maanantai 10. syyskuuta 2012

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Köyhyyttä, kurjuutta, nälkää, epätasa-arvoisuutta. Minna Canthin Köyhää kansaa on melkoinen kurkistus ankeuteen ja kurjuuteen. Pienoisromaani on lyhyt, mutta vaikuttava. Holpaisen perheellä ei voisi oikein huonommin mennä. Perheen isä on työttömänä, hyyryä ei ole maksettu, pienin lapsi on kuolemaisillaan, vanhin tytär vaivainen ja sokeutumassa ja koko perheellä on nälkä.

Toivoa paremmasta ei juuri ole, eikä apua löydy rikkaammilta. Naapurin rouva, Tiina Katri, sentään antaa välillä vähästään, mutta aineellista apua enemmän saa perhe osakseen vain sääliä. Kovaa on muillakin, eikä tuleva rautatien juuri auta, sillä vaikka sen rakentamisessa onkin työtä tarjolla, palkalla tuskin elää.

Keskeisenä henkilönä romaanissa on perheenäiti Mari, joka vähitellen vaipuu epätoivoon ja mielenvikaisuuteen. Miten voi jaksaa toivoa, jos toivoa ei ole? Lapset pysyvät hädintuskin hengissä, ja tulevaisuus näyttää niin huonolta, että kuolema tuntuu jopa paremmalta vaihtoehdolta on elämän hidas kituminen. Mari pyörittää mielessään jopa ajatusta lastensa surmaamisesta ja avantoon menemisestä.

Köyhien puolustaja Minna Canth antaa tässä äänen heikoimmille ja osattomimmille. Tilanne ei tietenkään ole nyky-Suomessa aivan tällainen, onneksi, mutta taitaa maailmaan silti kurjuutta mahtua.

Marin onnettomuutta pääsevät lääkäri ja pappikin todistamaan, mistä seuraa tämä keskustelu. Eutanasia on näköjään pohdituttanut jo Canthiakin:

"Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa."
"Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin."
"Millä lailla? Selittäkääpäs, tohtori."
"Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto."
"Helppo sanoa. Entä sitten?"
"Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois."

Onneton on tämä tarina, mutta lukemisen arvoinen. Pienoisromaani on lyhyt, melkeinpä vain pitkän novellin mittainen, mutta täynnä sanomaa. Marin mielipuolisessa huudossa tuntuu lopussa soivan koko maailman tuska:

Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti