torstai 15. marraskuuta 2012

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Olen jättänyt kovin vähälle huomiolle Kuusi kovaa kotimaista -haasteen. Haasteeseen tarttuessani ajattelin, että tämähän on helppo, vain kuusi teosta luettavana. Helppous kuitenkin hämää, ja itsenäisyyspäivä lähestyy vauhdilla. Varsinkin haasteeseen valitsemani Waltari näyttää melko paksulta tuolla kirjahyllyssä. Kotimaistahan olen toki lukenut, paljonkin, mutta nämä haasteeseen valitsemani ovat jääneet vähän sivuun. 

Edistääkseni haastetta edes vähän ja palatakseni taas lukevien kirjoihin tartuin Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Minua on pitkään vähän hävettänyt, että tämä klassikko on lukematta. Tenttiin olen joskus lukenut Ryysyrannan Joosepin, ja siitä muistan tykänneeni. Punainen viiva teki vielä suuremman vaikutuksen. 

Kirjan juonessa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, tunsin sen etukäteen loppuratkaisua myöten. Kirjahan kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista syrjäseudun asukkaiden näkökulmasta. Korpiloukko-nimisessä mökissä asusteleva Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika elävät köyhyydessä karua ja niukkaa elämää. Syrjäseudun mökissä asuu lisäksi pariskunnan viisi lasta, joukko kotieläimiä ja melkoinen määrä russakoita. Kirkonkylällä käydessään Topi saa kuulla, että on tulossa vaalit, joissa punaisen viivan "kuuluvat saavan vetää toki akatkin". Nousussa on myös sosialistinen aate, josta Topikin innostuu, vaikka sosiaalidemokratia vääntyykin hänen suussaan "soli-sali-ratti". Vaalit ja punaisen viivan vetäminen kasvavat toiveeksi paremmasta elämästä, aineellisesta hyvästä, köyhän kurjuuden loppumisesta. Vaalit pidetään, mutta Riikan ja Topin elämä ei muutu auvoksi, vaan koettelee entistä ankarammin. 

Teoksen aloittaa ja lopettaa karhu, joka ensimmäisessä luvussa valmistautuu talviunilleen ja viimeisessä niiltä herää. Tämä jylhä korvenkuningas ei maailmanmullistuksista välitä, vaikka sekin oman punaisen viivansa vetää. Luonto on Kiannon kirjassa muutenkin vahvasti läsnä. 

Nautin hurjasti Kiannon kielestä. Monta kertaa lukiessani mietin, että kylläpä on hyvä lukea näitä vanhoja klassikoita, joissa kirjoitetaan monipuolista ja vivahteikasta suomen kieltä. Kianto ei vain kerro, vaan myös asettelee sanoja: maistelkaapa vaikka tämän pätkän alkusointuja: 

"Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla soskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoitakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli."

Vaikka Punainen viiva on monin tavoin suomalainen kurjuuden kuvaus, pehmentää sitä melkein salavihkainen huumori. Silläaikaa kun Topi istuu työväenyhdistyksen kokouksessa, pitävät russakat Korpiloukossa omaa kokoustaan ja yrittävät vielä sivistää itseään virsikirjallakin. 

Punainen viiva on kiinnostava myös siksi, että se kertoo ensimmäisistä eduskuntavaaleista, jotka pidettiin 1907. Vaaleihin liittyviä asioita tuodaan kirjassa runsaasti esiin, ja äänestämiskuvaus on sekin herkullinen. Lisätietoa ensimmäisistä eduskuntavaaleista löytyy esimerkiksi täältä. Kerhokeskuksen sivuilla on mm. kuva silloisesta vaalilipusta ja Waaliopas, jota Punaisessa viivassakin luetaan. 

"Punainen viiva? - eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

Tällä kirjalla osallistun siis Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, mutta lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. Se löytyi myös kahdelta 100 kirjan listaltani (Iltasanomat ja Keskisuomalainen) ja olin merkinnyt sen myös omalle TBR100-listalleni. Monen pisteen kirja siis!

5 kommenttia:

  1. Mukava arvio.
    ***
    Sattumalta luin juuri oman arvioni, ja Kirsin kirjanurkan. Kirsi "ylisti" kirjaa, minä en.

    Tämä on huumorintajukysymys.

    Itse arvostan Linnan näkökulmaa aikakauteen enemmän kuin Kiannon, mutta makuasiat, niistä ei sovi kiistellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän Linnasta vielä enemmän, hän on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta kyllä tämäkin mielestäni on loistoteos. Ja aikalaisteoksena (vaalit 1907, Punainen viiva kirjoitettu 1909) antaa hieman erilaisen näkökulman kuin Linnan jälkikäteen kirjoitettu, vaikka se ei välttämättä tarkoita sitä, että tämä olisi jotenkin "oikeampi". Jälkeenpäin saatetaan nähdä joitain asioita paremmin kuin juuri sillä hetkellä.

      Mutta siis eri tyyli kirjailijoilla, ja eri aikakauden kirjailijoitakin ovat. Ja kuten sanoit, makuasiat ovat makuasioita. Ja kiistely niistä on hölmöä, mutta makuasioista keskustelu, sehän se vasta kivaa on! Olisipa tylsää, jos kaikki olisivat samaa mieltä.

      Poista
    2. Niin, ja huumoria löytyy kyllä Linnalta rutkasti enemmän. Itselleni vertailukohdaksi nousi lähinnä vähän aikaa sitten lukemani Minna Canthin Köyhää kansaa, jossa vasta kurjaa onkin, alusta loppuun. Ei tässäkään kovin hilpeää ole, mutta ehkä ironisempaa.

      Poista
  2. Olipa mukava lukea arvio todellisesta suomalaisesta klassikosta. Luin Punaisen viivan uudelleen muutama vuosi sitten, ja vaikutuin taas. Nuo russakatkin, joista mainitset... Topin torpassa oli niin köyhää, että jopa russakat olivat laihoja.

    VastaaPoista