torstai 30. toukokuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Vaikutuin talvella Chimamanda Ngozi Adichien esikoisteoksesta Purppuranpunainen hibiskus. Tätä kirjaa olin kuullut ylistettävän vielä esikoista enemmän, joten odotukset olivat korkealla. Ehkä vähän liiankin.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Se kertoo Biafran sodasta, mutta siinä sivussa tai ehkä vielä keskeisemmin ihmisistä, jotka sotaa kokevat. Rakenteellisesti kirja jakautuu kahtia - aikaan ennen sotaa ja sodan kuvaukseen. Väliin jää juonellisesti kiinnostava hyppäys, jossa tapahtui henkilöiden oman elämän kannalta merkittäviä asioita, jotka paljastetaan pikkuhiljaa.

Biafran sodan avaaminen kaunokirjallisuuden keinoin oli minulle kirjan suurin anti. Pakko myöntää (onneksi en varmaan ole ainoa), että ennen kirjan lukemista Biafrasta tuli minulle vain mieleen nälkää näkevät lapset, mutta en oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kyse. Tai edes missä päin Afrikkaa Biafra sijaitsee. Sivistysvaikutus oli siis tällä kirjalla melkoinen. Se innosti myös googlailemaan lisää tietoa Nigerian historiasta.

Mutta tarkimmat rivien välistä lukijat ehkä jo hoksasivat, että tämä kirja ei ollut minulle täysi napakymppi. Pidin siitä kyllä, ja suosittelen sitä ehdottomasti, sujuvaa kerrontaa, kiinnostava historiallinen aihe ja niin edelleen. Mutta samanlaista upeuden tunnetta en tästä saanut kuin Purppuranpunaisesta hibiskuksesta.

Ehkä syynä olivat henkilöt. Niitä on paljon. Tämäkään ei yksistään karkoita minua, pidän usein teoksista, joissa on useita keskeisiä henkilöitä. Tässä kirjassa keskeiset henkilöt edustivat selkeästi eri yhteiskuntaluokkia. Oli Nigerian eliitin jälkeläiset, kaksostyttäret Kainene ja Olana, jotka olivat luonteeltaan ja ulkonäöltään kovin erilaiset. Olanaa kuvattiin kuvankauniiksi, "kiltiksi tytöksi", Kainene taas oli "ruma" ja kovempi luonteeltaan. Olanan rakastettu on vallankumouksellinen Odenigbo, joka haaveilee itsenäisestä Biafrasta. Älykköpiirit kokoontuvat filosofoimaan Odenigbon ja Olannan kotona. Kainenen rakas on englantilainen Richard, joka yrittää kirjoittaa kirjaa ja tuntee itsensä nigerialaiseksi eurooppalaisuudestaan huolimatta. Keskeinen henkilö on myös Ugwu, Odenigbon palvelija, poika pienestä, köyhästä kylästä. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta en oikein pääse kehenkään kiinni kunnolla. Ihmissuhteet menevät solmuun monta kertaa, ja julma sota vaikuttaa niihin myös väistämättä.

Välillä tuntui siltä, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä, varsinkin ihmissuhdesopan osalta. Ehdin kyllästyä ainakin Odenigbon ja Olannan suhteen kiemuroihin kirjan aikana.

Vaikka valitankin tästä kirjasta, haluan vielä tehdä selväksi, että tämä oli silti hyvä kirja. Olin vain pettynyt odotuksiini nähden. Goodreadsissa annoin silti kirjalle neljä tähteä viidestä, aivan ansaitusti. Ja aion lukea ehdottomasti vielä lisää Chimamanda Ngozi Adichien kirjoja.

PS. Ihana oivalluksen hetki kirjassa oli, kun tajusi mistä kirjan nimi tulee.
PS2: Tiesittekö muuten, että Biafran kansallishymnin melodia oli Sibeliuksen Finlandia?

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava, 2009.
Englanninkielinen alkuteos: Half of a Yellow Sun, 2006.
Suomentanut Sari Karhulahti

torstai 16. toukokuuta 2013

Liebster Award


Minut on haastettu! Lämpimät kiitokset haasteesta ja erittäin mielenkiintoisista kysymyksistä Kyösti Salovaaralle Deadline Torstaina -blogista.


Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.


Minusta on aina mukava saada tunnustuksia ja haasteita, mutta aion silti olla heti laiska ja kiertää viimeistä sääntöä. Sen sijaan haastaan kaikki kysymyksistäni innostuvat blogini lukijat vastaamaan niihin joko omassa blogissaan tai kommenteissa.

Ensin omat vastaukseni Kyöstin kysymyksiin: 


1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?
- Ehdottomasti Hercule Poirotin. Harmaat aivosolut töihin!

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?
- Jokin kirjallisuudenlajit ovat toki mieluisempia kuin toiset, mutta en halua kategorisesti sulkea jotain tiettyä lajia pois. Tai no, Fifty Shades of Gray -sarjan sukulaisineen olen jättänyt suosiolla lukulistojen ulkopuolle. Mutta voisin silti kuvitella lukevani jonkin tyylilajiin kuuluvan kirjan, jos joku minut haastaisi kohtaamaan ennakkoluuloni. Vähän niin kuin lapsille opetetaan ruoasta: pitää ainakin maistaa, ennen kuin voi sanoa, että ei tykkää. 

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?
- Luen. 

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?
- Jos tarkoitetaan, että pitääkö romaanin olla syvällinen, niin ei välttämättä. Kepeillä kirjoillakin on paikkansa ja aikansa. 

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?
- Useinkin, tämä on yksi minulle tärkeistä asioista kirjoissa. Minusta on hauska tutustua eri kulttuureihin kaunokirjallisuuden avulla. Kirjallisuus on mielestäni paras (jollei jopa ainoa?) keino kurkistaa toisen ja toisenlaisen ihmisen pään sisään. Viime aikoina olen nautiskellut erityisesti nojatuolimatkoista Afrikassa.

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?
- En, mutta sen sijaan olen valinnut luettavaa sen perusteella, minne olen matkustamassa. 

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?
- Kinkkinen kysymys. Toisaalta ajattelen, että lapsen mieli ohittaa kirjoissa sen, jota ei pysty käsittelemään. Mutta toisaalta muistan itse lukeneeni lukioikäisenä (!) kirjan, josta näin painajaisia kuukausia. Enkä nyt ole ihan varma siitäkään, olisiko jo aiemmin mainitty Fifty Shades sopivaa luettavaa kymmenvuotiaalle. Eli vastaan ei saisi kaikkea, mutta aika paljon silti. 

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?
- Saa olla sankaruutta, hyvettä ja romantiikkaa! Ei ole taiteen pakko olla vastenmielistä. 
9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?
- Kyllä, jos kuitenkin annetaan edes jonkinlaisia vihjeitä lukijalle siitä, mihin tarina mahdollisesti voisi jatkua. 

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?
- Kyllä, kelpaa sekä ohuet että paksut kirjat. 

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?
- Muistuu mieleen useitakin hyviä. Pidän esimerkiksi klassikoitten pohjalta tehdyistä pukudraamoista, esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon monet versiot ovat mielestäni hyviä. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on myös sovitettu hyvin elokuvaksi. Huonojakin varmasti löytyy, mutta yhtään ei juuri nyt tule mieleen. 




Sitten omat kysymykseni, joihin saa vastata kuka vain: 

1. Oletko joskus lukenut uudestaan jonkin lempikirjasi aikojen takaa ja huomannut, että et enää pidäkään siitä?

2. Millä perusteella valitset matkalukemisesi?

3. Miten tärkeä kirjan kansikuva on lukukokemuksellesi?

4. Luetko erilaista kirjallisuutta lomalla kuin arkena?

5. Onko yöpöydälläsi kirjoja? Mitä?

6. Mitkä 5 teosta kuuluvat mielestäsi ehdottomasti kirjalliseen yleissivistykseen?

7. Ketä kirjallista hahmoa muistutat?

8. Kuinka usein jätät kirjan kesken?

9. Luetko julkisesti? Missä (bussissa, kahvilassa, puistossa, pankissa)?

10. Onko kirjoja, joita sinua nolottaa myöntää lukevasi? 

11. Mitä päättelet ihmisestä kirjahyllyn perusteella?



sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Tahar Ben Jelloun: Tuhat ja yksi taikaa

Miksi luin tämän kirjan: 
Etsin lukemista Afrikan tähti haasteeseen. Tahar Ben Jelloun on arvostettu marokkolaiskirjailija, jolta on käännetty useita teoksia myös suomeksi. Ajattelin aluksi lukea Tyyntä Tangerissa, mutta sitä ei kirjaston hyllyllä juuri sattunut olemaan. Sen sijaan tartuin tähän takakansitekstin houkuttelemana: "pidetään yhtenä Tahar Ben Jelloun parhaista romaaneista". Kuulosti lupaavalta.

Tuhat ja yksi taikaa ei ole yksinkertainen kirja. Keskiössä on nainen, Zina, johon miehet hullaantuvat, mutta joka ajaa heidät tuhoon. Tai ehkä naisia olikin viisi? Tai enemmän? Oliko Zina edes todellinen? Zina oli kai myös jonkinlainen Tangerin vertauskuva, mutta en ihan päässyt perille miten. Tuhat ja yksi taikaa alkoi Zinan elämäntarinana, mutta pian tarinat, legendat ja unet ottavat vallan, eikä lukija ole enää ihan varma, mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Teemat ja motiivit toistuvat muunneltuina, mutta tunnistettavina, punoutuen yhteen. Ikään kuin aaltoileva meri, joka on tunnistettava, mutta jatkuvasti muutoksessa. Tarinojen, unien ja todellisuuden kietoutuminen yhteen oli tämän kirjan viehätys ja ansio, mutta toisaalta se sai välillä tällaisen länsimaisen "alku-keskikohta-loppu-draamankaari"-tyyppiseen tarinaan tottuneen lukijan hieman hämmenyksiin. Tätä kirjaa voisi kai sanoa myös eroottiseksi romaaniksi. Seksiä ainakin se sisältää paljon. Seksi on kuitenkin kirjassa oikeastaan aina alistamisen, hyväksikäytön, vallan ja koston väline.

En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, josta en osaa sanoa, pidinkö siitä vai en. Tuhat ja yksi taikaa on tällainen. Toisaalta ihailin sen rakennetta ja tarinoiden taikaa siinä. Toisaalta se lähinnä ällötti ja ärsytti minua. Vaikka en blogissani yleensä anna kirjoille tähtiä, Goodreadsissä lätkäisen yleensä jonkinlaisen tähtimerkinnän ohjatakseni suosituksia. Tälle en osannut vain antaa tähtiä. En oikeastaan pitänyt tästä yhtään, mutta silti en voi sanoa, että tämä olisi huono.

Tahar Ben Jelloun: Tuhat ja yksi taikaa. Gummerus, 1998.
Ranskankielinen alkuteos: La Nuit de l'Erreur, 1997.
Suomentanut Annikki Suni.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Andy Mulligan: Roskaa

Tämä oli jo toinen kerta, kun luin Andy Mulliganin mainion nuortenkirjan Roskaa. Ensimmäisellä kerralla luin kirjan ottaakseni selvää, sopisiko se yläkoululaiselle luettavaksi. Ja nyt toisella kerralla luin sen samaan aikaan oppilaitteni kanssa palauttaakseni tapahtumat mieleeni. Kummallakin kerralla pidin kirjasta myös itse paljon. 


Koska joku toinenkin äidinkielenopettaja saattaa etsiskellä hyviä kirjoja luetettavaksi oppilailleen, kirjoitan tänään hieman ammatillisemmasta näkökulmasta. Meillä tämä kirja päätyi seitsemäsluokkalaisten yhteisesti luettavaksi kirjaksi, siis kirjaksi, jonka kaikki lukevat. Kirja kuitenkin sopii mielestäni luetettavaksi myös kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille. Omat oppilaani näyttivät lukevan intensiivisesti, joku kertoi lukeneensa kirjan jopa kahteen kertaan, koska se oli niin kiinnostava. Kirja upposi yhtä lailla sekä tyttöihin että poikiin. Vauhdikas seikkailu, ratkaistava arvoitus ja yhteiskunnallinen teema tekevät tästä suorastaan koulujen tarpeisiin kirjoitetun kirjan. 

Päähenkilöinä kirjassa on kolme 14-vuotiasta poikaa, Raphael, Gardo ja Rotta. He ovat asuneet koko elämänsä kaatopaikalla, jossa hankkivat elantonsa tonkimalla jätteitä. Eräänä päivänä he löytävät jätteiden seasta laukun, jonka sisällä on rahaa, henkilökortti, valokuvia, kartta ja avain. Raha itsessään on pojille uskomattoman suuri löytö, mutta laukun muut tavarat johdattavat heidät vielä suuremman salaisuuden jäljille. Pian he huomaavat myös poliisin olevan saman salaisuuden perässä, ja tällä kertaa poliisi ei todellakaan ole ystävämme. Pojat pakenevat henkensä edestä samalla kun yrittävät ratkaista pala kerrallaan avautuvaa mysteeriä. 

Tästä kirjasta löytyy sopivasti toimintaa pitämään helposti kyllästyväkin lukija hereillä. Se avaa nuorelle lukijalle sopivalla tavalla myös köyhyyden ja rikkauden ja korruption käsitteitä. Tämän kirjan avulla voi pohtia myös maailman jäteongelmaa. Kirjallisuuden opetuksen puolella tämän teoksen avulla voi käsitellä myös kertojan käsitettä, sillä kertojaratkaisu on erikoinen: kirjan henkilöt vuorottelevat kertojina, ottaen puheenvuoron toisiltaan. Kolmen päähenkilön lisäksi myös sivuhenkilöt pääsevät välillä ääneen. Vaikka teemat kirjassa ovat aika vakavia, tässä on kuitenkin nuortenkirjan vauhdikkuutta ja toiveikas, onnellinen loppu. 

Andy Mulligan: Roskaa. WSOY, 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Trash, 2010. 
Suomentanut Ulla Selkälä.

Pari runokokoelmaa

Hal Sirowitz: Isä sanoi. Like, 2005.
Alkuteos: Father Said, 2004.
Suomentanut Arto Leivo.


Viime kesänä  ihastuin Hal Sirowitzin runokokoelmaan Äiti sanoi. Siinä amerikanjuutalainen äiti antaa pojalleen paljon hyviä neuvoja, jota joku voisi jopa nalkuttamiseksi sanoa. Isä sanoi jatkaa samaa linjaa, mutta tällä kertaa ääneen pääsee isä. Yksinkertaisen oivaltavia runoja nämäkin. Isä ei ole aivan yhtä syyllistävä kuin äiti. Oikeastaan poika on isälleen kuuntelija, jolle isä valittaa aika usein äidistä. Kirjan viimeisessä osiossa isä joutuu vastakkain kuolemansa kanssa.


Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle. WSOY, 2006.

Arja Tiaisen runokokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle on nainen ja autoilu. Runot käsittelevät esimerkiksi ajokortin hankkimisen vaikeutta, välillä hassulta tuntuvaa autojen maailmaa ja myös ajamisen hurmaa. Joukossa oli suorastaan helmiä. 



torstai 2. toukokuuta 2013

Katsaus huhtikuuhun & Ulla-Lena Lundberg: Jää

Huhtikuu hulahti ohi melkoisessa blogihiljaisuudessa. Jotain tuli luettuakin, vaikkei paljon. Alkukuu oli sarjakuvavoittoista. Laitoin Fablesit uusintakierrokselle ja lukaisin viisi ensimmäistä albumia uudestaan. Erinomaisia olivat edelleen. Afrikka-haaste eteni yhdellä kirjalla, Chimamanda Ngozi Adichien Biafran sodasta kertovalla Puolikas keltaista aurinkoa. Lisäksi luin yhden tietokirjan, yhden runokirjan ja yhden nuortenkirjan. Enimmäkseen huhtikuun puolelle osui myös Ulla-Lena Lundbergin Jää, vaikka loppuun sen luinkin vasta vapunpäivänä.

Lähdetään tällä kertaa purkamaan kirjoittamattomia tekstejä viimeksi luetusta eli Jäästä. Huhtikuisessa haluttomuudessani lueskelin sitä aika hitaasti, useamman viikon ajan, muutaman luvun kerrallaan. Joskus tuollainen verkkainen lukutahti johtaa minulla siihen, etten oikein jaksa innostua kirjasta (tai mikä onkaan syy ja mikä seuraus), mutta Jää oli toisenlainen. Pidin siitä todella paljon. Maalaileva, yksityiskohtainen, kohdettaan suorastaan rakastava mutta silti sen myös heikkouksineen esittävä kerronta voitti minut täydellisesti puolelleen. Kirjan henkilöt tulivat rakkaiksi kaikki.

Jää kertoo nuoren papin muutosta ulkosaaristoon perheineen. Petter Kummel ihastuu välittömästi Luotoihin ja niiden ihmisiin, ja hänen tarmokas vaimonsa Mona rakentaa yhteistä kotia innolla. Pariskunta voittaa myös Luotojen ihmiset puolelleen, ja vaikka elämässä ulkosaaristossa on omat hankaluutensa, hetken näyttää siltä, että Kummelit ovat löytäneet oman maanpäällisen Paratiisinsa.

Henkilöt voittivat minut puolelleen heti. Petter Kummel on idealistinen, ympäristöstään kiinnostunut, avoin, liiankin kiltti ja helposti pidettävä. Hänen vaimonsa on melkoinen vastakohta miehelleen, tarmokas, päättäväinen, käytännöllinen. Vanhempina Mona on se, joka komentaa ja kasvattaa, välillä vähän tiuskiikin lapsilleen, vaatii kuria ja järjestystä, Petter taas on rakastettu isä, joka mielellään olisi lempeä ja ymmärtäväinen tyttäriään kohtaan, vaikka ei halua vähätellä Monan kasvatusta. Vaikka Mona ja Petter ovat hyvin erilaisia luonteita, heidän avioliitostaan ei puutu rakkautta. Tarmokas ja käytännöllinen Mona täydentää hyvin haaveiluun taipuvaa Petteriä. Myös lapset, Sanna ja myöhemmin syntyvä Lillus ovat valloittavia. On kiinnostavaa, miten kirjailija kuvaa näinkin pienten lasten luonne-eroja. Lillus eroaa jo vuoden vanhana täysin Sannasta luonteeltaan. Päähenkilöiden lisäksi Luodoilla asuu suuri joukko kiinnostavia ihmisiä kohtaloineen.

Monet kohdat saavat minut vieläkin hykertelemään. Papin jännitys ennen ensimmäistä saarnaa (kuinka tutulta tuntuikaan tuo ensimmäisen "oikean" työn aloittamisen tuoma jännitys - mitä jos ne huomaavat, etten minä oikeasti osaakaan!); nuoremman tyttären tuttavuuden teko porsaan kanssa; lehmän lämpö kylmässä navetassa; metsämansikat ja heinän tuoksu.

Olin kuullut etukäteen, että kirjan loppu on surullinen. Se on melko lievästi sanottu. Itkin valtoimenaan vähintään viimeiset viisikymmentä sivua. Pitkään aikaan en ole tarvinnut niin paljon nenäliinoja kirjaa lukiessa, vaikka kyynelehdinkin melko helposti kirjoitetun sanan ääressä.

Parasta Jäässä kuitenkin ehkä oli tietynlainen konstailemattomuus. Se, ettei tullut kertaakaan tunne, että tässä on nyt yritetty tehdä jotain erikoista ja suurta, vaan kaikki tuntui luonnolliselta, kauniilta ja oikealla paikalla olevalta. Jää ei pyri shokeeraamaan tai yllättämään tai olemaan erikoinen. Sen lukeminen oli virkistävää ja melkein kipeää tekevän liikuttavaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms, 2012.
Alkuteos: Is
Suomennus: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander