallisia paloja, vaikka aluksi tuntui vaikealta keskittyä tällaisiin tunnelmapaloihin jännittävän Merenneidon jälkeen. Pulssi tuntui olevan suorastaan koholla edellisestä lukukokemuksesta. Tunnelmapalat rauhoittivat kuitenkin sopivasti. Seuraksi kirjaksi valitsin lyhyen ja oletettavasti melko nopeasti luettavan kirjan - Marjo Niemi: Juostu maa (127 s.). Pienen sivumäärän lisäksi kirja on myös pienikokoinen, joten sen pitäisi olla nopealukuinen.

17.24 Marjo Niemi: Juostu maa LUETTU 127 s.
Hieno, tarkkanäköinen ja koskettava pienoisromaani. Yhteensä luettu nyt 647 sivua. Seuraavaksi taas novelli tai pari.

17.48 Luettu Siekkisen novelli Rakkaus. Vatsassa alkaa nälkä kaihertaa. Laitoin kasviskeiton lämpiämään ja valikoin seuraavaa kirjaa, lopputulos:
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (221 sivua.) Aloitan sitä siis.

20.40 Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani LUETTU 221 s.
"Kaikki tapahtui kovin äkkiä maanantain jälkeen. Tuli seuraava maanantai, ja seuraava, maanantaipäivien nauha, rutiinien jatkumo, elämän Pohjanmaa."
Hieman hämmentävä, mutta hyvä lukukokemus. Melkein kafkamainen.
Reilu kolme tuntia vielä lukuaikaa. Vielä ehtisi ehkä jopa yhden kokonaisen kirjan lukea, jos ei valitse liian pitkää.

21.07 Luettu Siekkisen novelli Luonnollinen kuolema ja valittu seuraavaksi kirjaksi Esko-Pekka Tiitisen Anjan lähes erinomainen elämä.

23.09 Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä, LUETTU 158 sivua.
Oli sekä hauska että haikea, ovelakin kirja. Vielä on vajaa tunti lukuaikaa, taidanpa käyttää sen Raija Siekkisen novellien parissa.

0.00 Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy, LUETTU 143 s. 
Maalissa ollaan! Ehdin juuri lukea Siekkisen novellikokoelman loppuun määräaikaan mennessä. Viimeisten lauseitten kohdalla tietokoneen kello siirtyi uuden vuorokauden puolelle. Tarkka ajoitus siis.
Tähän viimeiseen Siekkis-lukupätkään oli kokoelmasta jäljellä kuusi novellia: Kokemus, Onnelliset, Joka ainoa mies, Kuinka rakkaus syntyy, Kuu ja Vieras maa. 

Lukumaraton sujui mielestäni jopa yllättävän helposti. Sain luetuksi yhteensä viisi kirjaa ja 1138 sivua. Olen erittäinen tyytyväinen lukutulokseeni! Lukuvireys säilyi melkoisen hyvänä loppuun saakka, ehkä viimeisen tunnin aikana alkoi vähän luomia painaa. Nukuin yöllä noin kuuden tunnin unet, ja yllätyksekseni en nukahtanut päivällä, vaikka niin käy usein jos luen vähänkään väsyneenä. Ruokatauot katkaisivat lukemisen melko lyhyeksi aikaa, sillä luin myös syödessäni, lukeminen oli katkaistava vain ruoan laittamisen tai kahvilaan siirtymisen ajaksi. Hieman kävin lueskelemassa myös muiden lukumaratonkokemuksia.

Luetut 24.7.2013: 
Camilla Läckberg: Merenneito 489 s.
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani 221 s.
Marjo Niemi: Juostu maa 127 s.
Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy 143 s.
Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä 158 s.
Yhteensä: 5 kirjaa ja 1138 sivua

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Joskus on hyvä viettää aikaa itseään sivistyneemmässä seurassa. Sellainen olo minulle tulee usein, kun luen runoja. Ihan kaikkea ei oikein ymmärrä, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa, ne väreilevät jossain ymmärryksen rajamailla, välittävät tunteita ja mielikuvia enemmän kuin selkeää ymmärrystä.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä. Otava, 2009.

Tällaisiä ajatuksia herätti minussa Paavo Haavikon vuonna 1966 julkaistu runokokoelma Puut, kaikki heidän vihreytensä. Välillä runot olivat yksinkertaisuudessaan värähdyttäviä tilannekuvauksia, välillä taas menivät hilpeästi ohi oman tajuntani. Silti nautin tästä runokokoelmasta, Arkisiin havaintoihin tai parisuhteeseen liittyvät runot puhuttelivat minua kokoelmassa enemmän kuin 60-luvun poliittiset runot. Kokoelman jakautuu osoihin, ja huomasin, että alaotsikon alla olevat runot kannattaa lukea yhtenä kokonaisuutena, niistä saa enemmän irti siten. 

Kun olin lukenut kokoelman, oli pakko tarkastaa Haavikon vaimon Marja-Liisa Vartion kuolinvuosi. Aivan oikein, kesäkuussa 1966. Varsinkin viimeisen osion, Kesäkuu, runot liittyvät selvästi puolison kuolemaan. Ehkä myös tämä ensimmäinen, kokoelman avaava nimiruno: 

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 
                   kämmenellä,
          koska oli kevät.
En ehtinyt.

(Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä)

Sitten pitää vielä todeta lopuksi pari asiaa: 
1) En osaa kirjoittaa runoista, vaikka pidän niistä. Pidän sanojen soinnista ja tunnelmasta, siitä, millaisia kokonaisuuksia kokoelmat luovat, miten ajatuksen voi esittää tiiviisti, mutta en osaa paloitella tai analysoida lukemaani ja kokemaani. 
2) Kirja-alesta ostamassani Otavan vuoden 2009 painoksessa on hieno kansi.
3) Olen lukenut tämän kokoelman noin kymmenen vuotta sitten tenttiin, mutta minulle ei ollut jäänyt siitä mieleen kuin kokoelman nimi, joka on kyllä mielestäni yksi hienoimpia kirjan nimiä.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Mika Waltari: Mikael Karvajalka. WSOY, 1987.
Ensimmäinen painos ilmestynyt 1948.

Tässä kirja, joka herätti kiinnostuksen jo alaotsikollaan: Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana. Tämä tiivistää mielestäni mainiosti sekä kirjan aiheen että sävyn - historiallista seikkailua ja hilpeä kertojanääni.

Mikael Karvajalka syntyy Turussa 1500-luvun alussa äpäränä, ja joutuu jo nuoresta pitäen keskelle monenlaisia huimia historiallisia tapahtumia ja seikkailuja. Väkivaltaa ja surkeita kohtailoita ja Mikaelin ympäriltä puutu, mutta menetyksistään huolimatta Mikael kuitenkin selviää aina jotenkin ehjin nahoin. Mikaelin rinnalla kulkee myös uskollinen ystävä Antti, jota Mikael pitää älyltään vajavaisena varsinkin itseensä verrattuna, mutta joka lukijalle näyttäytyy Mikaelin kertojanäänestä huolimatta usein nokkelampana käytännön tilanteissa.

Elämä ja kohtalo kuljettaa Mikaelia ja Anttia pitkin suurten myllerrysten keskellä kuohuvaa Eurooppaa. Eräs Lutherin Saksanmaalla aiheuttaa kovasti levottomuutta. Mikael joutuu todistamaan melkoisia verilöylyjä ja ottamaan välillä osaakin niihin. Vaikka verta ja suolenpätkiä lentelee kirjassa ahkerasti, kerronnassa säilyy hyvin veijarimainen ote. Liikuttavaksikin tarina silti välillä menee: noitarovioiden kohdalla taisi muutama kyynelkin vuotaa.

Waltari tempaisi minut tarinannkerronnallaan aluksi mainiosti mukaansa, mutta kirjan loppupuolella aloin vähän hyytyä. Viimeiset sotaretket eivät jotenkin enää tuntuneet niin kiinnostavilta. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä, ja odotan jo pääseväni seuraamaan Mikaelin tulevia seikkailuja kirjassa Mikael Hakim.

Pepetela: Koiran tarina

Pepetela: Koiran tarina. Like, 1991. 
Portugalinkielinen alkuteos: O Cão e os Calús, 1985.
Suomentanut Jarna Piippo.

Afrikan tähti -haasteen myötä löysin tämän kirjan, joka edustaa angolalaista kirjallisuutta. Kirja koostuu pienistä tarinoista, joita kaikkia yhdistää saksanpaimenkoira, joka liikkuu mielensä mukaan Luandassa, valiten aina hetkeksi uuden isännän tai emännän ja lähtien valitsemallaan hetkellä jatkamaan matkaa. Kehyskertomuksena on kirjailija, joka on kerännyt näitä tarinoita koirasta ja koostanut ne yhteen. Miksi? Se ei oikein selviä, ainakaan minulle.

Kirja kuvaa siirtomaavalta-ajan jälkeistä Angolaa, ja koiran mukana pääsemme katselemaan sitä monelta puolelta. Kirjassa tuntuu olevan paljon symboliikkaa, joka ei kuitenkaan täysin avaudu minulle. Saksanpaimenkoiran tulkitsin jotenkin liittyvän siirtomaa-aikoihin (kirjassa mainitaan usein, että siirtomaaisännät käyttivät juuri saksanpaimenkoiria poliisikoirina), lisäksi delfiinillä on jotakin merkitystä (ehkä se on jokin haihtuva unelma, jota me ihmiset elämässämme tavoittelemme koskaan sitä saavuttamatta). Ja bougainvillea, joka kasvaa kasvamistaan tukahduttaen vähitellen punamarjaisen köynnöksen. Koira vihaa bougainvilleaa.

Kirja oli omalla tavallaan hyvin kiinnostava, mutta ohuudestaan huolimatta (157 s.) sen lukeminen kesti kauan. En vain saanut kiinni siitä. Nautin kuitenkin absurdeista tilanteista, joita koira aiheutti ja tavallaan siitäkin, että kirjan symboliikka heilui siellä ymmärrykseni rajamailla. Vähän sama olo kuin joskus runoja lukiessa. Mutta nyt kun olen viimein kirjan lukenut, tuntuu, että olisin osannut lukea enemmän kirjan taakse, eli olisin tiennyt enemmän 1980-luvun Angolasta. Ehkä se olisi auttanut ymmärtämään kirjaa paremmin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2013, Miki-kirja.
Teos ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 2010.

Riikka Pulkkisen Totta on pitkään ollut luettavien kirjojen listallani. Luin Rajan muutama vuosi sitten, enkä ihan hirveästi ihastunut tarinaan. Pulkkinen kuitenkin kirjoitti vetävästi ja taitavasti ja vakuutti minut siitä, että hänen kirjoittamiaan kirjoja ehkä kannattaisi lukea.

Totta-kirjasta pidin enemmän kuin Rajasta, vaikka sekään ei minuun aivan valtavaa vaikutusta tehnyt. Huomaan kuitenkin nyt kirjaa mieleen palauttaessani, että siinähän on aika mielenkiintoisia tasoja kirjan nimeä myöten. Plussaa siis kirjalle monitasoisuudesta ja oivalluksien tuottamisesta myös lukemisen jälkeen.

Totta on kolmen sukupolven tarina. Elsa on tekemässä kuolemaa syöpään, pitkän ja antoisan elämän päätteeksi. Omaa suruaan käsittelevät ja tiliä elämänsä kanssa tekevät aviomies Martti, tytär Eleonoora eli Ella ja lapsenlapset Anna ja Maria, joista tosin vain Anna nousee keskeiseksi, Maria jää taustahenkilöksi, maininnan tasolle. Anna saa selville vanhan salaisuuden Eevasta, kotiapulaisesta, jonka kanssa Martilla oli suhde. Anna on lapsesta saakka leikkinyt isoisänsä kanssa leikkiä, jossa he keksivät kohtaloita ohikulkijoille. Eevan tarina jää askarruttamaan Annaa, ja hän alkaa ottaa siitä selvää. Lukijalle jätetään lopulta arvoitukseksi, mikä Eevan tarinassa on totta, mikä Annan kuvitelmaa. Anna peilaa omaa elämäänsä Eevan tarinaan, hänen oman tarinansa elementit sulautuvat osaksi Eevan tarinaa.

Tarina liikkuu nykyhetken ja kuusikymmentäluvun välillä. Nykyhetkessä näkökulma vaihtelee henkilöiden välillä, mutta minäkertojaa ei käytetä. Kuusikymmentäluvulla näkökulma on aina Eevan ja kertoja minäkertoja - vaikka Eevan osuudet ovatkin tulkittavissa Annan kertomiksi, Annan kuvitelmaksi. Eevan osuuksissa mielenkiintoinen seikka oli myös se, että hän puhuu vain Elsasta etunimellä. Muuten hän sanoo mies ja lapsi. Ehkä tämä yhdistää tarinaa Annan tarinaan, johon kuuluu myös mies ja lapsi.

Mietin myös sitä, oliko nimien samankaltaisuus tarkoituksellista: Elsa, Eeva, Ella. Häiritsevää se välillä oli, sillä vaatii enemmän keskittymistä hahmottaa samankaltaiset nimet eroon toisistaan. Mutta Martin elämän kolme tärkeää naista nämä tietysti olivat.

Taitavasti kirjoitettu mielenkiintoinen, monitasoinen tarina. Miksi se ei sitten tehnyt minuun niin suurta vaikutusta? En tiedä. Ehkä en päässyt henkilöihin niin sisälle. Heidän maailmansa oli vieras minulle. Sen ei tietenkään pitäisi olla este sille, että pitää kirjasta - yksi tärkeä syy lukemiselle on nimenomaan vieraisiin maailmoihin, toisen elämään kurkistaminen. Voi olla myös, että Pulkkisen kieltämättä kaunis ja taitava kielenkäyttö ei jotenkin löydä ihan parasta tarttumapintaa minussa. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta se etäännyttää minua tarinasta.

Kokonaisarviona haluan kuitenkin sanoa, että pidin kirjasta. En ole blogissani tavannut antaa kirjoille tähtiä (ehkä pitäisi? pitäisikö?), mutta Goodreadsissa häilyin kolmen ja neljän tähden välillä, päätyen kuitenkin lopulta kolmeen.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Otava, 2012.

Siskon lapset olivat unohtaneet tämän Tatu ja Patu -kirjan mummolaan. Pakkohan se oli lukaista läpi, nuo Outolan pojat ovat niin mainioita.

Tässä kirjassa annetaan vinkkejä erilaisiin pihaleikkeihin kaikkina vuodenaikoina. Aihetta lähestytään tatupatumaisella perusteellisuudella. Aluksi määritellään tietysti käsitteet piha ja leikki.

Käsikirja sisältää mm.vinkkejä hiekkakakun oikeasta tekotavasta (hiekkakakkuun perehdytään 12 sivun verran), puuhun kiipeämisestä, majan rakentamisesta, käpyjen, keppien ja lätäkköjen hyödyntämisestä, lumiukkojen ja lumienkeleiden tekemisestä. Yksityiskohdat ja asiaan paneutuminen on hulvatonta, ja aikuisenkin alkaa tehdä mieli pihalle rakentamaan majaa, tekemään kukkaseppelettä tai läträämään lätäköissä.

Pihalle leikkimään siis! Kauniilla ja vähemmän kauniilla säällä. Aina pitäisi löytyä tekemistä, tarkista vaikka tästä kirjasta.