tiistai 18. syyskuuta 2012

Haastehuokaus ja tulevan suunnittelua


Vuosi on syksyn myötä mielessäni kääntynyt loppuaan kohti. Innostuin alkuvuodesta moniin haasteisiin, ja kun niiden takaraja alkaa vähitellen lähestyä, huomaan rohmunneeni haasteita melko kasan.

Olen tänä vuonna osallistunut kolmeen isoon haasteeseen: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, So American ja Ikkunat auki Eurooppaan. Kaikki ovat kivoja haasteita ja varsinkin So American ja Ikkunat auki Eurooppaan ovat saaneet minut tarttumaan myös kirjallisuuteen, joka muuten olisi jäänyt lukematta. Mutta olen myös löytänyt itsestäni pienen perfektionistin (tai, no, olemme me sisäisen perfektionistini kanssa tavanneet aiemminkin...) Huomaan ahdistuvani siitä, että haasteiden saaminen suoritetuksi jolla käytännössä mahdoton tehtävä vuoden loppuun mennessä. Kotimaisen kirjallisuuden kanssa saatan onnistuakin, mutta en taida ehtiä vierailla kirjallisesti kaikissa Euroopan maissa tai suorittaa Amerikka-haasteen kaikkia kategorioita. Yritän kuitenkin ottaa rennosti ja jatkaa haasteita vaikka sitten itsekseni vuodenvaihteen jälkeen.
Omaksi huviksenihan tätä teen.

Aivan unholaan on jäänyt suomenruotsalainen kirjallisuus, jota oli tarkoitus lukea. Kuudesta kovasta kotimaisesta on lukematta neljä.

Tästä pienestä haastekriisistä huolimatta suunnittelen itseni haastamista jo seuraavalle vuodelle. Yritän välttää monia suuria haasteita, vaikka olen varma, että bloggaajakollegat kehittelevät mitä mielenkiintoisempia haasteita. Lumiomenan Katja kirjoitti teemaviikoista ja siitä inspiroiduin kehittelemään itselleni teemakuukausi-haastetta. Ajatuksena on valita ensi vuodeksi kaksitoista teemaa, yhden joka kuukaudelle, ja yrittää sitten lukea kuukauden aikana tuohon teemaan liittyvää kirjallisuutta. Teema voisi olla vaikka jokin maa, aikakausi, aihealue, kirjallisuuden tyylilaji, tietty kirjailija yms. Toivonkin teiltä ideoita: mitä ehdotatte teemoiksi? Myös teemoihin sopivat kirjasuositukset otetaan ilolla vastaan.

Yksi teema tulee varmaankin olemaan Unkari: tänä vuonnahan kirjamessujen teemamaa on Unkari, joka on minulle aika läheinen maa. Unkarilaista kirjallisuutta löytyy aika paljon omasta hyllystänikin, ja harmittavan paljon siitä on lukematta. Suuri osa on kyllä unkariksi, enkä ole ihan varma, miten unkariksi lukeminen aika monen vuoden tauon jälkeen sujuu, mutta ainahan sitä voi yrittää...


maanantai 10. syyskuuta 2012

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Köyhyyttä, kurjuutta, nälkää, epätasa-arvoisuutta. Minna Canthin Köyhää kansaa on melkoinen kurkistus ankeuteen ja kurjuuteen. Pienoisromaani on lyhyt, mutta vaikuttava. Holpaisen perheellä ei voisi oikein huonommin mennä. Perheen isä on työttömänä, hyyryä ei ole maksettu, pienin lapsi on kuolemaisillaan, vanhin tytär vaivainen ja sokeutumassa ja koko perheellä on nälkä.

Toivoa paremmasta ei juuri ole, eikä apua löydy rikkaammilta. Naapurin rouva, Tiina Katri, sentään antaa välillä vähästään, mutta aineellista apua enemmän saa perhe osakseen vain sääliä. Kovaa on muillakin, eikä tuleva rautatien juuri auta, sillä vaikka sen rakentamisessa onkin työtä tarjolla, palkalla tuskin elää.

Keskeisenä henkilönä romaanissa on perheenäiti Mari, joka vähitellen vaipuu epätoivoon ja mielenvikaisuuteen. Miten voi jaksaa toivoa, jos toivoa ei ole? Lapset pysyvät hädintuskin hengissä, ja tulevaisuus näyttää niin huonolta, että kuolema tuntuu jopa paremmalta vaihtoehdolta on elämän hidas kituminen. Mari pyörittää mielessään jopa ajatusta lastensa surmaamisesta ja avantoon menemisestä.

Köyhien puolustaja Minna Canth antaa tässä äänen heikoimmille ja osattomimmille. Tilanne ei tietenkään ole nyky-Suomessa aivan tällainen, onneksi, mutta taitaa maailmaan silti kurjuutta mahtua.

Marin onnettomuutta pääsevät lääkäri ja pappikin todistamaan, mistä seuraa tämä keskustelu. Eutanasia on näköjään pohdituttanut jo Canthiakin:

"Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa."
"Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin."
"Millä lailla? Selittäkääpäs, tohtori."
"Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto."
"Helppo sanoa. Entä sitten?"
"Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois."

Onneton on tämä tarina, mutta lukemisen arvoinen. Pienoisromaani on lyhyt, melkeinpä vain pitkän novellin mittainen, mutta täynnä sanomaa. Marin mielipuolisessa huudossa tuntuu lopussa soivan koko maailman tuska:

Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa. Tammi, 2005. 
Tämä kirja on pitkään ollut lukulistallani. Aika monta kuukautta se ehti myös olla kirjastosta lainassa, ennen kuin lopulta tartuin siihen. Pelkäsin, että ahdistun liikaa ekologisista uhkakuvista. 

Sarasvatin hiekkaa osoittautui kuitenkin hurjan kiehtovaksi. Huikeat tieteelliset teoriat saavat maapallon yhtäkkiä tuntumaan kovin pieneltä paikalta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samalla aukeaa myös mieletön historiallinen syvyys, jossa mennään aina Atlantikseen asti.  Isomäki selittää teorioitaan hyvin, kaikki tuntuu lukijalle yhtä ymmärrettävältä kuin kirjan tiedemiehille. Ehkä tässä on myös hieman yksinkertaistusta: ei kai tiede voi olla ihan näin itsestäänselvää? 

Maantieteellisesti liikutaan ympäri maapalloa, keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat Grönlantiin ja Intiaan. Intian länsirannikolta on löydetty valtavia uponneita kaupunkeja. Grönlannissa mannerjäätikkö taas alkaa käyttäytyä odottamattomasti. Pian tutkijat huomaavat, että uhka on suurempi kuin kukaan oli osannut odottaa. 

Kirjan heikkoutena on kömpelö henkilökuvaus. Henkilöt ovat melko yksiulotteisia ja oikeastaan yhdentekeviä; he voisivat olla ketä tahansa. Mukaan ympätyt ihmissuhdekuviot tuntuvat oikeastaan turhilta. Oikeastaan voisi sanoa, että tässä kirjassa pääosassa ovat jää, vesi ja hiekka. Niiden kuvaus on kiehtovampaa kuin henkilökuvaus. 

Kerrontakin etenee jotenkin hypähdellen. Jännitystä kirjaan on saatu niin paljon, että minun oli välillä käänneltävä sivuja melko tiuhaan tahtiin. Mutta jännittävimmät kohdat tuntuivat välillä hieman päälleliimatuilta ja irrallisilta toimintakohtauksilta. 

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta paljon. Se oli kiehtova, mutta pakko myöntää, että varsinkin lopussa myös ahdisti. Vaikka pidän itseäni melko tietoisena ympäristö- ja ilmastonmuutosasioista, en ollut koskaan ajatellut, että seuraukset voisivat olla tällaisia. Voisiko näin todella tapahtua? Ja onko mitään enää tehtävissä? Ja voi hyvänen aika, miksi niitä ydinvoimaloita rakennetaan rannikolle? Vaikuttiko Fukushima mitenkään ydinvoimaloiden turvatoimiin? Sain kirjan loppuun illalla, ja hyvä etten noussut yöllä tähystelemään ikkunasta, näkyykö tulva-aaltoja. 

Myös tätä mietin: jos maapalloa kohtaisi valtava ekokatastrofi, olisiko parempi olla niiden joukossa, jotka menehtyvät heti, vai jäädä henkiin selviytymään maailmassa, jossa kaikki on muuttunut?

torstai 6. syyskuuta 2012

Tunnustus


Sain tämän hienon post-it-tunnustuksen Lukemisen kartaston Sonjalta.  Kiitos! Olen imarreltu. Minäkin pidän kovasti teidän blogistanne! 

Tunnustukseen liittyy tämä tehtävä: 
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Viiden suosikkiblogin valinta on vaikeaa, sillä luen niin monia hienoja blogeja. Tällä kertaa haluan kuitekin muistaa seuraavia blogeja. 

1. Ensimmäisen tunnustuksen heitän kirjablogien ulkopuolelle. Kiinnitän post-it lapun upean valokuvaajan ja hyvän ystävän Annikan blogiin, Annika Ruohonen Photography. Sen lisäksi että Annikan valokuvat ovat huikeita, hän myös kirjoittaa hyvin.

2. Seuraava tunnustus menee Jaakolle Kirjantilaan. Kirjantila palasi kesätauolta blogimaailmaan, mistä ilahduin kovasti. Nautin kovasti Jaakon tiiviistä ja selkeästä ilmaisusta. 

3. Kolmantena haluan nostaa esille Kanervalan, jossa Outi tarkastelee kirjallisuutta yksityiskohtien äärellä. Kanervala ei keskity kirjavinkkaukseen tai arviointiin vaan ajatuksenkuljeskeluun ja pohdintoihin kirjallisuudesta. 

4. Tarinauttisen hämärän hetket on nimeään myöten hieno blogi. Erityisesti odotan aina Elma Ilonan jakamia Elma- ja Ilona-patsaita. 

5. Katjan Lumiomena on yksi kauimmin seuraamiani blogeja. Erinomaisten tekstien lisäksi nautin siellä kauniista valokuvista. 

Ja voi ei, loppuivatko laput jo? Oikeasti olisin halunnut antaa tunnustuksen vielä vaikka kuinka monelle blogille. Tuosta lukemieni blogien listasta voitte katsoa ne loput... 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja Miniä on keski-ikäisestä naisesta, joka yllättäen saa vaivoiksensa jääräpäisen appiukkonsa. Ja kuka muukaan tuo appi on kuin Mielensäpahoittaja. Tämä kirjanen oli mielestäni kiva, vaikkei ehkä hauskuudessaan Mielensäpahoittajien tasolle ihan ylläkään. Kivaa kuitenkin lukea se toinenkin puoli.

Suhde appiukkoon ei ole helppo. Mitä tahansa miniä yrittää, aina hän tuntuu tekevän väärin päin. Sukupolvien välinen kuilu on huima, mutta tämän kirjan sivuilla sitä jopa vähän kurotaan umpeen.

En oikein osaa päättää, onko tämä Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja mielestäni hyvä juttu vai ei. Toisaalta oli ihan kiva saada tämä kirja kaupan päälle, mutta toisaalta tuntuu vähän hassulta, että kirja on saatavilla vain tiettynä päivänä. Idealistina kirjallisuuden pitäisi olla mielestäni saatavilla. Toisaalta, vaikka Miniä ihan kelpo kirja onkin, ei se kuitenkaan ole mikään tajunnanräjäyttävä vuosisadan kirjallisuuskokemus. Vaan ihan hyvin kirjoitettu, hauska kylkiäiskirja, joka kulkee aiemmin ilmestyneen kirjan suosion aallonharjalla. Joko Miniästä tulee himoittu kirjaharvinaisuus, tai sitten se on muutaman vuoden päästä yksi niistä kirjoista, joihin törmää jokaisella kirpparilla. Omani taidan kuitenkin säilyttää kirjahyllyssäni.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Voi Mielensäpahoittajaa! Tuo valittaja valloitti minunkin sydämeni jo siinä ensimmäisessä kirjassa siinä määrin, että tämä jatko-osa oli hankittava omaksi heti, kun se ilmestyi. Jostain syystä sen lukeminen kuitenkin jäi tänne saakka, vaikka kirja nopealukuinen onkin.

Kyrö ei petä. Mielensäpahoittaja on edelleen nykymaailmaa kriittisin silmin tarkkaileva valittaja. Tällä kertaa hän on uuden haasteen edessä. Kotipalveluun tulee Ruman ihmisen tilalle nuori hoitaja, joka ei Mielensäpahoittajaa miellytä. Hän pistää ovensa lukkoon eikä päästää mokomaa sisälle. Kyllä tässä ilmankin pärjätään. Mutta jotta ei nälkään kuolisi, Mielensäpahoittajan on opeteltava laittamaan ruokaa. Onneksi kaapin päältä löytyy emännän vanha reseptikirja, jonka avulla ruskeakastikkeen teko ja moni muukin luonnistuu, vaikka ei toki ilman harjoittelua.

Ennen kaikki oli paremmin, mutta tässä kirjassa Mielensäpahoittaja on myös valmis oppimaan uutta. Sympaattista ja hauskaa, mutta myös hieman sydämeenkäypää. Kyllä ei ole tyhjän nauramista nämä kirjat.