keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

'
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012.
"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi rottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä."

Emmi Itärannan esikoinen Teemestarin kirja on houkutellut minua siitä asti, kun siitä ensimmäisiä kaikuja kuulin. Tulevaisuuteen sijoittuva tarina kuulosti kiehtovalta, ja arviot ylistivät Itärannan kieltä.

Joskus ennakko-odotukset aiheuttavat pettymyksen, mutta tällä kertaa eivät. Ihastuin. Teemestarin kirja on hallittu, harmoninen, tunnelmaltaan melankolinen mutta silti pienen toivon kipinän sisältävä kuvaus tulevaisuudesta, jossa nouseva merenpinta on hukuttanut alleen suuria osia mantereista, napajäät ovat sulaneet ja juomakelpoinen vesi on hyödykkeistä arvokkain.

Teemestarin kirja sijoittuu paikkaan, joka on joskus ollut Suomen Lappi. Läheisenä suurkaupunkina mainitaan Kuusamo, Rovaniemestä länteen ovat "menetetyt maat", jotka ovat kiellettyä aluetta. Maailmanhistorian jakaa entismaailmaan ja nykyismaailmaan suuri katastrofi, ehkä ilmastonmuutos. Entismaailmasta ja sen teknologiasta paljon on jäänyt unohduksiin, mutta jäljellä ovat "muovihaudat", kaatopaikat, joilta ihmiset kaivavat esiin käyttökelpoista tavaraa. Eletään sotilasdiktatuurissa. Vesilähteet ovat armeijan hallussa ja rikoksista vakavin on vesirikos, vesilähteen salaaminen tai luvattoman vesiputken rakentaminen.

Noria Kaitio on teemestarin tytär ja valmistumassa itsekin perinteen mukaisesti teemestariksi. Teemestarit järjestävät vierailleen teeseremonioita ja perinteisesti heillä on ollut myös salaisempi tehtävä, veden vartiointi.

Kirjan kieli on toisteista, runollista, harmonista. Vesi elementtinä on keskeinen, se on elämän ja kuoleman elementti. Teeseremonian lisäksi Itärannan Suomen maaperälle luomassa tulevaisuudessa on paljon muitakin itäisiä elementtejä, esimerkiksi lohikäärmeet. Ajatus on minusta kiehtova: kulttuurit kietoutuvat toisiinsa, ottavat vaikutteita toisistaan.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan surumielinen ja haikea eikä onnellista loppuakaan ole luvassa. Täysin vailla toivoa ei siitä huolimatta olla: "Ei ole sellaista valtaa joka kestää, Noria. Vuoretkin kuluvat lopulta pois tuulen ja sateen armoilla."



2 kommenttia: