torstai 28. helmikuuta 2013

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Portugalin matkalle olin Kyllikki Villan lisäksi varannut matkalukemiseksi Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin. Valitsemisperuste matkalukemisessa oli matkustamisen teema ja se, että kirja löytyy omasta kirjahyllystä. Lainakirjoja en halua matkalle raahata.

14 solmua Greenwichiin jatkaakin hyvin Villan aloittamaa (tai oikeastaan teeman aloitti jo Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä, siinä matkustellaan ympäri Portugalia) matkustamisen teemaa, vaikka muuten aivan erilaisissa tunnelmissa ollaankin. Tämä kirja tuntui varsinkin aluksi suorastaan oudolta, mutta se ei vähentänyt (päinvastoin) kirjan viehätystä.

Petr Järvi saa opiskeluaikaiselta ystävältään Grahamilta sähköpostin, jossa Graham pyytää häntä osallistumaan erikoiseen kisaan. Tarkoituksena on kiertää maapallo etelä-pohjoissuunnassa nollameridiaania pitkin. Joukkueeseen liittyy myös Grahamin vaimo Isla ja myöhemmin Petrin veli Kari.

Kisaa käydään Edmund Halleyn muistoksi, joten etenemiskeinoja on rajoitettu 1700-luvun vastaaviin - lähinnä matka etenee kävelemällä ja purjehtimalla. Kisan säännöt ovat tiukat ja moninaiset, joukkue on lähestulkoon leikattu irti yhteydestä muuhun maailmaan, sillä esimerkiksi kännyköiden ja muiden käyttö on kielletty. Yhteyskeinona kisan järjestäjiin on mukana kulkeva viestilaite, johon tulee välillä ohjeita rastipisteistä, solmuista, johon joukkueen on käytävä leimaamassa Grahamin ja Petrin kaulassa olevat solmunarut. Eteneminen tapahtuu nollameridiaania kulkevaa kapeaa käytävää pitkin, josta saa poiketa vain kisan järjestäjien erikoisluvalla. Joukkue kulkee vuoden matkan tiiviisti yhdessä, ja matkan rasitus ja tiivis yhdessä olo näkyy ihmisissä ja heidän suhteissaan eri tavoin.

Pääasiallisesti kertojana on Kari, mutta välillä kerronta etenee myös Petrin päiväkirjamerkintöjen tai muiden joukkueen lokimerkintöjen varassa. Silloin tällöin tarinaa kommentoi myös Maariaa puhutteleva kertojanääni - kuka Maaria on selviää kirjan lopussa. Kerronta vaati aluksi totuttelua ja tarkkaa lukua, mutta oli tärkeä osa kirjaa. Varsinkin kirjan alku on jotenkin salaperäinen, melkein epätodellinen. Epätodellinen on tietysti koko kummallinen kisa, hullu yritys, johon varsinkin päättäväinen Graham paneutuu intensiivisellä tarmolla.

Minut tämä kirja vakuutti. Tarinassa on juuri sopivasti outoutta, seikkailua, matkantekoa, mutta toisaalta myös ihmissuhteita ja menneisyyden ja muistojen pohtimista. Matka maailman ympäri on matkaajilleen matka omaan itseen. Ja vaikka rinnalla kulkee toinen tai toisia, on yhteys toisiin silti hetkittäistä, ja maailma huuhtoo erilleen.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Otava, 2008. 


keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

Kyllikki Villa on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihastuin viitisen vuotta sitten Vanhan rouvan lokikirjaan. Myös Villan runot (esimerkiksi kokoelma Ei eilistä, ei huomista) puhuttelevat minua.

Tätä kirjaa olin säästellyt jonkin aikaa matkalukemiseksi. Nyt se matkusti  mukanani Portugaliin hiihtolomamatkalle. Siinä mielessä se oli oikein sopiva, että Villakin matkustaa tässä ensin Lissaboniin. Toisaalta tuntui vähän hölmöltä lukea Villan puolen vuoden matkasta, kun itse oli juuri sellaisella viikon pikamatkalla, joita Villa ei oikein voi ymmärtää.

Pakomatkalla on matkapäiväkirja 1990-luvun alusta. 68-vuotias Kyllikki Villa lähtee matkalle osittain paetakseen elämäntilannettaan (joka ilmeisesti on päättynyt parisuhde, vaikka siitä ei ihan suoraan kirjassa puhutakaan) ja osittain haaveena on matkustaa Namibiaan, sillä Villan isä on syntynyt ja elänyt lapsuutensa siellä lähettiperheen lapsena. Afrikan matka ei kuitenkaan ole vielä varma, vaan Villa matkustaa ensin Lissaboniin miettimään miten matka jatkuu. Laivamatkalle Afrikkaan Villa kuitenkin päätyy, ja matkalla hän päättääkin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Saint Helenan saarelle. (Afrikan tähti -haasteessa tämä on se kohta kun ollaan Saint Helenalla jumissa!)

En tiedä, mikä näissä matkapäiväkirjoissa niin viehättää. Tavallaan ajattelen, että olisi hienoa matkustaa noin, laivalla ja junalla, hitaasti, asua matkalla, niin kuin Villa sanoo. Mutta ei minulla taidan olla rohkeutta tai edes todellista halua siihen: tyydyn ihan mielelläni vain lukemaan näistä matkoista. Kiinnostavaa on myös Villan ajatukset vanhenemisesta, työstä, erilaiset harmistukset ja hankaluudetkin.

Kyllikki Villa: Pakomatkalla. Toinen lokikirja. Like, 2009. Ensimmäinen painos 2007. 

Osallistun tällä kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot ja Afrikan tähti.


tiistai 26. helmikuuta 2013

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Voi pettymysten suma!

Joel Haahtela on ehkä yksi kirjablogimaailman hehkutetuimmista kirjailijoista. Yksi toisensa jälkeen Haahtela tuntuu saavan uusia faneja. Minä pääsin kerran kuuntelemaan, kun Haahtela puhui, ja olin vaikuttunut (lue: ihastunut) ja varma, että pitäisin myös Haahtelan kirjoista. Miten kaunosieluinen mies!

Viime vuonna luin ensimmäisenä Haahtelanani Traumbachin. Pidin kirjasta, ja jotkin lauseet suorastaan vaativat pysähtymään ja maistelemaan. Traumbach ei kuitenkaan vielä tehnyt minusta suurta fania, vaan ajattelin, että Haahtelalla on varmaan vielä parempaakin tarjolla.

Nyt tartuin seuraavaan Haahtelaan. Tule risteykseen seitsemältä valikoitui luettavaksi sen vuoksi, että se sijoittui Portugaliin ja olin menossa Portugaliin matkalle. Mutta ei. En päässyt sisälle. Ihan ok, sanon loppuarviokseni, mutta tämä tuntui tahmealta ja tekotaiteelliselta. Haahuilua, päämäärättömyyttä, merkityksettömiksi jääviä alkuja. Kaikki tapahtumat tuntuvat jäävän irrallisiksi, odotan, että loppu sitoisi ne jotenkin yhteen, mutta ei. Rakkaustarina lähinnä ärsytti. Lisäksi tuntuu, että tähän on ängetty suunnilleen kaikki Portugali-kliseet. Erilaisia yksityiskohtia tiputellaan puolihuolimattomasti miljöön luomikseksi, mutta minusta tuntui, kuin olisin lukenut tekstiä, joka on syntynyt siten, että ensin on tehty lista Portugaliin liittyvistä asioista ja sitten ujutettu ne tekstiin.

Muutama kohta nousee sentään minulle merkitykselliseksi. Kun meri nousee hukuttamaan kylää, ja lopun köysiratakokeilu. Niissä on jotain.

Ehkä luin kirjan väärässä mielentilassa, ehkä liian pienissä pätkissä. En tiedä. Haahtela-fanit, kertokaapa nyt, oliko tämä vain epäonnistunut kirjavalinta? Mikä on suosikkinne Haahtelan tuotannossa? En nimittäin halua vielä luovuttaa. Minkä kirjan ottaisin Haahtelalta seuraavaksi luettavaksi?

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä. Otava, 2002. 


maanantai 25. helmikuuta 2013

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus, 2011.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Alkuteos: The Other Hand, 2008.
Suomentanut Irmeli Ruuska.  


Little Been tarina kertoo nuoresta nigerialaistytöstä, Little Beestä, joka pakenee Nigerian öljylevottomuuksia Isoon-Britanniaan, ja englantilaistoimittajasta Sarahista. Naiset kohtasivat kerran Nigeriassa rannalla, ja nyt he kohtaavat uudestaan.

Kirjan takakannessa ja liepeissä varotaan paljastamasta liikaa juonesta, sillä "tarinan taika on sen lukemisessa", joten minäkään en avaa sitä tämän enempää, vaikka ei juonessa sinäänsä mitään ihmeellistä ja mullistavaa ollut. Tarinan taika on ehkä sen kerroksellisuudessa. Se paljastuu pikkuhiljaa, vähän kuin sipulin kerrokset.

Tämä kirja vei heti mukanaan. Tarina oli hyvä ja koukuttava, teemat saivat miettimään syntyjä syviä ja voi kuinka kauniisti tämä onkaan kirjoitettu! Teksti on yhtä aikaa lämmintä, hauskaa, satuttavaa ja sointuvaa. Kirja oli helppolukuinen, viihdyttäväkin, vaikka sen käsittelemät teemat eivät kaikista helpoimpia olekaan.

Otan tästä myös yhden pisteen Afrikan tähti -haasteeseen. Mietin pitkään, hyväksynkö kirjaa, sillä se sijoittuu kuitenkin suurimmaksi osaksi Englantiin, vaikka Nigeriassakin ollaan. Lopulta päädyin hyväksymään kirjan, sillä se käsittelee mielestäni myös Nigerian tilannetta. Haaste-emäntänä on mukavaa, kun voi ihan itse tehdä säännöt - mutta rohkaisen muitakin soveltamaan Afrikan tähti -haasteessa ihan omaa harkintaansa. Jos haluaa lukea pelkästään afrikkalaisten kirjailijoiden teoksia - hyvä, jos haluaa laskea mukaan kirjat, joissa vain piipahdetaan Afrikassa - sopii sekin. Rennosti vaan.



sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen


Helmikuu on hurahtanut ohi vauhdilla. En ole kovin paljon ehtinyt lukea, enkä varsinkaan kirjoittaa. Tammikuultakin on vielä bloggaamatta muutama kirja.

Tammikuun lopulla vaikutuin Chris Cleaven Little Been tarinasta. Heti sen perään luin Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen, jonka rinnalla Little Been tarina jäi täysin varjoon. Huikea kirja.

Nigeriaan sijoittuva Purppuranpunainen hibiskus kertoo Kambili-nimisestä nuoresta tytöstä. Hänen isänsä on yhteiskunnan merkkihenkilöitä, tinkimätön vapaustaistelija ja rikas hyväntekijä. Isä on myös ankaran uskonnollinen, ja perheen elämä on hyvin säännösteltyä. Kambili ja hänen veljensä Jaja elävät vapaa-aikansakin isän laatiman lukujärjestyksen mukaan, ja joutuvat katumaan milloin mitäkin syntejä - todellisia tai kuviteltuja. Isän silmitön väkivaltaisuus lähentelee välillä mielipuolisuutta, varsinkin kun väkivallan kääntöpuolena isä on välillä rakastava ja kunnioitettava. Varsinkin Kambilin suhde isäänsä on monimutkainen. Toisaalta hän rakastaa ja kunnioittaa isää, toisaalla on pelko ja ahdistus, joka askeleen ja ajatuksen varominen.

Elämä muuttuu, kun isän sisar, Ifeoma-täti kutsuu sisarukset kylään luokseen. Ifeoma-tädin luona elämä ei ole yhtä loistokasta kuin kotona, mutta siellä on elämää ja naurua. Myös uskonto näyttäytyy tädin luona aivan erilaisena kuin kotona, myös uskontoon mahtuu elämää, naurua ja ymmärrystä.

Tämä kirja on yksi parhaista tänä vuonna luetuista, niin monella tapaa sydämeenkäypä. Voimakas, tulee mieleeni. Turhaan ei kirjailijaa ole kehuttu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus. Otava, 2010. 
Englanninkielinen alkuteos: Purple Hibiscus, 2003. 
Suomentanut: Kristiina Savikurki.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Saanko esitellä: Paksu ja Valkotukka



 Haluan esitellä teille uudet ystäväni, suloiset jääkarhut, Paksu ja Valkotukka. (Keksittekö muuten, mistä kirjasta nimet on poimittu?)

Paksu ja Valkotukka ovat asustelleet luonani jo melkein kaksi kuukautta. Ihanat ystäväni ja työtoverini antoivat ne minulle tuparilahjaksi. Näiden karhujen emo eli suunnittelija on porvoolainen taiteilija, korusuunnittelija Heta Salmi. Hetan hopeakorut ovat myös upeita, niitä voi ihastella osoitteessa http://www.hetasilverdesign.com/.
Sen lisäksi että Paksu ja Valkotukka ovat herttaisia, ne pitävät myös kovasti kirjoista. Tässä kaverukset nojailevat tammikuussa lukemiini kirjoihin.  


En ole ennen tehnyt näitä kuukausikatsauksia, mutta tässä ensimmäinen. Myöhemmin selviää, otan tämän tavaksi vai jääneekö kertaluontoiseksi kokeiluksi. Tammikuussa luin monta hienoa kirjaa. Aloitin tietokirjallisuudella, mikä vauhditti mukavasti Kansankynttiläin kokoontumisajot -haastetta. Tutustuin skandaalinkäryisiin tapahtumiin historiassa (Anu Lahtinen: Skandaali! Historian parhaat lööpit) ja tammikuulle tyypillisesti hain myös vinkkejä hyvään ja terveelliseen elämään (Noora Shingler: Marjoja & maskaraa). Lisäksi tammikuussa tuli luettua kiinnostava lapsuuskuvaus (Sarah Winman: Kani nimeltä jumala), sama tarina 99 kertaa (Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia), eräs kauniisti kirjoitettu tarina suurista kysymyksistä (Chris Cleave: Little Been tarina), seurattua Kairolaisen kerrostalon asukkaiden elämää (Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat) ja vaikututtua upeasta kasvukuvauksesta levottomassa Nigeriassa (Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus).

Afrikka-haaste eteni kahdella kirjalla, joiden myötä vierailin Egyptissä ja Nigeriassa. Myös Little Been tarinassa ollaan välillä Nigeriassa, joten harkitsen vielä, antaisinko siitä itselleni yhden pisteen Afrikka-haasteeseen... Yhtään huonoa kirjaa ei tammikuussa tullut luettua, mutta paras tammikuun luetuista on ehdottomasti Purppurapunainen hibiskus. Se oli vaikuttava lukukokemus.

Jääkarhu-kirjatuet. Desing Heta Salmi.
Paksu ja Valkotukka toivottavat mukavaa ja lukuisaa helmikuuta! Merenhuiskeen suunnitelmissa on helmikuussa jatkaa Afrikan tähden parissa, mutta piipahtaa lisäksi ainakin Portugalissa.