lauantai 24. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Taas kerran olen saman ongelman edessä: mitä kirjoittaa kirjasta, josta on kirjoitettu jo niin paljon? Hesarin esikoiskirjapalkinto, Finladiaehdokkuus... Melkoinen esikoinen. 

Kirjan luettuani voin vain sanoa, että en yhtään ihmettele tämän kirjan palkitsemista. Siitä löytyy vahvaa kieltä, vaikuttava ja raastava tarina ja kiinnostava näkökulma historiaan. Sivuja on vähän, mutta niiden sisältö jää mieleen. 

Kuorossa toistan myös: kansi on hieno, yksinkertainen, tyylikäs. 

Olen nyt niin sanoja vailla, että lukekaa kirjasta enemmän vaikkapa Kirsin kirjanurkasta. Hänen kirjoituksensa avasi ainakin minulle uusia näkökulmia tekstiin. Kirsi myös linkkaa muihin blogiarvioihin arvionsa lopussa. 

Lyhyt, nälkiintynyt postaus tällä kertaa. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012.


torstai 15. marraskuuta 2012

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Olen jättänyt kovin vähälle huomiolle Kuusi kovaa kotimaista -haasteen. Haasteeseen tarttuessani ajattelin, että tämähän on helppo, vain kuusi teosta luettavana. Helppous kuitenkin hämää, ja itsenäisyyspäivä lähestyy vauhdilla. Varsinkin haasteeseen valitsemani Waltari näyttää melko paksulta tuolla kirjahyllyssä. Kotimaistahan olen toki lukenut, paljonkin, mutta nämä haasteeseen valitsemani ovat jääneet vähän sivuun. 

Edistääkseni haastetta edes vähän ja palatakseni taas lukevien kirjoihin tartuin Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Minua on pitkään vähän hävettänyt, että tämä klassikko on lukematta. Tenttiin olen joskus lukenut Ryysyrannan Joosepin, ja siitä muistan tykänneeni. Punainen viiva teki vielä suuremman vaikutuksen. 

Kirjan juonessa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, tunsin sen etukäteen loppuratkaisua myöten. Kirjahan kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista syrjäseudun asukkaiden näkökulmasta. Korpiloukko-nimisessä mökissä asusteleva Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika elävät köyhyydessä karua ja niukkaa elämää. Syrjäseudun mökissä asuu lisäksi pariskunnan viisi lasta, joukko kotieläimiä ja melkoinen määrä russakoita. Kirkonkylällä käydessään Topi saa kuulla, että on tulossa vaalit, joissa punaisen viivan "kuuluvat saavan vetää toki akatkin". Nousussa on myös sosialistinen aate, josta Topikin innostuu, vaikka sosiaalidemokratia vääntyykin hänen suussaan "soli-sali-ratti". Vaalit ja punaisen viivan vetäminen kasvavat toiveeksi paremmasta elämästä, aineellisesta hyvästä, köyhän kurjuuden loppumisesta. Vaalit pidetään, mutta Riikan ja Topin elämä ei muutu auvoksi, vaan koettelee entistä ankarammin. 

Teoksen aloittaa ja lopettaa karhu, joka ensimmäisessä luvussa valmistautuu talviunilleen ja viimeisessä niiltä herää. Tämä jylhä korvenkuningas ei maailmanmullistuksista välitä, vaikka sekin oman punaisen viivansa vetää. Luonto on Kiannon kirjassa muutenkin vahvasti läsnä. 

Nautin hurjasti Kiannon kielestä. Monta kertaa lukiessani mietin, että kylläpä on hyvä lukea näitä vanhoja klassikoita, joissa kirjoitetaan monipuolista ja vivahteikasta suomen kieltä. Kianto ei vain kerro, vaan myös asettelee sanoja: maistelkaapa vaikka tämän pätkän alkusointuja: 

"Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla soskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoitakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli."

Vaikka Punainen viiva on monin tavoin suomalainen kurjuuden kuvaus, pehmentää sitä melkein salavihkainen huumori. Silläaikaa kun Topi istuu työväenyhdistyksen kokouksessa, pitävät russakat Korpiloukossa omaa kokoustaan ja yrittävät vielä sivistää itseään virsikirjallakin. 

Punainen viiva on kiinnostava myös siksi, että se kertoo ensimmäisistä eduskuntavaaleista, jotka pidettiin 1907. Vaaleihin liittyviä asioita tuodaan kirjassa runsaasti esiin, ja äänestämiskuvaus on sekin herkullinen. Lisätietoa ensimmäisistä eduskuntavaaleista löytyy esimerkiksi täältä. Kerhokeskuksen sivuilla on mm. kuva silloisesta vaalilipusta ja Waaliopas, jota Punaisessa viivassakin luetaan. 

"Punainen viiva? - eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

Tällä kirjalla osallistun siis Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, mutta lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. Se löytyi myös kahdelta 100 kirjan listaltani (Iltasanomat ja Keskisuomalainen) ja olin merkinnyt sen myös omalle TBR100-listalleni. Monen pisteen kirja siis!

lauantai 10. marraskuuta 2012

Seita Parkkola: Usva

Synkkä ja vaarallinen on kolmetoistavuotiaiden maailma Seita Parkkolan nuortenkirjassa Usva. Takakansitekstin mukaan maagista realismia edustava kirja maalaa lukijan eteen maailman, joka on karu ja julma ja aikuisilta suljettu. Sinne astutaan lapsuuden lempeästä maailmasta, eikä menneeseen ole enää paluuta.

Usva on 13-vuotias tyttö, joka on epätavallisen pitkä tytöksi. Kasvupyrähdyksen myötä Usvasta on tullut ulkopuolinen, ja entinen paras ystävä Kamilla on muuttunut viholliseksi, Kamalaksi. Ulkopuolella on myös Kodak, joka piirtää kettuja ja soittaa kitaraa, ja Puuma, tavaratalon vankina oleva poika. Kaduilla liikkuu kuitenkin tarina salaperäisestä Parantajasta, joka kokoaa sotilaita legioonaansa.

Pidin kirjan tunnelmasta kovasti. Synkkä ja salaperäinen todellisuus oli yhtä aikaa tuttua ja täysin vierasta. Lapsuuden ja aikuisuuden taitetta on kuvattu hyvin. Kirja olisi mielestäni ehkä kuitenkin kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Olen yrittänyt lukea tämän monta kertaa, ja vasta kolmannella yrityksellä jaksoin lukea kirjan loppuun. Alku on kiehtova, mutta tapahtumat lähtevät nuortenkirjaksi liian hitaasti liikkeelle. Juonen kannalta keskeinen Puumakin tulee mukaan kuvioihin vasta kun kirja on jo pitkällä. Tämän kirjan kanssa kannatti kuitenkin olla sitkeä, sillä tarina on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kirjan maailma muistuttaa omaamme mutta ei kuitenkaan. Kaupunkia ei nimetä, mutta sen läpi kulkee joki ja sitä hallitsee suuri tavaratalo nimeltään Paratiisi. Tavaratalon tunnus on sen katolla irvistelevä hirviö. Kaupungissa on myös syvä kuilu köyhien ja rikkaiden välillä. Tavaratalolla tuntuu olevan valta päättää siitä, kuka on rikas ja kuka on köyhä. Tavaratalon työpaikat ovat haluttuja ja hyväpalkkaisia, mutta sieltä saa myös helposti potkut, eikä tavaratalon ulkopuolelta ole helppo löytää töitä. Taloudellisissa vaikeuksissa kamppailee myös koulu, jossa paikataan vuosikymmeniä vanhoja kirjoja oppikirjoiksi ja solmitaan sponsorisopimuksia tavaratalon kanssa.

Tämä on mielestäni kirja murrosiästä, irtautumisesta kodin valtapiiristä omaksi yksilökseen. Tämä on myös kirja nyky-yhteiskunnan synkemmistä puolista, kulutusjuhlasta ja tuloeroista. Kiusaaminen nousee myös yhdeksi teemaksi. Ennen kaikkea tämä on mielestäni kasvukertomus, Usvan kasvukertomus, mutta myös Kodakin, Puuman ja Kamalan. Jokaisen kohdalle tulee muutoksia ja jokaisen elämä muuttuu, vaikkakin hyvin eri tavoin.

Seita Parkkola: Usva. WSOY, 2009.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kiitos!



Kiitos Pihi nainen tästä tunnustuksesta! Pidän kovasti blogistasi, ja oli hienoa saada tämä tunnustus sinulta. Tämä on myös hyvä tapa herätellä vähän uinahtelevaa blogia.

Tunnustukseen liittyy seuraava tehtävänanto:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 

Tällä kertaa haluan antaa tunnustuksen seuraaville erinomaisille blogeille: 

1. Satun luetut
2. Amman lukuhetki
3. Sinisen linnan kirjasto
4. Täällä toisen tähden alla
5. Lukemisen kartasto
6. P. S. Rakastan kirjoja
7. Kirjainten virrassa
8. Kirsin kirjanurkka

Kahdeksan asiaa minusta:
1. Työaamuisin ja -päivisin on pakko saada kahvia tai elämä ei suju ollenkaan. En yleensä jaksa keittää kahvia kotona, vaan suuntaan töihin päästyäni kädet melkein täristen kohti Moccamasteria. Viikonloppuisin pärjään kuitenkin usein ihan ilman kahvia.
2. Lopetin sanomalehden tilaamisen kannettuani Hesaria koskemattomana paperinkeräykseen monta kuukautta. Tilasin vähän aikaa digilehteä, mutta en ikinä jaksanut lukea sitäkään. Nyt olen tyytyväinen lehdettömään elämääni. Joskus lukaisen lehden töissä, jos on aikaa. Jos aamuisin tekee mieli lukea jotain, luen kirjoja. Se on paljon kivempaa. Tosin aiheuttaa paniikkilähtöjä ja myöhästymisiä.
3. Yleensä en kuitenkaan ehdi lukea mitään aamusin, sillä olen aivan toivoton torkuttaja.
4. En omista autoa.
5. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut pitämään kolme huonekasvia jo useamman vuoden hengissä. Monet aiemmat ovat kokeneet kohtalonsa käsissäni. Nämä kasvit tuntuvat menestyvän sitä paremmin, mitä pidemmäksi aikaa unohdan ne hoitamatta. Kastelu ei ole edes viikottaista.
6. Värejä pitää olla. Mustavalkoisuus on tylsää, paitsi vanhoissa valokuvissa.
7. Liikutun herkästi. On älyttömän noloa itkeä mainoksien takia, mutta niinkin on käynyt.
8. Tarvitsen säännöllisesti aikaa tuijotella seiniä (tai ikkunasta ulos tai varpaitani) ja olla tekemättä mitään.