maanantai 30. joulukuuta 2013

Afrikan tähti -haaste päättyy - palkitsemisen aika

Vuosi on vierähtänyt Afrikka-kirjoja lueskellen. Olin kovin iloinen siitä, että haasta sai runsaan suosion. Itse sain kasaan yhteensä 18 kirjaa, siis Afrikan tähden ja päälle vielä hevosenkengän. Suoritukseni löytyvät täältä: Afrikan tähti.

(Mistä oli kyse? Lue tämä linkki.)

Haaste on ollut kiinnostava. On tullut luettua monia hyviä kirjoja ja avarrettua näkemystä maailmasta. Lisäksi on ollut hauska huomata, kuinka haaste avaa silmät huomaamaan aivan uusia kirjoja vaikkapa kirjastossa.

Palkintojakin on luvassa! Arvon kaikkien vähintään yhden pelimerkin suorittaneiden kesken kolme hienoa palkintoa, jotka ovat seuraavat: 

1. Afrikan tähti -peli. 
Afrikan tähti -peliä on muuten tehty jo 4 miljoonaa kappaletta. Tämä peli on osa 10 000 kappaleen painosta, josta joka kymmenes peli kätkee jonkin voiton.

2. J. M. Coetzee: Kesä 

3. Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Molemmat kirjat ovat uuten Otavan "sinistä" sarjaa. Kirjat ovat uusia, lukemattomia.

Jos olet suorittanut vähintään yhden pelimerkin (3 kirjaa), voit ilmoittautua mukaan arvontaan kommenttiosiossa. Laita mukaan linkki blogiisi haastekoontiin. Kerro myös, haluatko osallistua kaikkien palkintojen vai vain tiettyjen arvontaan. 

Lukuaikahan päättyy vuodenvaihteeseen (vielä yksi päivä aikaa!), mutta haasteen koostamisella ei ole niin hoppu. Suoritan arvonnan 18.1.2014. 

- - -
Vaikka haasteaika loppuu, aion silti tulevaisuudessakin viivähdellä Afrikka-kirjojen parissa. Monta sellaista kirjaa, jotka olin suunnitellut lukevani (ja jotka löytyvät jopa omasta kirjahyllystäni) jäi vielä lukematta. Jätän myös blogiini näkyviin tuon kokoamani kirjavinkkilistan, sieltä löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa.


torstai 26. joulukuuta 2013

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne


Nuori belgialaisnainen pääsee unelmatyöhönsä japanilaiseen suuryritykseen. Pian unelmatyö osoittautuu joksikin aivan muuksi, kun Amélie joutuu kohtaamaan ylittämättömät kulttuurierot. Japanilaista työkulttuuria kuvataan taidokkaasti. Vaikka työ on kärsimystä, sen kuvaus on terävän huvittavaa.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne. Otava, 2003.
Ranskankielinen alkuteos: Stupeur et tremblements, 1999.
Suomentanut Annikki Suni.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa muuttaa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa muuttaa. Tammi, 2013.
Englanninkielinen alkuteos: When Hoopoes go to Heaven, 2012.
Suomentanut Annukka Kolehmainen

Juuri kun sain luettua Kigalin kakkukaupan loppuun, törmäsin kirjastossa sen itsenäiseen jatko-osaan Kigalin kakkukauppa muuttaa. Sain siis viettää mukavia hetkiä Tungarazan perheen parissa vielä toisen kirjan verran.

Tässä teoksessa keskushenkilöksi nousee Tungarazojen perheen keskimmäinen lapsi, vanhin poika Benedict. Tansanialainen perhe on muuttanut Baban työn mukana Ruandasta Swazimaahan. Angelin kakkubisnes ei kukoista yhtä hyvin kuin Kigalissa. Benedict on vasta kymmenvuotias, mutta perheen vanhimpana poikana hän kokee kasvamisen paineita ja haluaisi kovasti näyttää olevansa jo iso, vaikka tunteekin olonsa usein kovin pieneksi. Myös perheessään hän tuntee välillä itsensä ulkopuoliseksi kahden isosiskon ja kahden pikkuveljen välissä. Hän ei ole kiinnostunut jalkapallosta, niin kuin veljet, vaan pitää eläimistä ja kirjoista. Eläinrakas Benedict on myös melkoisen herkkätunteinen ja päätyy auttamaan useampaakin lähimmäistään Swazimaan-vuoden aikana.

Samoin kuin edellisessä osassa, tässäkin nostetaan esille erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaikka teos on muuten sävyltään lempeä ja melkeinpä kevyttä luettavaa. Swazimaassa nousevat esille erityisesti naisten ja tyttöjen asema.

Toivottavasti Parkin jatkaa Tungarazan perheestä kirjoittamista, sillä huomaan jo miettiväni, mihin he seuraavaksi muuttavat ja mitä henkilöille sitten tapahtuu.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa


Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa. Tammi, 2009. 
Englanninkielinen alkuteos: Baking Cakes in Kigali, 2009.
Suomentanut Annukka Kolehmainen



Kigalin kakkukauppa ei ollut sellainen kirja, jonka ajattelin lukevani Ruandasta. Kevyt hyvänmielenkirja, jonka keskushenkilönä on kakkuleipuri Angel, hyväntahtoinen keski-ikäinen nainen, joka kakkutilausten ohella jutustelee naapureidensa kanssa ja järjestelee elämän pieniä ja suuria ongelmia.

Kigalin kakkukauppaa on verrattu Mma Ramotswe -kirjoihin, ja tunnelma on tosiaan samanlainen, välillä jopa häiritsevässä määrin. Keski-ikäinen, vähän pyöreä nainen, joka tarjoaa aina kaikille teetä ja puhuu ihmisten kanssa - kuulostaa kovasti Mma Ramotswelta, mutta tällainen on myös Kigalin kakkukaupan Angel.

Angel on kotoisin Tansaniasta, mutta hänen miehensä työ on tuonut heidät kansanmurhasta toipuvaan Kigaliin. Perheeseen kuuluu myös viisi lasta, jotka ovat oikeastaan heidän lapsenlapsiaan, mutta isovanhemmat huolehtivat heistä lasten vanhempien kuoleman jälkeen. Angel leipoo työkseen upeita kakkuja ja suhtautuu työhönsä suurella ammattiylpeydellä. Kakkutilausten yhteydessä tulee usein puhuttua muitakin asioita, ja monikulttuurisen naapuruston ilot ja murheet koskettavat myös Angelia.

Vaikka Kigalin kakkukauppa on ehdottomasti ns. hyvänmielenkirjallisuutta, se onnistuu kattamaan myös erittäin vakavia aiheita. Välillä ote on mielestäni vähän liiankin opettavainen - läpi käydään kansanmurhaa, aidsia, tyttöjen ympärileikkausta, naisten asemaa, kodittomia lapsia, ulkomaisten avustusjärjestöjen toimintaa, hyttysverkon merkitystä malarian ehkäisyssä. Ehkä tästä syystä henkilöt eivät oikein aluksi tunnu heräävän henkiin. Loppua kohti kuitenkin huomasin jo eläytyväni hahmojen tarinoihin ja ihmissuhdekoukeroihin.


torstai 19. joulukuuta 2013

Joulusiivous

Hei taas, hengissä ollaan täälläkin blogissa. Viime aikoina lukeminen on ollut vähän nihkeää ja bloggaaminen vielä nihkeämpää. Aloitettujen mutta kesken jääneiden kirjojen pinojen on harvinaisen suuri. Työkiireet, mikä ikävä tekosyy. Marraskuu, vielä ikävämpi. Ai, se meni jo? Mitä, onko ensi viikolla joulu?

"Siivotakseni pöytää" kirjoittelen tähän muutaman sanan bloggaamatta jääneistä kirjoista.

Udozinma Iweala: Ei kenenkään lapset. Gummerus, 2007.
Alkuteos: Beasts of No Nation, 2005. Suomentanut Tero Valkonen.

Intensiivinen kuvaus 9-vuotiaasta lapsisotilaasta Agusta jossain Länsi-Afrikassa. Huomattavinta tässä kirjassa on kiinnostava minäkertojan kertojanääni. Tästä olisi ollut enemmänkin sanottavaa, mutta ajattelin, että olisin kirjoittanut samalla toisesta samanaiheisesta kirjasta, jossa siinäkin on persoonallinen lapsikertojan ääni (Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte), mutta se on niitä keskenjääneitä kirjoja...


Kyllikki Villa: Koipitoipilas. Runoja. Like, 2009.

Kyllikki Villan runot ovat huippuja. Suosittelen tutustumaan. Eniten olen tähän mennessä tykännyt kokoelmasta Ei eilistä, ei huomista, mutta Koipitoipilas on taattua laatua sekin.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine. Otava, 2013.

Heli Laaksosen runot ovat aina hauskaa luettavaa, mutta Aapisessa ihastelin erityisesti Elina Warstan upeita kuvituksia, jotka lisäävät aakkosista kirjoitettujen runojen nautittavuutta.

Aleksi Delikouras: Nörtti - New Game. Otava, 2012.

Tämä on se ihmeteos, jolla saa yläasteikäisen pojan, joka "ei oo ikinä lukenut yhtään kirjaa" lukemaan sen ensimmäisen. Taivaanlahja siis. Minustakin kirja oli ihan hauska, vaikken taida ihan kohderyhmään kuulua.

Jussi Perälä: Ikuinen säätö. Helsingin huumemarkkinat. Like, 2013.

Kiinnostava tietoteos Helsingin huumemaailmasta. Kirjoittaja on tehnyt aiheesta väitöskirjan, joka pohjautuu tiiviiseen kenttätutkimukseen Helsingin huumepiireissä.

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala, 2013.

Hotakainen on lempikirjailijoitani, hänen sanansa asettuvat juuri oikein paperille. Luonnon laki oli odotettu uutuus. Kiinnostava aihe, luotettavan laadukas toteutus, sanoma asiaa. Huikeuksiin ei päästä niin kuin Ihmisen osassa, mutta silti erittäin hyvä teos.

Elina Hirvonen: Afrikasta. Muistiinpanoja vuosilta 2007-2009. Avain, 2010.

Kokoelma Elina Hirvosen kolumneja, jotka on alun perin kirjoitettu Vihreä Lanka -lehden blogiin. Näitä oli kiinnostava lukea, sopivat erityisesti luettavaksi vähän kerrallaan, silloin tällöin. Tämä oli pitkään "poimintakirjani", jonka otin käteeni aina, kun oli muutama minuutti aikaa lukea, mutta ei enempää. Siinä ehti hyvin lukaista yhden tai kaksi kolumnia.


No niin. Nyt on siivottu vähän pöytää joulua varten. Seuraavaksi aion poistaa kirjanmerkit liian pitkään kesken olleiden kirjojen välistä (jos palaan niihin uudelleen, aloitan alusta), valikoida muutaman hyvän kirjan joululukemiseksi ja relata. Huomenna alkaa joululoma, joka tulee kyllä tarpeeseen.

Afrikan tähti -haaste kootaan vuodenvaihteessa, palaan siihen sitten erillisessä postauksessa. Lukuaikaahan on vuoden loppuun asti, vielä ehtii!

Tässä vaiheessa toivotan kuitenkin jo kaikille lukijoille oikein hyvää joulua!


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ihmissusia ja ilmalaivoja

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa. Karisto, 2012.
Magdalena Hai: Kellopelikuningas. Karisto, 2013.



Kerjäläisprinsessa ja Kellopelikuningas ovat kaksi ensimmäistä osaa Gigi ja Henry -trilogiaa. Nämä luettuani tuskin maltan odottaa kolmatta osaa. Nuortenkirjasarjan steampunk-maailma lumosi minut kiinnostavilla yksityiskohdillaan, jotka esitellään kuitenkin luontevasti vauhdikkaan tarinan ohessa.

Steampunk oli minulle vieras termi ennen näitä kirjoja, mutta sillä tarkoitetaan kai yleensä 1800-luvulle sijoittuvaa vaihtoehtohistoriaa, jossa keksinnöillä ja teollistumisella on merkittävä osa. Höyrykoneita ja ilmalaivoja ja sellaista. Steampunkia luokitellaan yleensä scifin alalajiksi, mutta siinä voi olla piirteitä myös fantasiasta, kuten näidenkin kirjojen maailmassa ihmissudet. Spefistä kai nykyään puhutaankin usein, eli spekulatiivisesta fiktiosta.

Gigin ja Henryn tarinan aloittavassa Kerjäläisprinsessassa pääsemme tutustumaan henkilöihin ja heidän maailmaansa, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Jotkin asiat meidän tuntemassamme historiassa ovat menneet toisin, ja seurauksena Grönlanti eli Vihreä saari on edelleen viikinkien jälkeläisten eli varjaagien asuttama. Gigi ja Henry asuvat Keloburgin kaupungissa, joka satamakaupunkina on myös kulttuurisesti monimuotoinen. Gigin perhe on oikeasti Umbrovian maanpaossa elävä kuningasperhe, vaikka Gigin muisti ulottuu vain nykyiseen kotiin Keloburgin Alhaistossa. Hänen paras ystävänsä on katupoika Henry. Kaksikko joutuu mukaan seikkailuun, kun kuningasperheen menneisyys palaa uhkaamaan heitä. Mukana tarinassa on myös ihmissusia.

Jo Kerjäläisprinsessa oli kiehtova tarina, vaikkakin lyhyehkö kirja ei vielä ehtinyt syventyä henkilöihin ja tapahtumiin kovin paljon. Kellopelikuninkaassa on pituutta hieman enemmän, ja siinä päästään myös tarinassa syvemmälle. Päähenkilöt alkavat myös kasvaa, ja pieniä ihastumiskuvioitakin on punottu juoneen, vaikka ne eivät onneksi nouse kovin merkittävään asemaan. Gigi on kunnon seikkailijaprinsessa.

Vaihtoehtoinen 1800-luku esittelee kiinnostavia keksintöjä, ilmalaivoja ja kellokoneistoja, teollistumisen ongelmia, luokkaeroja. Hai yhdistelee kiinnostavasti todellista 1800-lukua siihen, mikä on olemassa vain Gigin ja Henryn todellisuudessa.

Magdalena Hai on muuten luonut myös kirjailijaminästään puolifiktiivisen hahmon, joka istuu hyvin hänen kirjoittamiensa kirjojen tyyliin. Tutustu Magdalena Hain kryptozooligisiin tutkimuksiin hänen blogissaan: http://www.magdalenahai.com/about/








maanantai 28. lokakuuta 2013

Murhamysteereitä porvoolaisittain

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa.
 Myllylahti, 2013.
Porvoolaiselta esikoiskirjailijalta Jaana Lehtiöltä ilmestyi tänä syksynä dekkari Joka viisautta rakastaa. Kotikaupungin kirjallisuuteen pitää tietysti tutustua, joten luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä.

Kovasti Porvoon oloisessa pikkukaupungissa puhkeaa yllättäen suorastaan murha-aalto. Roskiksesta löydetään kuolleena alaston ja karvaton mies, joesta hukkunut nainen ja hautausmaallakin on kalautettu eräs nainen hengiltä. Liittyvätkö murhat toisiinsa vai eivät, kas siinä pulma rikoskomisario Juha Muhoselle. Ja tapahtumiin imeytyy pian mukaan myös eläkeläisrouva Hilkka Alitupa.

Porvoolaisena oli hauskaa sijoittaa kirjan tapahtumia Porvoon kartalle, mutta kokonaisuutena Lehtiön teos ei täysin vakuuta. Varsinkin alku lähtee käyntiin vähän kömpelösti, mutta onneksi kirja paranee loppua kohti huomattavasti. Juoneen ja rikoksen ratkaisuun on mukavasti saatu upotettua muutama yllättäväkin koukku, vaikka varsinainen syyllinen ei kovin suuri yllätys olekaan.

Kirjan kaksi keskeistä hahmoa ovat keskenään kovin erilaiset. Komisario Muhonen kuvataan leppoisaksi, keski-ikäiseksi, ylipainoiseksi mieheksi, mutta ikävä kyllä hänen henkilönsä jää kirjassa mielestäni jotenkin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi liikakiloista huolimatta. Toinen keskushahmo, Hilkka Alitupa sen sijaan on koko kirjan parasta antia. Varhaiseläkkeellä oleva historianopettaja on kipakka tyyppi, joka katselee Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -elokuvaa ja lueskelee netistä rikospalstaa. Hilkan hahmo on sen verran mehukas, että jättää oikeastaan kirjan kaikki muut hahmot varjoonsa.

Pienistä puutteista huolimatta Joka viisautta rakastaa on mielestäni ihan kelpo esikoinen, pieni pilke silmäkulmassa kirjoitettu jännäri.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja

Luin Karl Ove Knausgårdin suurteoksen ensimmäisen osan jo heinäkuussa, mutta jostain syystä en ole saanut vielä kirjoitettua siitä mitään. Mitä kirjoittaa kirjasta, josta on kirjoitettu niin paljon? Jotain pitäisi kuitenkin, sillä minulle tämä kirja on ollut yksi tämän vuoden suuria elämyksiä.

Taisteluni alkaa ehkä hienoimmalla koskaan kirjoitetulla kuolemakuvauksella. Alun luettuani olin jo melkoisen vakuuttunut teoksesta ja päättänyt lukea kaikki sarjan kuusi osaa. Knausgård kuvaa melkein piinallisen yksityiskohtaisesti melkein kaikkea, sanat virtaavat ja pysähtelevät, kieli käyttäytyy kuin elävä olento. Kerronta hypähtelee sinne tänne, välillä kuvaten arkisia asioita mahdollisimman tarkasti, välillä pysähtyen filosofoimaan.

Kirjan päähenkilö on Knausgård itse, tai sanojen luoma fiktiivinen kuva hänestä. Kirjailija kuvaa säälimättömän rehellisesti omaa ja läheistensä elämää kirjassaan. Tämä on tehnyt hänestä kohukirjailijan ja nostanut keskustelun siitä, saako kirjailija käyttää oikeiden ihmisten elämää kirjallisena materiaalina. Minulle käännöskirjallisuus loi riittävän fiktion muurin; kirjan henkilöt ovat yhtä minulle yhtä epätodellisia kuin minkä tahansa romaanin hahmot. Silti yksi kiehtovista asioista tässä kirjassa on tasapainottelu omaelämäkerran ja romaanin välillä. Kaunokirjallisuutta tämä ehdottomasti on, mutta mikä on se piste, missä todellisuus muuttuu taiteeksi? (Vähän aikaa sitten tosin opin, että tällaista kirjallisuutta nimitetään usein autofiktioksi. Aina oppii uutta.)

Sisällöllisesti Ensimmäinen kirja käsitteli paljon vaikeaa isäsuhdetta ja päähenkilön nuoruusvuosia. Isän kuolema, sen herättämät ristiriitaiset tunteet, nuoruuden kasvukivut, kaikenlaista löytyi. Taisteluni ei päästä helpolla vaan paljaudessaan ja intiimiydessään laittaa lukijankin kohtaamaan oman itsensä. Samaan aikaan ihastelin kirjan kieltä ja muotoa. Lukukokemus oli jopa hurja. Niin hurja, että en vielä ole uskaltanut tarttua hyllyssä odottavaan Toiseen kirjaan, vaikka koko sarjan ehdottomasti haluankin lukea. Tuntuu kuitenkin, että se vaatii ympärilleen tilaa ja keskittymistä, joten säästelen sitä sopivaan hetkeen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja. Like, 2013. (Miki)
Alkuteos: Min kamp. Første bok, 2009.
Suomentanut Katriina Huttunen.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Lyhyttä ja lyhyehköä proosaa

Kolme kärpästä yhdellä iskulla, pika-arvioita, kaksi Tammista ja yksi Supinen.


Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava, 2010.

Muita hyviä ominaisuuksia oli ensikohtaamiseni Petri Tammisen kirjojen kanssa. Ensimmäisiä ajatuksiani oli, että miksi en aiemmin ole lukenut mitään tältä kirjailijalta. Muita hyviä ominaisuuksia on kokoelma juttuja tai tarinoita, joissa Petri Tamminen paljastaa paljon itsestään. Hän tuo esille omia kipupisteitään, kuten ujoutensa. Tekstit olivat yhtä aikaa sekä hauskoja että kovin vakavia. Vähän niin kuin elämä. Tykkäsin kovasti. 


Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava, 2006. 

Seuraava Tammiseni oli romaani Enon opetukset. Siinä seurataan päähenkilön kasvua ja tärkeän henkilön, enon vaikutusta häneen. Tykkäsin tässä siitä vähän synkeästä huumorista, joka syntyy kielestä ja kuvaamisen tavasta, tarkoista havainnoista ja elämän pohdiskeluista. Ei tehnyt kuitenkaan yhtä suurta vaikutusta kuin Muita hyviä ominaisuuksia.


Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010. 

Miina Supisen Apatosauruksen maa on kokoelma absurdeja novelleja. Takakansitekstikin lupasi tätä, ja se kuulosti hyvältä, sillä yleensä olen absurdin ystävä. Supisen kokoelmassa osa novelleista oli mielestäni loistavia, osa taas meni täysin ohi. Kokonaisuutena siis ehkä keskiverto, mutta loistokkaiden novellien ansiosta ehdottamasti lukemisen arvoinen.


Juha Vakkuri: Leokongo

Juha Vakkuri. Leokongo. Runoelma. Like, 2006. 

Runomuotoinen kertomus Kongon historiasta kuulostaa sopivasti omituiselta ja kiinnostavalta. Sellaiselta kirjalta, joka on joko erinomainen tai sitten täysi floppi. Juha Vakkurin Leokongo oli onneksi kiinnostavasti rakennettu ja onnistunut teos, joka sekä valottaa Kongon julmaa historiaa Belgian siirtomaana että lipsahtaa jopa taiteen puolelle.

Tässä runoelmassa pääsevät ääneen kaikki osapuolet kuningas Leopoldin ratsastajapatsaasta alkaen. Monet näkökulmat valoittavat historiaa, ja runoelman tueksi voi tarkistaa faktoja myös kirjan loppuun kootuista selityksistä.

Vaihtelevat kertojat esittävät osansa usein haudan takaa, kertoen kuolemastaan, mikä toi mieleeni Spoon River antologian. Runomuodosta ja vaihtuvista näkökulmista huolimatta myös tarinaa oli mielestä helppo seurata. Hieno, erilainen teos!


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi. WSOY, 2011.
Saksankielinen alkuteos: Garou, 2010. 
Suomentanut Ilona Nykyri. 

Ihastuin aikoinaan Leonie Swannin lammasdekkariin Murha laitumella. Kirjan huumori iski minuun täysillä, ja sympaattisen viisaat ja ihmismäisyydessään silti lammasmaiset lampaat Miss Maplen johdolla laidunsivat sydämeeni.

Lammasdekkarin jatko-osa Ihmissutta ken pelkäisi on pitkään odottanut lukemista kirjahyllyssäni. Lammaslauma on viimein päässyt Eurooppaan paimenensa Rebeccan johdolla, mutta jämähtänyt Ranskaan synkän linnan naapuriin. Taivaalta tulee lunta ja naapurilaitumella mäkättävät vähän kummalliset vuohet, joiden kanssa kunnon lampaalla ei pitäisi olla mitään tekemistä. Lampaat kuitenkin saavat kuitenkin pian pelätä henkensä puolesta, kun huhut kammottavasta ihmissudesta alkavat liikkua ja metsästä löytyy raadeltuja eläimiä. Nokkelat lampaat eivät jää kuitenkaan neuvottomiksi, vaan selvittävät jälleen ongelmat ihmisten puolesta.

Tämä kirja piti ahmaista melkein kerralla, juoni veti hyvin mukaansa, kirja oli sekä jännittävä että hauska. Minua vain jaksaa naurattaa yhä uudelleen ja uudelleen lampaiden näkemys ihmisten maailmasta. Lukisin mielelläni vaikka lisääkin näitä lammasdekkareita.


torstai 5. syyskuuta 2013

John Galsworthy: Forsytein taru

John Galsworthy: Forsytein taru. WSOY, 1946.
Alkuteos: The Forsyte Saga, 1922. Koostuu kolmesta osasta ja kahdesta välikertomuksesta, jotka on julkaistu alun perin vuosina 1906-1921.
Suomentanut Tyyni Tuulio. 

Tämä kirja on nököttänyt kirjahyllyssäni pitkään luettavaksi pääsyä odottaen. Olen aina ajatellut, että tämä klassikko pitäisi lukea, mutta jotenkin olen kuvitellut, että Forsytein taru olisi jotenkin pitkäveteinen ja puuduttava. En tiedä mistä olin sellaisen käsityksen saanut. Kirjasta en paljon tiennyt etukäteen, lähinnä sen, että se on laaja sukuromaani, jossa on paljon henkilöitä.

Onneksi Lukemisen kartaston kimppaluku innosti minut tarttumaan tähän kirjaan. Annan ja Sonjan postauksien kommenteista voikin käydä lukemassa pian lukemisen jälkeen kirjoitetut mietteeni kirjasta, jos ne kiinnostavat.

Forsytein taru alkaa vuodesta 1886 ja päättyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Se on kolmen sukupolven tarina. Forsytein laajasta suvusta keskitytään erityisesti kahteen sukuhaaraan, vanhan Jolyonin ja Jamesin jälkeläisiin. Näiden kahden sukuhaaran sukupolvia kestävä riita on kirjan keskeinen juonne.

Ensimmäinen osa, Varakas mies, keskittyy Jamesin pojan Soamesin ja hänen vaimonsa Irenen avioliitto-ongelmiin. Soames rakennuttaa heille taloa, Robin Hilliä, ja arkkitehtinä on vanhan Jolyonin pojantyttären Junen sulhanen Philip Bosinney. (Menitkö jo sekaisin henkilöiden välisistä suhteista? Ensimmäisen osan aikana kannattaa piirtää itselleen sukupuu henkilöistä - ainakin minulla se helpotti huomattavasti lukemista.) Soames palvoo vaimoaan, mutta Irene tuntee lähinnä vastenmielisyyttä Soamesia kohtaan. Avioliiton kariutuminen etenee sitä mukaa kuin upea Robin Hill valmistuu. Tämä talo on myös koko teoksessa muuten keskeinen paikka. Soamesin vastapariksi esitellään hänen taiteellinen serkkunsa, nuori Jolyon, vanhan Jolyonin poika ja Junen isä, joka aikoinaan aiheutti skandaalin hylkäämällä Junen äidin toisen naisen vuoksi. Toinen osa, Kahleissa, sijoittuu ajassa yli kymmenen vuotta eteenpäin edellisen kirjan lopusta. Siinä keskeisenä on Soamesin ja Irenen avioero, mutta myös nuorempi sukupolvi, nousee esille, varsinkin Jolyonin nuoremmat lapset ja Soamesin sisarenpoika. Viimeinen osa, vuokralla, on oikeastaan rakkauskertomus, joka kärjistää perheiden välisen riidan. Vanhat Forsytet ovat lähes kaikki kuolleet, nuorin sukupolvi yrittää asetella itseään suvun paineen ja omien halujen ristiriitaan. Viimeinen osa myös kuvaa tavallaan erään aikakauden loppua, ja siinä olen paljon luopumisen tuntua.

Forsytein taru oli mielestäni suorastaan nerokas teos. Ihmiskuvaus on kiinnostavaa, kirja on täynnä loputtoman mielenkiintoisia hahmoja, joita on vaikea luokitella hyvä-paha-akselilla. Vaikka Soames tuntuukin usein vähän inhottavalta tyypiltä ja Jolyon paljon sympaattisemmalta, Soames silti herättää ainakin minussa myös sääliä ja sympatiaa, ja Jolyon on toisaalta ironisessa suhtautumisessaan viileässä esteettisyydessään välillä hieman ärsyttävä.

Moni asia tässä kirjassa tapahtuu Irenen vuoksi, tuon kuvankauniin naisen, joka saa kaikki miehet hullaantumaan itseensä. Irene ei silti vaikuta laskelmoivalta, vaan on myös luonteeltaan lempeä ja ennen kaikkea passiivinen. Monet asiat vain tapahtuvat Irenelle, ilman että hän niihin itsenäisesti kovin paljon vaikuttaa. En osannut ihan hirveästi kiintyä Ireneen hahmona, ehkä siksi, että hänet niin usein kuvattiin vain miesten ihailevan katseen läpi. Kiinnostava hahmo Irene silti on. Enemmän elämää naishahmoista löytyy Junesta, joka kehittyy sievästä ja pirteästä tytöstä kovien kokemusten kautta lämminsydämiseksi ja vähän erikoiseksi tädiksi. June on omapäinen ja tarmokas, mutta ehdottomasti sympaattinen hahmo.

Ehdoton suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin Timothy, "Englannin varovaisin mies". Hän on vanhimman polven sisarussarjan nuorin, mutta on jo hyvissä ajoin vetäytynyt aktiivisesta elämästä. Timothy on käytännössä sulkeutunut huoneeseensa varomaan elämää ja sairastumista, vaikka oikeasti onkin poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Timothy on kirjassa hyvin vähän läsnä, mutta jatkuvana taustavaikuttajana, sillä hänestä puhutaan jatkuvasti. Vanhimman polven naimattomat ja leskeytyneet sisarukset asuvat Timothyn luona, ja talo onkin Forsytein suvun keskeinen kokoontumispaikka, "Forsytein juorupörssi", jossa välitetään kaikki keskeiset sukukuulumiset.

Forsytein taru on myös mielenkiintoinen ajankuva. Se kuvaa kohtalaisen pitkää ajanjaksoa, ja myös ajan muuttumista. Yhteiskunta muuttuu, sodat ravistelevat sitä, valtion suhde yksityisomaisuuteen muuttuu. Forsytet kuvataan kirjassa perusluonteeltaan "omistajiksi". He ovat ylempää keskiluokkaa, varakasta väkeä, jonka keskeiset vaistot liittyvät omaisuuden kartuttamiseen.

Forsytein tarusta on kuulemma tehty myös minisarja. En ole sitä koskaan nähnyt, mutta kirja kyllä taipuu varmasti hyvin televisiotulkintaan. Monine henkilöhahmoineen tämä on melkein kuin saippuasarjan käsikirjoitus! Keskeisimpien juonenkäänteiden lisäksi teokseen mahtuu monta pienempääkin tarinaa ja koko joukko kiinnostavia sivuhahmoja.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Syksyllä tulossa: Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa

HUOMIO HUOMIO! 

Tässä yksi poiminta kirjasyksyn helmistä: Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa ilmestyy ihan pian!

Tämä mainoskampanja on lähtöisin kirjailijan omasta blogista. Täkynä mainoksen levittämiseen on kerrassaan hieno kirjapaketti, joten jos kiinnostaa osallistua arvontaan tai muuten vain tukea kotimaista kirjallisuutta, käypä kurkkaamassa linkin takaa lisätietoa: täältä.

Pakko kuitenkin sanoa, etten nyt jaa mainoksia vain arvontahuumassa, vaan ihan oikeasti tätä kirjaa mielelläni vähän kaiutan eteenpäin somessa. Lumikko ja yhdeksän muuta oli mielestäni mainio, ja sen vieressä kirjahyllyssäni odottaa sopivaa kirjallista herkkuhetkeä kehuttu Harjukaupungin salakäytävät.


tiistai 3. syyskuuta 2013

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseinin uusin teos Ja vuoret kaikuivat oli yksi tämän vuoden odotetuimpia käännöskirjoja. Minäkin tiesin heti haluavani sen lukea, sillä kaksi edellistä teosta, Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, olivat kerrassaan erinomaisia.

Moni on kirjoittanut arvioissaan suurista odotuksistaan kirjan suhteen ja sitä seuranneesta pettymyksestä. Minulle kävi oikeastaan päinvastoin. Minua jännitti tähän kirjaan tarttuminen, sillä pelkäsin pettymystä kahden hienon lukukokemuksen jälkeen. Pystyisikö Hosseini muka kirjoittamaan kolmannen lähes täydellisen kirjan?

Ehkä matalat ennakko-odotukseni auttoivat, sillä pidin tästä kirjasta paljon. Se on hyvin erilainen kuin Hosseinin aikaisemmat teokset, vaikka samoja teemoja kirjasta löytyykin - mm. syyllisyyden käsittely, oikein ja väärin ja hyvän ja pahan usein häilyvä ja vaikeasti määriteltävä raja, perhesuhteet, Afganistan, maastamuutto ja maahanmuutto. Keskeinen erilaisuus on rakenteessa. Ja vuoret kaikuivat koostuu useista tarinoista, jotka liittyvät henkilöidensä kautta yhteen. Takakansiteksti hämäsi minua, luulin aluksi lukevani yhtenäisempää tarinaa ja hämmennyin hetkeksi, kun päätarinaksi luulemaani ei tunnuttu palaavan. Tajuttuani rakenteen aloin kuitenkin nauttia siitä. Luin lukuja kokonaisuuksina, vähän kuin novelleja, mutta minusta oli silti mukavaa, että ne kaikki liittyivät myös toisiinsa. (Vähän kuin Tuija Lehtisen Pesää, jonka luin keväällä. Ja tiedän, en olisi ikinä uskonut, että vertaisin Hosseinia Tuija Lehtiseen!) Tuhannen ja yhden yön satujen tarinaperinne häivähti sekin mielessä monta kertaa.

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden."
Näillä sanoilla kirja alkaa. Kirjan ensimmäinen tarina on iltasatu, jonka Abdullahin ja Parin isä kertoo lapsilleen. Satu kertoo hirviöstä, jolle perheenisä joutuu uhraamaan yhden lapsistaan pelastaakseen muut. Tarina toteutuu pian Abdullahin ja Parin elämässä, sillä nämä läheistäkin läheisemmät sisarukset joutuvat erilleen toisistaan. Kaikissa muissakin tarinoissa on kyse jollakin tapaa perhesuhteista, eikä yhdessäkään perheessä ole täysin ongelmatonta ja yksinkertaista. Monet tarinat ovat pohjattoman surullisia, täynnä hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia ja menetettyjä tilaisuuksia. Syyllisyyttä, katkeruutta, hylkäämistä - mutta myös rakkautta, uhrautumista ja läheisyyttä. Valinnat, joita teemme, vaikuttavat pitkään ja monien ihmisten elämään. Monesti tätä kirjaa lukiessa mietin, että sitä mitä olisi voinut tapahtua, emme koskaan saa tietää. Meillä on vain se elämä, jonka elimme.

Kirjan viimeinen tarina palaa Abdullahiin ja Pariin. Mielenkiintoisesti myös eräs pieni  yksityiskohta alussa kerrotusta sadusta toteutuu tässä viimeisessä luvussa. En kerro mikä, etten paljasta liikaa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY, 2013



Ystävä lainasi tämän kirjan, kun mainitsin haluavani lukea sen. Silti pyörittelin sitä monta kuukautta osaamatta tarttua siihen. Kirja, joka kertoo kirjailijan kamppailusta syöpää vastaan, ei ole varsinaisesti mitään hyvän mielen luettavaa. Varsinkaan, kun tietää, että se syöpä lopulta voitti.

Paljain jaloin on rehellinen ja aito. Se on raastavaa luettavaa, vaikka toivokin välillä pilkahtelee. Ja huumori. Se on romaani, mutta perustuu pitkälti Laura Saven omiin päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin. Save menehtyi syöpään ennen kirjan julkaisua.

Nuoren lääketieteen opiskelijan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän saa kuulla sairastavansa osteosarkoomaa, luusyöpää. Syöpähoidot ovat rankkoja, ja samalla pitäisi pitää myös arkea pystyssä Sofia-vaimon ja Otso-pojan kanssa. Toivo, pelko, pettymys, ahdistus, kauhu, tuska, kipu. Laura käy läpi tunteitaan, suree sitä, ettei välttämättä saa nähdä poikansa kasvavan aikuiseksi, yrittää pitää parisuhdetta elossa tilanteessa, jossa toinen on vakavasti sairas toipilas ja toinen joutuu pyörittämään arkea ja tukemaan sairastunutta.


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy. Otava, 1991. 

Tämä on viimeinen arvioi heinäkuisen lukumaratoonin aikana luetuista kirjoista. Luin Siekkisen novelleja muitten kirjojen välissä, ja novellikokoelman loppuun haasteen viimeisen tunnin aikana.

Siekkisen novellikokoelma oli myös ehkä ainoa hieman epäonnistunut valinta maratonkirjaksi. Taitavasti kirjoitetut novellit olisivat tarvinneet ympärilleen enemmän tilaa ja ajatusta. Novellit olivat minusta hyviä, mutta varsinkaan näin reilu kuukausi lukemisen jälkeen, ei minulla ole niistä paljonkaan sanottavaa. Ehkä palaan niiden pariin joskus uudelleen.


torstai 15. elokuuta 2013

Marjo Niemi: Juostu maa

Edelleen lukumaratonin purkua. En olekaan sen jälkeen juuri saanut luettua mitään...

Marjo Niemi: Juostu maa. Teos, 2004.

Ensinnäkin kiitos tästä kirjasta Satulle, joka löysi kirjan alekorista, luki, ihastui, ja lopulta osti koko alekorissa nököttävän pinon kirjoja, jotta muutkin voisivat tutustua tähän viehättävään pienoisromaaniin.

Minäkin tykästyin. Niemen kirja on pikkuinen mutta erittäin onnistunut kuvaus 10-vuotiaasta Syksy-tytöstä ja hänen Kalevi-sedästään. Kirja on vain 126 sivua pitkä. Näkökulma vaihtelee Syksyn ja Kalevin välillä, kuvaten heidän mietteitään ja ajatuksenjuoksuaan. Ajallisesti tässä kuvataan vain yhden päivän tapahtumia: Syksy juoksee kylän läpi, Kalevi murehtii omia murheitaan. Kerronnaltaan ja asetelmaltaan teksti on novellimainen, kuten pienoisromaanit usein ovat. Kahden eri-ikäisen mutta jollainlailla samankaltaisen ihmisen tunnelmat välittyvät herkkinä, pakottomasti, ilman että niitä alleviivataan liikaa. Juoksemalla ei lopulta pääsee pakoon vaan joutuu kohtaamaan elämän sellaisena kuin se on. Suosittelen lämpimästi!


lauantai 10. elokuuta 2013

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä. Tammi, 2011.

Tämäkin kirja tuli luettua lukumaratonpäivänä. Esko-Pekka Tiitisen kirjassa ääneen pääsee Anja, joka kertoilee tarinoita elämästään siskon tuomalle kasettinauhurille. Tarinat tai "ruppeemat" ovat lennokkaita ja niiden todenperäisyys välillä saattaa olla vähän niin näin. Anja kertoo lapsuudestaan, avioliitosta, Espanjaan muuttaneesta pojastaan, pohtii elämää ja maailmanmenoa.

Vaikka kerronta on hauskaa, pohjavire on oikeastaan hyvinkin surullinen. Elämään mahtuu monenlaista. Siinä mielessä tästä tuli hieman mieleeni jopa Mielensäpahoittaja. Loppuun mahtuu myös pieni juonellinen yllätys, joka maustaa kirjan ehkä vielä astetta paremmaksi. Oiva kirja siis, eikä lukemisessa kestänyt kauan.


"Nyt miun pittää kyllä tunnustaa syntini. Tosiasiassa miulla on addiktio. Mie luin sen diagnoosin Lääkärilehestä. Miun on pakko liiotella ja valehella aina välillä. Mie en voi sille mittään ku suusta alakaa tulla kaikenlaista mössöö."

perjantai 9. elokuuta 2013

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic


Saanko esitellä kesälomaseuralaiseni Zlatanin? Zlatan oli oikein viihdyttävää matkaseuraa kesäkuisella Norjan matkallani, kuten kuvista voi päätellä.



Miten Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta päätyi luettavakseni, vaikken mitenkään erityisesti seuraa jalkapalloa tai urhuilua ylipäätään? Kyseessä oli lukupiirimme haastekirja, jonka myötä kovasti naisinen lukupiirimme sai myös miespuolisia jäseniä. Tämä on myös kirja, johon en varmastikaan olisi tarttunut ilman lukupiirin haastetta. Pelkäsin etukäteen lukemisen olevan hieman nihkeää, mutta onneksi olin väärässä. David Lagercrantz piirtää Zlatanista kiinnostavan henkilökuvan. 

Zlatan Ibrahimovicin tarinassa kiinnostavaa on "ryysyistä rikkauksiin" -asetelma. Rosengårdin lähiön kasvatti, polkupyörävaras ja hurjapää, joka on monet kerrat saanut tuntea olevansa ulkopuolinen ja ei-toivottu henkilö kasvaa Ruotsin jalkapallotähdeksi ja superjulkkikseksi. Elämäkerran elävyyden kannalta kiinnostavinta teoksessa on kertojaratkaisu. Kirjassa Zlatan on minä-kertojana, ja uskottava kertojasta on saatu kielen avulla. Puhekielisyys, lauserakenteet, oikeinkirjoitusvirheet ja sanavalinnat saavat tekstin tuntumaan siltä, kuin Zlatan olisi sen itse kirjoittanut tai puhunut. Alkutekstissä kuulemma käytetään paljon ns. mamu-ruotsia. 

Kokonaisuutena tämä on kiinnostava urheilijan tarina ja elämäntarina, "hankalan pojan", lähiössä kasvaneen maahanmuuttajanuoren selviytymistarina. Kirjan omistuskirjoituksessa Zlatan toteaa: "Haluan myös omistaa yhden ajatuksen kaikille lapsille siellä jossain, kaikille jotka tuntevat itsensä hieman oudoiksi ja erilaisiksi, jotka eivät oikein sovi joukkoon ja tulevat johdetuiksi harhaan. On okei olla erilainen kuin muut. Uskokaa yhä itseenne, se toimi minullakin kaikesta huolimatta."


 David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic. WSOY, 2012.
Suomentanut Miika Nousiainen. 
Alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimovic, 2011.

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Lukumaratoonin kirjojen purku jatkuu taas.

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani. Teos, 2012.

Kristiina Lähteen kirja Joku on nukkunut vuoteessani oli yksi lukumaratoonin positiivisista yllättäjistä. Tästä kirjasta muuten kiitokset Amman lukuhetki -blogiin Ammalle, joka sen on joskus minulle lähettänyt. Muistelin etukäteen lukeneeni kirjasta jokseenkin nihkeitä arvioita, joten en odottanut siltä mitenkään erityisen paljon, vaikka lähtökohta kuulostikin kiehtovalta: nainen herää aamulla, ja huomaa että vuoteessa nukkuu joku ihan ventovieras mies. Mies tuntuu asettuneen taloksi ja käyttäytyy kuin olisi kotonaan. Nainen on tilanteesta kovin hämmentynyt, varsinkin kun mies ei turhia puhele. Ulkopuoliset eivät oikein tunnu ymmärtävän naista, vaikka hän yrittää etsiä apua niin lääkäriltä kuin poliisiltakin.

Vaikka kummallinen tarina aukeaakin vähitellen, säilyy tarinassa loppuun asti sopiva absurdi vire, melkein kafkamainen tunnelma. Outoutta ei selitetä liikaa auki, vierauden ja yksinäisyyden tunnelma on vallitseva. Outouden lisäksi minua viehätti Lähteen käyttämä kieli.

"Kaikki tapahtui kovin äkkiä maanantain jälkeen. Tuli seuraava maanantai, ja seuraava, maanantaipäivien nauha, rutiinien jatkumo, elämän Pohjanmaa."

torstai 1. elokuuta 2013

Camilla Läckberg: Merenneito ja Majakanvartija


Camilla Läckberg: Merenneito. Gummerus, 2012.
Ruotsinkielinen alkuteos: Sjöjungfrun, 2008.
Suomentanut Outi Menna.

Camilla Läckberg: Majakanvartija. Gummerus, 2013.
Ruotsinkielinen alkuteos: Fyrvaktaren, 2009.
Suomentanut Outi Menna. 

Luin viimeviikkoisessa lukumaratonissa Camilla Läckbergin dekkarin Merenneito, joka on Fjällbackaan sijoittuvien dekkareiden kuudes osa. Merenneito koukutti niin paljon ja loppui vielä sellaiseen cliffhangeriin, että oli ihan pakko hankkia luettavaksi pikimmiten myös sarjan seuraava osa, Majakanvartija.

Merenneito alkaa katoamistapauksella, jota Tanumshedin poliisit yrittävät kaikin keinoin selvittää. Tarinaan liittyy tällä kertaa myös nimettömiä kirjeitä, uhkauksia, murhia ja tietenkin Läckbergille tyypillisesti synkkä salaisuus menneisyydessä. Rikoksen selvittämisen ohella seurataan myös tuttuun tapaan päähenkilöiden yksityiselämää.

Merenneito loppuu ärsyttävään cliffhangeriin, joka pakottaa tarttumaan seuraavaan kirjaan nopeasti. Majakanvartijassa selvitellään kotoaan ammuttuna löydetyn talousjohtajan murhaa. Tällä kertaa tarinaan liittyy perheväkivaltaa, moottoripyöräjengejä ja kummitussaari.

Merenneito oli mielestäni yksi parhaita Läckbergejä, mutta Majakanvartija oli pienoinen pettymys. Läckbergille on mielestäni tyypillistä, että hän antaa lukijalle niin runsaasti vihjeitä, että ratkaisun yleensä pystyy päättelemään paljon ennen poliiseja. Näin oli myös Merenneidossa. Majakanvartijassa kuitenkin juonen keskeinen tvisti on nähtävissä jo melkein ensi sivuilta, mikä oli jotenkin tylsää. Mutta sekään ei olisi häirinnyt, jos Majakanvartijassa ei olisi hypätty kummitusjuttujen alueelle. Yleensä Läckbergillä kulkee dekkareissaan mukana kursiivilla painettu alatarina menneisyydestä, ja yleensä se on liittynyt myös olennaisesti rikokseen ja pohjustanut tapahtumien syitä jotenkin. Tällä kertaa menneisyyden tarina oli mielestäni kertakaikkiaan hölmö.

Ei Majakanvartijaa silti kannata jättää lukematta, Fjällbacka-jatkumossa sillä on ihan ansaittu paikkansa, ja siitä löytyy kyllä tarpeeksi sitä, mikä Läckbergin kirjoista tekee kiinnostavia. Mutta hieman olen huolestunut siitä, onko tämä sarja nyt nähnyt huippunsa. Pitää varmaan ottaa siitä selvää lukemalla seuraava osa, Enkelintekijä.

Lukumaratonin jälkipyykki

Reilu viikko vierähtänyt lukumaratonista ja aika palautella mieleen kokemusta. Lukumaratonini ajoittui keskiyöstä keskiyölle, mikä tuntui itselleni hyvältä valinnalta. Nukuin 24 tunnin aikana kuutisen tuntia, joten lukuaikaa jäi hyvin. Pieniä taukoja toki päivän aikana tuli, mutta pystyin lukemaan melko hyvin lähes kaiken valveillaoloaikani.

Itselläni lukumaratonin onnistumisen kannalta olennaista oli ensimmäisen kirjan valinta. Camilla Läckbergin dekkari Merenneito sai minut hyvään lukuvireeseen, vaikka pisimpänä kirjana siihen tietysti kului myös enemmän aikaa. Moni maratonari on suositellut ohuita kirjoja luettavaksi, ja muut päivän aikana lukemani kirjat olivatkin ohuita, mutta huomasin, että minulle sopii oikeastaan paremmin muutaman pitkän kirjan lukeminen kuin koko ajan uuteen kirjaan vaihtaminen. Lyhyissä kirjoissa oli toki se etu, että niihin kulunutta lukuaikaa oli helpompi arvioida ja varsinkin maratonin loppupuolella oli mukavaa, että ehti lukea vielä kokonaisen kirjan.

Luin vuorokauden aikana yhteensä 5 kirjaa ja 1138 sivua. En yleensä laske lukemiani sivua, sillä sivut eri kirjoissa eivät ole keskenään samanvertaisia, toisissa kirjoissa sivuilla on enemmän tekstiä kuin toisissa. Mutta ihan tyytyväinen olen silti tulokseeni.

Maraton oli hauska kokemus, oli ihanaa keskittyä vain lukemiseen yhden päivän ajan. En tuntenut ahmivani kirjoja, vaan erilaisiin kirjoihin jaksoi mielestäni keskittyä hyvin. Toki jätin valitsematta sellaisia kirjoja, joiden arvelin tarvitsevan enemmän ilmaa ympärilleen. Ainoastaan Siekkisen novellit ehkä vähän kärsivät massalukemisesta, varsinkin viimeisen tunnin aikana luetut.

Yritän kirjoittaa vielä lukemistani kirjoista erilliset arviot lähiaikoina.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Lukumaraton

Kohta pyörähtää käyntiin blogistanian yhteislukumaraton II. Tarkemmin asiasta voi lukea esimerkiksi Hys, äiti lukee nyt -blogista. Perusideana on kuitenkin lukea mahdollisimman paljon 24 tunnin aikana.

Aloitusajankohdan saa päättää itse, mutta koska olen vielä valveilla ja vuorokausi vaihtuu kohta, taidan rajata oman lukuaikana keskiyöstä keskiyölle. En tiedä, kauan jaksan yöllä lukea, mutta jatketaan sitten aamulla. Maratonvalmistelut ovat jääneet vähäisiksi, eikä kirjojakaan ole valittu etukäteen. Oman kirjahyllyn anti ja kirjastosta tällä hetkellä lainassa olevat opukset saavat kelvata. Muutama kirja on kesken, mutta voi olla että aloitan jollain uudella. Koska viime päivinä lukeminen ei ole yhtään huvittanut, haluan aloittaa jollain koukuttavalla. Camilla Läckbergin dekkarit ovat ainakin aiemmin olleet sellaisia, joten ensimmäisenä taidan aloittaa Läckbergin Merenneidolla. Katsotaan, saanko itseni sillä maratonkuntoon vai hyydynkö matkalle. Reilun puolen tunnin päästä aloitetaan!

23.54 - Vielä muutama minuutti starttiin! Teetä keitetty, mukava lukupaikka järjestetty nojatuoliin, kirja ulottuvilla. Tästä on hyvä aloittaa ja lukea nuokkumiseen asti (joka saattaa kyllä yllättää pikaisestikin). Läckbergissä on muuten 489 sivua (pokkariversio), sen lukemisessa saattaa mennä aika suurikin osa maratonaikaani. No niin, kello on 0.00, maraton alkakoon!

8.10 Camilla Läckberg: Merenneito, s. 62 
Luin yöllä muutaman tunnin, jos oikein muistan kello oli kaksi kun viimein sammutin valot. Siirryin aika pian nojatuolista sängyn pohjalle ja luin siihen asti, että silmät eivät enää millään pysyneet auki. Pidempäänkin olisi tehnyt mieli lukea, mutta aloin nukahdella kesken lauseiden. Pääsin ennen nukahtamista sivulle 62 asti. Maraton taisi tulla unienkin läpi, sillä heräsin jo kuudelta ensimmäisen kerran (hyvin epätyypillistä) ja mietin, pitäisikö jo alkaa lukea. Käänsin kuitenkin vielä kylkeä muutamaksi tunniksi, mutta nyt on kirja taas kädessä. Vähän kahvia ja aamupalaa rinnalle, niin tästä lähtee. Dekkari tuntuu hyvältä valinnalta ensimmäiseksi kirjaksi.

11.02 Camilla Läckberg: Merenneito, s.222
Matkavauhti tuntuu itselle hyvältä, Merenneito on edennyt jo noin puoleenväliin. Koukussa ollaan, vaikka pienen tauon pidinkin hakeakseni eilen narulle unohtuneet pyykit sisälle harmaan taivaan alta ja vilkuillakseni hieman muiden maratoonareiden blogeja. Kohta alkaa myös tankkaaminen tulla ajankohtaiseksi, ja huomaan varautuneeni hieman huonosti huollon osalta. Jääkaapista löytyisi edellispäivällistä kasviskeittoa, mutta luulen, että lähden kirjani kanssa kohta ulkoilemaan ja etsimään lounasta. Ei kyllä tekisi mieli jättää hetkeksikään kesken, kilpailuvietti alkaa pikku hiljaa heräillä ja tekee mieli matkata mahdollisimman monta sivua kirjataivalta. Täytyy varoa, että ei mene suorittamisen puolelle ja pitää rentous mukana. Matka jatkukoon vielä hetken kotona.

15.11 Camilla Läckberg: Merenneito LUETTU, 489 sivua
Olipa koukuttava tarina! Läckbergit tuntuvat paranevan kirja kirjalta. Läckbergeissä arvoituksen ratkaisu on usein hoksattavissa melko varhaisessa vaiheessa, niin paljon hän antaa lukijalle vihjeitä, enemmän kuin tutkijoilleen, mutta ratkaisu tarkentuu koko ajan loppua kohti. Olin kuullutkin, että lopussa on melkoinen cliffhanger, ja nyt tekisi mieli saada heti luettavaksi seuraava osa.

Lukemisen aikana ehdin käydä myös lounaalla lempikahvilassani Café Rongossa (jossa on mukava myös lukea) ja palauttamassa erääntyneet kirjat kirjastoon. Kirjastosta tuli pikaisesti napattua mukaan myös muutama kirja, vaikka kotonakin riittää lukemista. Valitsin ohuita ja nopealukuisilta vaikuttavia teoksia, jos kyllästyn näihin pidempiin.

Lukufiilis on oikein hyvä, eikä maraton tunnu ollenkaan väsyttävältä. Olen innoissanni, että saan jatkaa lukemista koko päivän. Seuraavaksi keitän itselleni kupin teetä ja luen yhden kitalaenpuhdistusnovellin. Kitalaenpuhdistajina saavat tänään toimia Raija Siekkisen novellit kokoelmasta Kuinka rakkaus syntyy.

15.51
Luin Siekkisen kokoelmasta kaksi ensimmäistä novellia, Kesän viimeinen päivä ja Musta aurinko. Tunnelmallisia paloja, vaikka aluksi tuntui vaikealta keskittyä tällaisiin tunnelmapaloihin jännittävän Merenneidon jälkeen. Pulssi tuntui olevan suorastaan koholla edellisestä lukukokemuksesta. Tunnelmapalat rauhoittivat kuitenkin sopivasti. Seuraksi kirjaksi valitsin lyhyen ja oletettavasti melko nopeasti luettavan kirjan - Marjo Niemi: Juostu maa (127 s.). Pienen sivumäärän lisäksi kirja on myös pienikokoinen, joten sen pitäisi olla nopealukuinen.

17.24 Marjo Niemi: Juostu maa LUETTU 127 s.
Hieno, tarkkanäköinen ja koskettava pienoisromaani. Yhteensä luettu nyt 647 sivua. Seuraavaksi taas novelli tai pari.

17.48 Luettu Siekkisen novelli Rakkaus. Vatsassa alkaa nälkä kaihertaa. Laitoin kasviskeiton lämpiämään ja valikoin seuraavaa kirjaa, lopputulos:
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (221 sivua.) Aloitan sitä siis.

20.40 Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani LUETTU 221 s.
"Kaikki tapahtui kovin äkkiä maanantain jälkeen. Tuli seuraava maanantai, ja seuraava, maanantaipäivien nauha, rutiinien jatkumo, elämän Pohjanmaa."
Hieman hämmentävä, mutta hyvä lukukokemus. Melkein kafkamainen.
Reilu kolme tuntia vielä lukuaikaa. Vielä ehtisi ehkä jopa yhden kokonaisen kirjan lukea, jos ei valitse liian pitkää.

21.07 Luettu Siekkisen novelli Luonnollinen kuolema ja valittu seuraavaksi kirjaksi Esko-Pekka Tiitisen Anjan lähes erinomainen elämä.

23.09 Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä, LUETTU 158 sivua.
Oli sekä hauska että haikea, ovelakin kirja. Vielä on vajaa tunti lukuaikaa, taidanpa käyttää sen Raija Siekkisen novellien parissa.

0.00 Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy, LUETTU 143 s. 
Maalissa ollaan! Ehdin juuri lukea Siekkisen novellikokoelman loppuun määräaikaan mennessä. Viimeisten lauseitten kohdalla tietokoneen kello siirtyi uuden vuorokauden puolelle. Tarkka ajoitus siis.
Tähän viimeiseen Siekkis-lukupätkään oli kokoelmasta jäljellä kuusi novellia: Kokemus, Onnelliset, Joka ainoa mies, Kuinka rakkaus syntyy, Kuu ja Vieras maa. 

Lukumaraton sujui mielestäni jopa yllättävän helposti. Sain luetuksi yhteensä viisi kirjaa ja 1138 sivua. Olen erittäinen tyytyväinen lukutulokseeni! Lukuvireys säilyi melkoisen hyvänä loppuun saakka, ehkä viimeisen tunnin aikana alkoi vähän luomia painaa. Nukuin yöllä noin kuuden tunnin unet, ja yllätyksekseni en nukahtanut päivällä, vaikka niin käy usein jos luen vähänkään väsyneenä. Ruokatauot katkaisivat lukemisen melko lyhyeksi aikaa, sillä luin myös syödessäni, lukeminen oli katkaistava vain ruoan laittamisen tai kahvilaan siirtymisen ajaksi. Hieman kävin lueskelemassa myös muiden lukumaratonkokemuksia.

Luetut 24.7.2013: 
Camilla Läckberg: Merenneito 489 s.
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani 221 s.
Marjo Niemi: Juostu maa 127 s.
Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy 143 s.
Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä 158 s.
Yhteensä: 5 kirjaa ja 1138 sivua

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966)

Joskus on hyvä viettää aikaa itseään sivistyneemmässä seurassa. Sellainen olo minulle tulee usein, kun luen runoja. Ihan kaikkea ei oikein ymmärrä, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa, ne väreilevät jossain ymmärryksen rajamailla, välittävät tunteita ja mielikuvia enemmän kuin selkeää ymmärrystä.

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä. Otava, 2009.

Tällaisiä ajatuksia herätti minussa Paavo Haavikon vuonna 1966 julkaistu runokokoelma Puut, kaikki heidän vihreytensä. Välillä runot olivat yksinkertaisuudessaan värähdyttäviä tilannekuvauksia, välillä taas menivät hilpeästi ohi oman tajuntani. Silti nautin tästä runokokoelmasta, Arkisiin havaintoihin tai parisuhteeseen liittyvät runot puhuttelivat minua kokoelmassa enemmän kuin 60-luvun poliittiset runot. Kokoelman jakautuu osoihin, ja huomasin, että alaotsikon alla olevat runot kannattaa lukea yhtenä kokonaisuutena, niistä saa enemmän irti siten. 

Kun olin lukenut kokoelman, oli pakko tarkastaa Haavikon vaimon Marja-Liisa Vartion kuolinvuosi. Aivan oikein, kesäkuussa 1966. Varsinkin viimeisen osion, Kesäkuu, runot liittyvät selvästi puolison kuolemaan. Ehkä myös tämä ensimmäinen, kokoelman avaava nimiruno: 

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 
                   kämmenellä,
          koska oli kevät.
En ehtinyt.

(Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä)

Sitten pitää vielä todeta lopuksi pari asiaa: 
1) En osaa kirjoittaa runoista, vaikka pidän niistä. Pidän sanojen soinnista ja tunnelmasta, siitä, millaisia kokonaisuuksia kokoelmat luovat, miten ajatuksen voi esittää tiiviisti, mutta en osaa paloitella tai analysoida lukemaani ja kokemaani. 
2) Kirja-alesta ostamassani Otavan vuoden 2009 painoksessa on hieno kansi.
3) Olen lukenut tämän kokoelman noin kymmenen vuotta sitten tenttiin, mutta minulle ei ollut jäänyt siitä mieleen kuin kokoelman nimi, joka on kyllä mielestäni yksi hienoimpia kirjan nimiä.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Mika Waltari: Mikael Karvajalka. WSOY, 1987.
Ensimmäinen painos ilmestynyt 1948.

Tässä kirja, joka herätti kiinnostuksen jo alaotsikollaan: Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana. Tämä tiivistää mielestäni mainiosti sekä kirjan aiheen että sävyn - historiallista seikkailua ja hilpeä kertojanääni.

Mikael Karvajalka syntyy Turussa 1500-luvun alussa äpäränä, ja joutuu jo nuoresta pitäen keskelle monenlaisia huimia historiallisia tapahtumia ja seikkailuja. Väkivaltaa ja surkeita kohtailoita ja Mikaelin ympäriltä puutu, mutta menetyksistään huolimatta Mikael kuitenkin selviää aina jotenkin ehjin nahoin. Mikaelin rinnalla kulkee myös uskollinen ystävä Antti, jota Mikael pitää älyltään vajavaisena varsinkin itseensä verrattuna, mutta joka lukijalle näyttäytyy Mikaelin kertojanäänestä huolimatta usein nokkelampana käytännön tilanteissa.

Elämä ja kohtalo kuljettaa Mikaelia ja Anttia pitkin suurten myllerrysten keskellä kuohuvaa Eurooppaa. Eräs Lutherin Saksanmaalla aiheuttaa kovasti levottomuutta. Mikael joutuu todistamaan melkoisia verilöylyjä ja ottamaan välillä osaakin niihin. Vaikka verta ja suolenpätkiä lentelee kirjassa ahkerasti, kerronnassa säilyy hyvin veijarimainen ote. Liikuttavaksikin tarina silti välillä menee: noitarovioiden kohdalla taisi muutama kyynelkin vuotaa.

Waltari tempaisi minut tarinannkerronnallaan aluksi mainiosti mukaansa, mutta kirjan loppupuolella aloin vähän hyytyä. Viimeiset sotaretket eivät jotenkin enää tuntuneet niin kiinnostavilta. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä, ja odotan jo pääseväni seuraamaan Mikaelin tulevia seikkailuja kirjassa Mikael Hakim.

Pepetela: Koiran tarina

Pepetela: Koiran tarina. Like, 1991. 
Portugalinkielinen alkuteos: O Cão e os Calús, 1985.
Suomentanut Jarna Piippo.

Afrikan tähti -haasteen myötä löysin tämän kirjan, joka edustaa angolalaista kirjallisuutta. Kirja koostuu pienistä tarinoista, joita kaikkia yhdistää saksanpaimenkoira, joka liikkuu mielensä mukaan Luandassa, valiten aina hetkeksi uuden isännän tai emännän ja lähtien valitsemallaan hetkellä jatkamaan matkaa. Kehyskertomuksena on kirjailija, joka on kerännyt näitä tarinoita koirasta ja koostanut ne yhteen. Miksi? Se ei oikein selviä, ainakaan minulle.

Kirja kuvaa siirtomaavalta-ajan jälkeistä Angolaa, ja koiran mukana pääsemme katselemaan sitä monelta puolelta. Kirjassa tuntuu olevan paljon symboliikkaa, joka ei kuitenkaan täysin avaudu minulle. Saksanpaimenkoiran tulkitsin jotenkin liittyvän siirtomaa-aikoihin (kirjassa mainitaan usein, että siirtomaaisännät käyttivät juuri saksanpaimenkoiria poliisikoirina), lisäksi delfiinillä on jotakin merkitystä (ehkä se on jokin haihtuva unelma, jota me ihmiset elämässämme tavoittelemme koskaan sitä saavuttamatta). Ja bougainvillea, joka kasvaa kasvamistaan tukahduttaen vähitellen punamarjaisen köynnöksen. Koira vihaa bougainvilleaa.

Kirja oli omalla tavallaan hyvin kiinnostava, mutta ohuudestaan huolimatta (157 s.) sen lukeminen kesti kauan. En vain saanut kiinni siitä. Nautin kuitenkin absurdeista tilanteista, joita koira aiheutti ja tavallaan siitäkin, että kirjan symboliikka heilui siellä ymmärrykseni rajamailla. Vähän sama olo kuin joskus runoja lukiessa. Mutta nyt kun olen viimein kirjan lukenut, tuntuu, että olisin osannut lukea enemmän kirjan taakse, eli olisin tiennyt enemmän 1980-luvun Angolasta. Ehkä se olisi auttanut ymmärtämään kirjaa paremmin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2013, Miki-kirja.
Teos ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 2010.

Riikka Pulkkisen Totta on pitkään ollut luettavien kirjojen listallani. Luin Rajan muutama vuosi sitten, enkä ihan hirveästi ihastunut tarinaan. Pulkkinen kuitenkin kirjoitti vetävästi ja taitavasti ja vakuutti minut siitä, että hänen kirjoittamiaan kirjoja ehkä kannattaisi lukea.

Totta-kirjasta pidin enemmän kuin Rajasta, vaikka sekään ei minuun aivan valtavaa vaikutusta tehnyt. Huomaan kuitenkin nyt kirjaa mieleen palauttaessani, että siinähän on aika mielenkiintoisia tasoja kirjan nimeä myöten. Plussaa siis kirjalle monitasoisuudesta ja oivalluksien tuottamisesta myös lukemisen jälkeen.

Totta on kolmen sukupolven tarina. Elsa on tekemässä kuolemaa syöpään, pitkän ja antoisan elämän päätteeksi. Omaa suruaan käsittelevät ja tiliä elämänsä kanssa tekevät aviomies Martti, tytär Eleonoora eli Ella ja lapsenlapset Anna ja Maria, joista tosin vain Anna nousee keskeiseksi, Maria jää taustahenkilöksi, maininnan tasolle. Anna saa selville vanhan salaisuuden Eevasta, kotiapulaisesta, jonka kanssa Martilla oli suhde. Anna on lapsesta saakka leikkinyt isoisänsä kanssa leikkiä, jossa he keksivät kohtaloita ohikulkijoille. Eevan tarina jää askarruttamaan Annaa, ja hän alkaa ottaa siitä selvää. Lukijalle jätetään lopulta arvoitukseksi, mikä Eevan tarinassa on totta, mikä Annan kuvitelmaa. Anna peilaa omaa elämäänsä Eevan tarinaan, hänen oman tarinansa elementit sulautuvat osaksi Eevan tarinaa.

Tarina liikkuu nykyhetken ja kuusikymmentäluvun välillä. Nykyhetkessä näkökulma vaihtelee henkilöiden välillä, mutta minäkertojaa ei käytetä. Kuusikymmentäluvulla näkökulma on aina Eevan ja kertoja minäkertoja - vaikka Eevan osuudet ovatkin tulkittavissa Annan kertomiksi, Annan kuvitelmaksi. Eevan osuuksissa mielenkiintoinen seikka oli myös se, että hän puhuu vain Elsasta etunimellä. Muuten hän sanoo mies ja lapsi. Ehkä tämä yhdistää tarinaa Annan tarinaan, johon kuuluu myös mies ja lapsi.

Mietin myös sitä, oliko nimien samankaltaisuus tarkoituksellista: Elsa, Eeva, Ella. Häiritsevää se välillä oli, sillä vaatii enemmän keskittymistä hahmottaa samankaltaiset nimet eroon toisistaan. Mutta Martin elämän kolme tärkeää naista nämä tietysti olivat.

Taitavasti kirjoitettu mielenkiintoinen, monitasoinen tarina. Miksi se ei sitten tehnyt minuun niin suurta vaikutusta? En tiedä. Ehkä en päässyt henkilöihin niin sisälle. Heidän maailmansa oli vieras minulle. Sen ei tietenkään pitäisi olla este sille, että pitää kirjasta - yksi tärkeä syy lukemiselle on nimenomaan vieraisiin maailmoihin, toisen elämään kurkistaminen. Voi olla myös, että Pulkkisen kieltämättä kaunis ja taitava kielenkäyttö ei jotenkin löydä ihan parasta tarttumapintaa minussa. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta se etäännyttää minua tarinasta.

Kokonaisarviona haluan kuitenkin sanoa, että pidin kirjasta. En ole blogissani tavannut antaa kirjoille tähtiä (ehkä pitäisi? pitäisikö?), mutta Goodreadsissa häilyin kolmen ja neljän tähden välillä, päätyen kuitenkin lopulta kolmeen.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Otava, 2012.

Siskon lapset olivat unohtaneet tämän Tatu ja Patu -kirjan mummolaan. Pakkohan se oli lukaista läpi, nuo Outolan pojat ovat niin mainioita.

Tässä kirjassa annetaan vinkkejä erilaisiin pihaleikkeihin kaikkina vuodenaikoina. Aihetta lähestytään tatupatumaisella perusteellisuudella. Aluksi määritellään tietysti käsitteet piha ja leikki.

Käsikirja sisältää mm.vinkkejä hiekkakakun oikeasta tekotavasta (hiekkakakkuun perehdytään 12 sivun verran), puuhun kiipeämisestä, majan rakentamisesta, käpyjen, keppien ja lätäkköjen hyödyntämisestä, lumiukkojen ja lumienkeleiden tekemisestä. Yksityiskohdat ja asiaan paneutuminen on hulvatonta, ja aikuisenkin alkaa tehdä mieli pihalle rakentamaan majaa, tekemään kukkaseppelettä tai läträämään lätäköissä.

Pihalle leikkimään siis! Kauniilla ja vähemmän kauniilla säällä. Aina pitäisi löytyä tekemistä, tarkista vaikka tästä kirjasta.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Anne Lampinen: Kaunis Veera ja muita naislegendoja

Kesäisellä kirpparireissulla tarttui mukaani iso pino kirjoja, muun muassa tämä ohukainen tietokirja (138 s). Kirjassa käydään läpi lauluista tuttuja naislegendoja kuten Kotkan Ruusu, Iitin Tiltu, Joensuun Elli, Kaunis Veera ja Muhoksen Mimmi.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään sellaisia legendoja, joilla on elävä esikuva. Näitä ovat Kotkan Ruusu, Iitin Tiltu, Joensuun Elli, Imatran Impi/ Inkeri, Natalia ja Petronella. Toisessa osassa esitellään pelkästään lauluista tutut naiset eli Muhoksen Mimmi, Kaunis Veera, Suhmuran Santra ja Mulon Manta sekä Iso Iita.

Varsinkin ensimmäisessä osassa on mielenkiintoisiakin tietoa. Toinen osa esittelee lähinnä laulojen syntyhistoriaa, ja esimerkiksi Muhoksen Mimmin yhteydessä kirjoitetaan lisäksi Armi Kuuselasta. Mielenkiintoisista yksityiskohdista huolimatta kirja tuntui vähän huteralta. Laulujen sanoja tulkittiin välillä liiankin kirjaimellisesti, ja tiedot olivat loppujen lopuksi kovin hajanaisia ja triviaaleja. Kirjoitustyyli oli mielestäni paikoitellen jotenkin kömpelöä. Kirjoittaja myös sotkee itse välillä Iitin Tiltun ja Ison Iitan. Kirjoittaja korostaa moneen otteeseen olevansa avarakatseinen ja suvaitsevainen - ilmeisesti siksi, että legendojen joukosta löytyy sekä ilotyttöjä, vakoojia että lesboja. Tämä korostaminen tuntuu hassulta, sillä sama olisi kyllä tullut ilmi ihan kirjoitustyylistä. Naisten elämäntarinoita tai valintoja ei arvostella, ne vain kerrotaan.

Kokonaisuutena tarinat olivat kuitenkin mielenkiintoisia, eikä tämän pienen kirjasen lukemiseen kovin paljon aikaa uhrautunut. Pidän myös arvokkaana, että kansantarinoita ja laulujen syntylegendoja on koottu kansiin. Vielä enemmän olisin kuitenkin ehkä nauttinut hieman hiotummasta tekstistä.

Anne Lampinen: Kaunis Veera ja muita naislegendoja. Helmi, 2006. 

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Tuija Lehtinen: Pesää!



Tuija Lehtinen: Pesää! Otava, 2012.

Luin tämän kirjan jo toukokuussa. Kirja oli melkein kuin paluu omaan nuoruuteen: Tuija Lehtisen kirjat olivat olennainen osa sitä. Oli hauska huomata, että vaikka Lehtinen on mielestäni pysynyt aika hyvin teksteissään ajan tasalla nuorten maailmassa, tekstissä oli edelleen ne samat elementit, jotka nuorena Lehtisen kirjoissa viehättivät. Kepeä huumori, sanaleikit, ihmissuhdekiemurat.

Pesää on 15 tarinan kokoelma, mutta en silti ehkä nimittäisi tätä novellikokoelmaksi, sillä tekstit liittyvät tiiviisti toisiinsa ja vievät tarinaa koko ajan eteenpäin. Tarinat kertovat pikkukaupungin nuorten kesästä. Ajallisesti ne sijoittuvat noin toukokuusta juhannuksen tienoille. Jokaisessa tarinassa on eri päähenkilö, mutta muiden tarinoiden hahmot pilkahtelevat esiin sivuosissa tai ohimennen mainittuina. Yleensä seuraava tarina saa kimmokkeensa edellisestä, näkökulma siirtyy päähenkilöstä johonkuhun ohimennen mainittuun. Keskeinen henkilö, melkein jokaisessa tarinassa jotenkin läsnä oleva on Malli-Mikke, kaupungin tyttöjen suuri ihastus ja poikien kateuden kohde. Mikke saa itse puheenvuoron viimeisessä tarinassa.

Kirjan otsikosta Pesää otetaan kaikki merkitykset irti. Jokainen tarina rakentuu jotenkin sen ympärille. On pesänrakentamista, pääskysen pesiä, pesäpalloa, pesämunan keräämistä ja tietysti sitten halutaan myös sitä pesää.


torstai 27. kesäkuuta 2013

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa


Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa. Like, 2010.
Englanninkielinen alkuteos: Something is Going to Fall Like Rain, 2009.
Suomentanut: Einari Aaltonen.

Sade lankeaa on yksi niistä kirjoista, joihin tartuin blogiyhteisön suositusten perusteella. Enkä joutunut pettymään. Tämä on vaikuttava ja koskettava kirja, joka kauheasta aiheestaan huolimatta onnistuu lopulta olemaan toiveikas.

Kirjan päähenkilö Maria on nuori lääkäriopiskelija, joka henkilökohtaisen elämänsä kriisien takia päättää lähteä Afrikkaan avustustyöntekjäksi. Kahden kokeneemman avustustyöntekijän kanssa Maria lentää Keniasta Etelä-Sudaniin muutamanpäivän tarkistusvisiitille, koska sotatoimialueella ei ole turvallista oleskella pidempään. Kolmikko jää kuitenkin jumiin Etelä-Sudaniin, ja joutuu elämään nälänhädän ja sodan saartamassa kylässä yhdessä paikallisten kanssa.

Marian lyhyt pesti avustustyöntekijänä venyy kuukausien mittaiseksi, ja sen aikana hän tutustuu aivan uudella tavalla Afrikkaan, sen ihmisiin ja myös itseensä. Rakkaustarinakin kirjaan on saatu mahtumaan, mutta vielä tärkeämmäksi ainakin itselleni nousivat kylän ihmiset ja heidän kohtalonsa. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan.

Mielenkiintoista oli myös verrata tätä kirjaa afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Ros Wynne-Jones on toimittaja, joka on työskennellyt paljon kriisialueilla, ilmeisesti myös Etelä-Sudanista ja selvästi tietää mistä kirjoittaa. Näkökulma on kuitenkin eurooppalaisen näkökulma Afrikkaan, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että minäkertoja Maria on eurooppalainen. Mielestäni tämä on hyvä valinta, Ros Wynne-Jones kirjoittaa siitä minkä tuntee. Marian tutustuminen todelliseen Afrikkaan lapsuutensa haavekuvien jälkeen on kiinnostavasti kuvattu. Kuitenkin huomaan, että on ollut erittäin mielenkiintoista lukea Afrikkaan tutustuakseen nimenomaan afrikkalaista kirjallisuutta.


Martin Ingvar & Gunilla Eldh: Älykäs painonhallinta

Martin Ingvar & Gunilla Eldh: Älykäs painonhallinta. Avain, 2011.
Ruotsinkielinen alkuteos: Hjärnkoll på vikten, 2010. 
Suomentanut Laura Jänisniemi

Erilaiset laihdutusmenetelmät ja -ideologiat tuntuvat olevan lähes muoti-ilmiöitä. Painonhallintakirjallisuuttakin on vaikka mihin lähtöön. Tämä ruotsalainen teos keskittyy siihen, miten aivot säätelevät syömistä ja miten siihen voi vaikuttaa. Keskeinen salaisuus on kirjan mukaan verensokerin heittelyn saaminen kuriin, johon voi vaikuttaa ruokavalinnoilla.

Kirja ei anna kovin yksityiskohtaisia dieettiohjeita, vaikka toki vinkkaa siitä, mitä ja miten kanttaisi syödä. Melko paljon tämä kirja sisältää tietoa neurobiologiasta ja hormoneista. Ruokailuvinkeissä keskeistä on sokerin (ja muiden nopeiden hiilihydraattien) välttäminen ja itsensä syöminen kylläiseksi oikealla ruoalla. Myös hyvän rasvan merkitystä terveellisessä ruokavaliossa korostetaan.

Kirja oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Tällä osallistun haasteeseen Kansankynttiläin kokoontumisajot. Sopivaa kategoriaa oli hieman vaikea löytää, sopivimmalta tuntui Luonnontieteet, sillä kirjassa on kuitenkin hyvin biologinen näkökulma. Tämän kirjan myötä valaistumisen asteeni on haasteessa jo Taskulamppu, jee!




keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Tervehdys kesälomalta! Loman alotin huikeiden maisemien merkeissä Hurtigruten-risteilyllä Norjassa. Siellä näytti mm. tältä:








Matkalla oli myös ihanan paljon aikaa lukea. Zlatan osoittautui kelpo matkaseuraksi, ja pääsin myös pitkälle Mikael Karvajalan kanssa seikkailessani. Näiden painavampien opusten lisäksi mukana oli kolme Miki-kirjaa, joista ehdin lukea vain yhden, Anna-Leena Härkösen ei kiitos.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos. Otava. Miki-laitoksen ensimmäinen painos. 
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 2008. 

Härkösen kirja on ensimmäinen Miki-formaatissa lukemani kirja, joten arvioidaanpa ensituntumaa minikirjaan aluksi. Pikkuinen Miki osoittautui erittäin mukavaksi tuttavaksi varsinkin matkalukemisena. Se on kevyt, pieni, sujahtaa helposti vaikka takintaskuun eikä paina käsilaukussa juuri mitään. Pienuudesta huolimatta kirjaa on mukava lukea. Se istuu hyvin käteen, aukenee irtonaisen selkämyksen ansiosta hyvin ja normaalikokoinen fontti on helppolukuista. Aluksi kirjan lukeminen nurinkurin tuntui hassulta, mutta siihen tottui äkkiä. Harmittaa oikeastaan se, että Otavalla taitaa olla ainakin tällä hetkellä yksinoikeus tähän formaattiin Suomessa - mielelläni lukisin muidenkin kustantajien kirjoja Mikeinä. 

Tarina on ihan viihdyttävä kuvaus erään avioliiton ongelmista. Avioliittoa on takana jo pitkä pätkä, lapsi alkaa lähestyä teini-ikää, mutta mies ei halua seksiä. Vaimolla haluja kyllä riittäisi, mutta mies kiinnostuu enemmän tietokoneestaan ja sotapeleistään kuin vaimon viettely-yrityksistä. 

Härkönen kirjoittaa viihdyttävästi ja osaa poimia kiinnostavia hetkiä tarkasteltavaksi. Kirja oli mielestäni ihan viihdyttävä, vaikkei ehkä sen suurempaa elämystä antanutkaan. Taisin ihastua enemmän tällä kertaa formaattiin kuin kirjaan. Mutta kaikkien kirjojen ei tietenkään tarvitse olla elämää suurempia elämyksiä, kelpo kirja tämä oli. 

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla



Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla. Otava, 2010. 
Alkuteos: The Miracle at Speedy Motors, 2008.
Suomentanut  Jaakko Kankaanpää.

Mma Ramotswesta on tullut ehdottomasti yksi kirjallisista ystävistäni. Nainen, jonka seuraan on aina mukava istahtaa juomaan kuppi rooibosta.  Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä kiire on tuntematon käsite ja Botswanan leppoisin yksityisetsivä ratkaisee juttujaan (jotka harvoin ovat varsinaisia rikoksia) leppoisasti enimmäkseen ihmisten kanssa keskustelemalla. Väärin tehneitä ei välttämättä saateta kohtaamaan rangaistusta vaan korjaamaan virheensä.

Mma Ramotswe -kirjat ovat takuukirjoja: viihdyn niiden parissa aina. Tunnelma on leppoinen ja hyväntuulinen, näihin kirjoihin on hyvä paeta kovaa ja kylmää maailmaa. Pieniä ihmeitä autokorjaamolla on jo sarjan yhdeksäs kirja. Tällä kertaa Mma Ramotswe etsii muun muassa eräälle naiselle sukulaisia. Lisäjännitystä aiheuttavat nimettömät uhkauskirjeet, joita on alkanut saapua Naisten etsivätoimistoon. J. L. B. Matekoni taas kaipaa ihmettä.


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Laiskan blogistin kesäsuunnitelmia

Blogini on viettänyt huhti-toukokuun pientä hiljaiseloa, ja bloggaamista odottavia kirjoja on kertynyt, vaikken ole edes kauheasti ehtinyt lukea. Yritän tässä purkaa sumaa, mutta se saattaa jäädä pidemmälle kesään, sillä muutaman päivän päästä suuntaan kesälomamatkalle.

Matkani kestää noin kaksi viikkoa ja tarkoitus on olla joskus ennen juhannusta kotona. Tyynen turvallisessa ja tasaisessa elämässäni on kutkuttavaa se, että en ihan tarkkaan tiedä, minä päivänä tulen takaisin. Lennän ensin Bergeniin ja sieltä seilaan Hurtigrutenin mukana Kirkenesiin. Norjan rannikko! Tajusin muutama kuukausi sitten, että tämä on se matka, jonka haluan tehdä. Paluumatkan sujunee bussilla tai muulla maata pitkin liikkuvalla ajoneuvolla ensin Sodankylän elokuvajuhlille ja sieltä Keski-Suomen kautta polttarijuhliin ja sitten kotiin Porvooseen. Tai ehkä teen ylimääräisen lenkin johonkin mukavaan kesäkaupunkiin.

Mutta mitä kirjoja pakata mukaan? Valittuina ovat ainoastaan Otavan uudet Miki-kirjat, joita testaan nyt ensimmäistä kertaa. Vaikuttaa täydelliseltä muodolta matkalukemiselle. Kirja ei paina paljon mitään, mutta fontti on silti normaalikokoista. Miki-muodossa mukaan lähtevät seuraavat:


  • Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
  • Riikka Pulkkinen: Totta
  • Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (Norjassa norjalaista kirjallisuutta, tietenkin)


Lisäksi olen ottanut kesäheilakseni ja ehkä myös matkaseurakseni Zlatanin. Tähän hieman itseänikin yllättäneeseen kirjavalintaan päädyin haasteen kautta. Kolmen naisen kirjapiirimme tuplasi jäsenmääränsä ja muutti myös sukupuolijakaumaansa tämän kirjan ansiosta. Jo nyt tämä taitaa olla eniten keskustelua herättänein kirja lukupiirissämme, vaikka vasta olemme aloittelemassa sen lukemista...


Olen Zlatania lukenut jo jonkin matkaa, joten jos ehdin lukea sen ennen matkan alkua, se saa jäädä kotiin.

Neljässä kirjassa saattaisi olla jo hyvin luettavaa matkalle, sillä matkalla yleensä riittää muutakin koettavaa. Mutta koska tiedossa on myös pitkiä bussi- ja junamatkoja, ja haaveilen istuvani laivan kannella vuonomaisemissa hyvää kirjaa lueskellen, en halua riskeerata matkalukemisen loppumisen kanssa. Kevyemmät kirjat houkuttelevat, joten katselen kirjahyllyni lukemattomia pokkareita. Sieltä löytyisi:

  • Camilla Läckberg: Merenneito
  • Juha Itkonen: Seitsemäntoista
  • Maria Jotuni: Arkielämää
  • Elina Hirvonen: Afrikasta
  • J. M. G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha.
Jonkin vähän painavamman kirjankin voisin ehkä pakata mukaan. Paksummassa kirjassa riittäisi myös pidemmäksi ajaksi luettavaa. Tässä sarjassa kilpailevat:

  • Mika Waltari: Mikael Karvajalka
  • Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho
  • Saima Harmaja: Kootut runot
  • Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Vähän kevyempiä kovakantisia:
  • Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
  • Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy

Tai monta muutakin lukematonta kirjaa löytyisi hyllystä. Valinnan vaikeus on suuri. Näitä kaikkia en tietenkään missään tapauksessa voi ottaa mukaan. Enkä ehtisi lukea puoliakaan niistä. Ehkä mikit ja yksi paksukainen? Tai vielä yksi pokkari siihen? Tai...?

torstai 30. toukokuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Vaikutuin talvella Chimamanda Ngozi Adichien esikoisteoksesta Purppuranpunainen hibiskus. Tätä kirjaa olin kuullut ylistettävän vielä esikoista enemmän, joten odotukset olivat korkealla. Ehkä vähän liiankin.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Se kertoo Biafran sodasta, mutta siinä sivussa tai ehkä vielä keskeisemmin ihmisistä, jotka sotaa kokevat. Rakenteellisesti kirja jakautuu kahtia - aikaan ennen sotaa ja sodan kuvaukseen. Väliin jää juonellisesti kiinnostava hyppäys, jossa tapahtui henkilöiden oman elämän kannalta merkittäviä asioita, jotka paljastetaan pikkuhiljaa.

Biafran sodan avaaminen kaunokirjallisuuden keinoin oli minulle kirjan suurin anti. Pakko myöntää (onneksi en varmaan ole ainoa), että ennen kirjan lukemista Biafrasta tuli minulle vain mieleen nälkää näkevät lapset, mutta en oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kyse. Tai edes missä päin Afrikkaa Biafra sijaitsee. Sivistysvaikutus oli siis tällä kirjalla melkoinen. Se innosti myös googlailemaan lisää tietoa Nigerian historiasta.

Mutta tarkimmat rivien välistä lukijat ehkä jo hoksasivat, että tämä kirja ei ollut minulle täysi napakymppi. Pidin siitä kyllä, ja suosittelen sitä ehdottomasti, sujuvaa kerrontaa, kiinnostava historiallinen aihe ja niin edelleen. Mutta samanlaista upeuden tunnetta en tästä saanut kuin Purppuranpunaisesta hibiskuksesta.

Ehkä syynä olivat henkilöt. Niitä on paljon. Tämäkään ei yksistään karkoita minua, pidän usein teoksista, joissa on useita keskeisiä henkilöitä. Tässä kirjassa keskeiset henkilöt edustivat selkeästi eri yhteiskuntaluokkia. Oli Nigerian eliitin jälkeläiset, kaksostyttäret Kainene ja Olana, jotka olivat luonteeltaan ja ulkonäöltään kovin erilaiset. Olanaa kuvattiin kuvankauniiksi, "kiltiksi tytöksi", Kainene taas oli "ruma" ja kovempi luonteeltaan. Olanan rakastettu on vallankumouksellinen Odenigbo, joka haaveilee itsenäisestä Biafrasta. Älykköpiirit kokoontuvat filosofoimaan Odenigbon ja Olannan kotona. Kainenen rakas on englantilainen Richard, joka yrittää kirjoittaa kirjaa ja tuntee itsensä nigerialaiseksi eurooppalaisuudestaan huolimatta. Keskeinen henkilö on myös Ugwu, Odenigbon palvelija, poika pienestä, köyhästä kylästä. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta en oikein pääse kehenkään kiinni kunnolla. Ihmissuhteet menevät solmuun monta kertaa, ja julma sota vaikuttaa niihin myös väistämättä.

Välillä tuntui siltä, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä, varsinkin ihmissuhdesopan osalta. Ehdin kyllästyä ainakin Odenigbon ja Olannan suhteen kiemuroihin kirjan aikana.

Vaikka valitankin tästä kirjasta, haluan vielä tehdä selväksi, että tämä oli silti hyvä kirja. Olin vain pettynyt odotuksiini nähden. Goodreadsissa annoin silti kirjalle neljä tähteä viidestä, aivan ansaitusti. Ja aion lukea ehdottomasti vielä lisää Chimamanda Ngozi Adichien kirjoja.

PS. Ihana oivalluksen hetki kirjassa oli, kun tajusi mistä kirjan nimi tulee.
PS2: Tiesittekö muuten, että Biafran kansallishymnin melodia oli Sibeliuksen Finlandia?

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava, 2009.
Englanninkielinen alkuteos: Half of a Yellow Sun, 2006.
Suomentanut Sari Karhulahti

torstai 16. toukokuuta 2013

Liebster Award


Minut on haastettu! Lämpimät kiitokset haasteesta ja erittäin mielenkiintoisista kysymyksistä Kyösti Salovaaralle Deadline Torstaina -blogista.


Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.


Minusta on aina mukava saada tunnustuksia ja haasteita, mutta aion silti olla heti laiska ja kiertää viimeistä sääntöä. Sen sijaan haastaan kaikki kysymyksistäni innostuvat blogini lukijat vastaamaan niihin joko omassa blogissaan tai kommenteissa.

Ensin omat vastaukseni Kyöstin kysymyksiin: 


1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?
- Ehdottomasti Hercule Poirotin. Harmaat aivosolut töihin!

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?
- Jokin kirjallisuudenlajit ovat toki mieluisempia kuin toiset, mutta en halua kategorisesti sulkea jotain tiettyä lajia pois. Tai no, Fifty Shades of Gray -sarjan sukulaisineen olen jättänyt suosiolla lukulistojen ulkopuolle. Mutta voisin silti kuvitella lukevani jonkin tyylilajiin kuuluvan kirjan, jos joku minut haastaisi kohtaamaan ennakkoluuloni. Vähän niin kuin lapsille opetetaan ruoasta: pitää ainakin maistaa, ennen kuin voi sanoa, että ei tykkää. 

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?
- Luen. 

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?
- Jos tarkoitetaan, että pitääkö romaanin olla syvällinen, niin ei välttämättä. Kepeillä kirjoillakin on paikkansa ja aikansa. 

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?
- Useinkin, tämä on yksi minulle tärkeistä asioista kirjoissa. Minusta on hauska tutustua eri kulttuureihin kaunokirjallisuuden avulla. Kirjallisuus on mielestäni paras (jollei jopa ainoa?) keino kurkistaa toisen ja toisenlaisen ihmisen pään sisään. Viime aikoina olen nautiskellut erityisesti nojatuolimatkoista Afrikassa.

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?
- En, mutta sen sijaan olen valinnut luettavaa sen perusteella, minne olen matkustamassa. 

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?
- Kinkkinen kysymys. Toisaalta ajattelen, että lapsen mieli ohittaa kirjoissa sen, jota ei pysty käsittelemään. Mutta toisaalta muistan itse lukeneeni lukioikäisenä (!) kirjan, josta näin painajaisia kuukausia. Enkä nyt ole ihan varma siitäkään, olisiko jo aiemmin mainitty Fifty Shades sopivaa luettavaa kymmenvuotiaalle. Eli vastaan ei saisi kaikkea, mutta aika paljon silti. 

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?
- Saa olla sankaruutta, hyvettä ja romantiikkaa! Ei ole taiteen pakko olla vastenmielistä. 
9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?
- Kyllä, jos kuitenkin annetaan edes jonkinlaisia vihjeitä lukijalle siitä, mihin tarina mahdollisesti voisi jatkua. 

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?
- Kyllä, kelpaa sekä ohuet että paksut kirjat. 

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?
- Muistuu mieleen useitakin hyviä. Pidän esimerkiksi klassikoitten pohjalta tehdyistä pukudraamoista, esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon monet versiot ovat mielestäni hyviä. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on myös sovitettu hyvin elokuvaksi. Huonojakin varmasti löytyy, mutta yhtään ei juuri nyt tule mieleen. 




Sitten omat kysymykseni, joihin saa vastata kuka vain: 

1. Oletko joskus lukenut uudestaan jonkin lempikirjasi aikojen takaa ja huomannut, että et enää pidäkään siitä?

2. Millä perusteella valitset matkalukemisesi?

3. Miten tärkeä kirjan kansikuva on lukukokemuksellesi?

4. Luetko erilaista kirjallisuutta lomalla kuin arkena?

5. Onko yöpöydälläsi kirjoja? Mitä?

6. Mitkä 5 teosta kuuluvat mielestäsi ehdottomasti kirjalliseen yleissivistykseen?

7. Ketä kirjallista hahmoa muistutat?

8. Kuinka usein jätät kirjan kesken?

9. Luetko julkisesti? Missä (bussissa, kahvilassa, puistossa, pankissa)?

10. Onko kirjoja, joita sinua nolottaa myöntää lukevasi? 

11. Mitä päättelet ihmisestä kirjahyllyn perusteella?