sunnuntai 26. elokuuta 2012

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa. Otava, 1999.
Alkuteos Dressed for Death, 1994. Suomentanut Kristiina Rikman

Kirjabloggaus on jostain syystä kuorinut minusta esiin dekkareitten lukijan. Tai sitten vain huomaan paremmin lukevani dekkareita, kun kirjoitan niistä postauksia. Tai sitten vaan lukemieni dekkareiden määrän kasvu ja bloggamisesta innostuminen ovat sattumalta osuneet ajallisesti yhteen. En kuitenkaan voi enää sanoa rehellisesti, että en juuri lue dekkareita.

Pitkä dekkareiden vieroksumiskauteni on kuitenkin aiheuttanut sen, että minun on helppo löytää luettavakseni dekkaristeja, joita en ole ennen lukenut. Tämäkin oli ensimmäinen kirjani Donna Leonilta.

Miksi valitsin tämän luettavaksi? Syy on bloggaamisessa: halusin löytää kirjan luettavaksi So American -haasteen rikoskirjallisuuskategoriaan, ja Donna Leonilla saa kätevästi pisteen myös Ikkunat auki Eurooppaan haasteesta. Jälkimmäistä tosin mietin hetken, sillä olen pyrkinyt löytämään Eurooppa-haasteeseen kunkin maan omaa kirjallisuutta, mutta päätin kuitenkin ottaa Leonin mukaan. Asuuhan hän Venetsiassa, vaikka englanniksi kirjoittaakin. Ja enemmän Italiaa miljöönä korostavaa kirjaa on ehkä vaikea löytää jopa italialaisesta kirjallisuudesta.

Juuri tämän kirjan valitsin luettavakseni, koska se oli varhaisen komisario Guido Brunettin  tutkimuksista kertova kirja, jonka kirjastosta löysin. Ajattelin, että aloitan sarjan alkupäästä siltä varalta että innostun näistä enemmänkin.

Alkutilanne kirjassa on tämä: Venetsian läheltä löytyy ruumis, jota aluksi pidetään transvestiittiprostituoituna. Pian kuitenkin selviää, että murjottu uhri onkin arvostettu pankinjohtaja. Skandaali on valmis, mutta kaikki ei tietenkään ole sitä, miltä se näyttää.

Rikos ja sen selvittely oli rakennettu ihan kiinnostavasti. Pisteet siitä, että loppuun asti ainakin minä lukija sain pähkäillä, että miten ihmeessä tämä nyt selvitetään. Dekkareissa usein harmittaa, jos arvaa liikaa liian aikaisin. Pidän siitä, että ratkaisua voi jännittää loppuun asti. Tässä kirjassa rikos tuntui kuitenkin olevan melkein sivuseikka antaumuksellisen miljöönkuvailun rinnalla. Moneen kertaan mietin, luenko dekkarin muotoon puettua Venetsian matkailumainosta. Venetsia on tuskastuttavan helleaallon kourissa, mutta silti ah niin ihana rappeutuneessa kauneudessaan. Miljöötä korostavia yksityiskohtia nostetaan jatkuvasti esille, italiaa puhutaan vähän väliä ja aina välillä pohditaan italialaisuutta ja venetsialaisuutta. Vaikka nämä pohdinnat on sijoitettu Guido Brunettin päähän, niissä on mielestäni kyllä välillä jotenkin ulkopuolinen näkökulma, kuten koko miljöökuvauksessakin. Sellainen, joka olisi Italiaan ja Venetsiaan rakastuneella ja muuttaneella ulkomaalaisella...

Oma lukunsa on ruoan kuvaus. Tässä kirjassahan syödään enemmän kuin Viisikoissa! Italian ruokakulttuuri taitaa olla yksi kirjan teemoista. Ruokaa ja ruoanlaittoa kuvataan suorastaan antaumuksella, ja välillä kirjaa lukiessa tuli melkein nälkä. Matkailumainoksen ja Viisikon lisäksi tekstistä tuli välillä mieleen resepti tarjoiluohjeineen:

"Hän silppusi sipulit, kasteli tomaatit kiehuvassa vedessä voidakseen kuoria ne helpommin ja kävi poimimassa terassilta pari tuoretta basilikan lehteä. Hän askarteli automaattisesti, kiinnittämättä erityistä huomiota siihen mitä teki ja valmisti yksinkertaisen kastikkeen ja pani sitten veden kiehumaan keittääkseen pastaa. Kun suolattu vesi alkoi poreilla hän kaatoi kattilaan puoli pakettia penne rigatea ja sekoitti. - - Kun pasta oli kypsää, hän huuhteli sen siivilässä, keikautti tarjoilukulhoon ja kaatoi sitten kastikkeen päälle. Hän hämmensi ruokaa suurella lusikalla ja kantoi sen parvekkeelle, jonne hän oli jo vienyt haarukan, lasin ja pullollisen Cabarnetia. Hän söi suoraan kulhosta. - - Hän söi kaiken pastan, pyyhki kulhon leivänpalalla, vei sitten kulhon sisään ja toi tullessaan ulos lautasellisen vasta pestyjä viikunoita."

Aika kului ihan leppoisasti Guido Brunettin seurassa, mutta saa nähdä tulenko toistamiseen vierailemaan Venetsiassa hänen seurassaan. Jokin imu tästä puuttui minun kohdaltani. Sanon ainakin toistaiseksi Brunetille Arrivederci!

sunnuntai 19. elokuuta 2012

P. G. Wodehouse: Prinssi ja Betty

P. G. Wodehouse: Prinssi ja Betty. Otava, 1952. 
Alkuteos The Prince and Betty, 1912. 

P. G. Wodehouse tunnetaan Jeevesin luojana, mutta hän on kirjoittanut myös muita hilpeitä romaaneja, joissa usein on mukana rakkaustarina. Sellainen on myös Prinssi ja Betty. Prinssi ja Betty on viehättävä ja hauska tarina, vaikkei ehkä yltänytkään suosikkeihini Wodehousen kirjoissa.

Betty ihastuu Johniin ja John ihastuu Bettyyn, mutta John onkin tietämättään pienen Mervon saaren prinssi, sitten mukana on rikas isäpuoli, joka haluaa kasinoyrittäjäksi, väärinymmärryksiä, amerikkalaisia, lipevä kosija ja onnellinen loppu. Siinä se. Kirjasta tulee hyvälle tuulelle, mutta enemmän olen pitänyt vielä esimerkiksi kirjoista Onnen portaat tai Rauhatonta rahaa. Perusfiilis on kuitenkin tuttua Wodehousea, ja alkoi tehdä mieli lukea Jeeves-kirjoja pitkästä aikaa.

lauantai 18. elokuuta 2012

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus. Atena, 2009. 
Alkuteos: The Meaning of Sunglasses. A Guide to (Almost) All Things Fashionable. Suomentanut Sampsa Peltonen. 
Kansi Aino Ahtiainen.

En tiedä, mikä sai minut tarttumaan kirjaan muodista. Varmaan se oli tuo kansi, joka on mielestäni tosi hieno. Käsilaukun syvin olemus valottaa muodin salaisuuksia ja kertoo mikä on tyylikästä ja mikä tyylitöntä - ainakin kirjoittajansa Hadley Freemanin mielestä.

Kirja voisi käyttää myös hakuteoksena, sillä se käy aakkosjärjestyksessä läpi muotiin liittyviä asioita, alkaen alusvaatteista ja päättyen volyymiin. Kirjoitustyyli on hilpeää ja kevyttä. Perussanoma tuntuu olevan, ettei muotia kannata ottaa liian vakavasti, ja että sen saa ottaa vakavasti. Kirjaa lukiessa pystyy sekä naureskelemaan muotialalle että arvostamaan muotia esteettisenä harrastuksena siinä missä kuvataidetta tai teatteria.

Hihittelin kirjan ääressä monta kertaa ääneenkin, vaikka loppua kohden pisteliään ironinen kirjoitustyyli alkoi jo puuduttaakin. Muotiasioissa rajoittuneena myös opin uusia asioita, sillä vähän googletettuani tiedän nyt, mitä tarkoittavat kitten heelsit tai brogue-kengät.

perjantai 17. elokuuta 2012

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola. Otava, 2007.
Alkuteos Små citroner gula, 2004. 
Suomentanut Sanna Manninen.

Joku suositteli joskus ja kirjan nimi kuulosti hauskalta, joten Keltaisten sitruunoiden ravintola päätyi luettavien listalle, vaikka en oikeastaan edes tiennyt millainen kirja on kyseessä. Kirja tarttui mukaan antikvariaatin alennushyllystä kahdella eurolla.

Keltaisten sitruunoiden ravintola paljastui pian melko kevyeksi viihdekirjallisuudeksi, mutta ihan viihdyttäväksi sellaiseksi. Vietin ihan mukavan päivän kirjan parissa. Pääosassa on ravintola-alalla työskentelevä tukholmalainen Agnes, joka saa potkut työstään sen jälkeen, kun hänen pomonsa on lähennellyt häntä. Samaan aikaan musiikkorenttupoikaystävä jättää ja kaikki tuntuu muutenkin menevän pieleen. Uusi naapurikin ärsyttää. Kunnon töitä ei tunnu löytyvän, kunnes entinen työkaveri pyytää Agnesia mukaan uuteen ravintolaan, jota on perustamassa.

Mukana on erilaisia ihmissuhdekuvioita ja uuden yrityksen kamppailua tullakseen kannattavaksi. Mitään erityisen yllättävää kirjasta ei löydy - suurimman osan juonenkäänteistä lukija arvaa hyvissä ajoin etukäteen. Ensimmäisten sivujen raiskausyritystä lukuunottamatta kirjassa on mukava tunnelma. Suurin osa hahmoista on mukavia, ja ikävät tyypit ovat yksioikoisen ikäviä ja helposti inhottavia. Ennalta-arvattavuudesta ja tietynlaisesta yksioikoisuudesta huolimatta tämä oli mielestäni ihan mukava kirja.

Tavallaan tämä kirja oli mielestäni vähän kuin sen kuvaama ravintola. Yksinkertainen, panostaa tuttuihin perusaineksiin ja varmoihin kortteihin, mutta tekee sen pirteästi ja hyvin. Sopii kevyeksi ateriaksi tai välipalaksi, vaikkei mitään ihmeellistä tarjoakaan.

maanantai 6. elokuuta 2012

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 2: Puolueen aika


Li Kunwu & P. Ôtie: Minun Kiinani 2. Puolueen aika. WSOY, 2012. 
Ranskankielinen alkuteos: Une vie chinoise 2 - Le temps du Parti,2009. 
Suomentanut: Saara Pääkkönen


Minun Kiinani -sarjakuvatrilogia jatkaa Li Kunwun omaelämänkerrallista tarinaa Maon kuoleman jälkeisestä ajasta. Tämän sarjakuvaromaanin lukeminen on harvinaisen sivistävää, sillä ainakin omat tietoni Kiinan lähihistoriasta ovat melko epämääräisiä. Yhteiskunnan muutokset ja niiden vaikutus yksilöihin tulevat hienosti esille tässä teoksessa. Keskeiseksi nousee myös tässä trilogian toisessa osassa päähenkilön suhde isäänsä. 

Koska en osaa oikeastaan sanoa muuta tästä sarjakuvasta, kuin että se on hieno ja kiinnostava, niin kirjoitanpa muutaman sanan sarjakuvista yleensä, jottei postaus jäisi aivan tyngäksi. Sarjakuviin suhtaudutaan mielestäni edelleenkin jonkin verran "kirjallisuutena lukutaidottomille". Niitä ei pidetä vakavana kirjallisuutena, vaan hömppänä, jota lueskellaan, jos ei jakseta keskittyä oikeaan kirjaan. Toki sarjakuvien joukkoon mahtuu  paljon kepeyttä ja seikkailua, mutta niin mahtuu ns. oikeaan kirjallisuuteen. Ainakin myyntitilastojen kärjessä yleensä keikkuvat dekkarit ja viihdekirjallisuus, tai sitten elokuviksi sovitetut kirjat. 

Jos haluat tutustua "vakavaan" sarjakuvaan, suosittelen tutustumista vaikka tähän Minun Kiinani -sarjaan tai esimerkiksi Ville Tietäväisen kirjaan Näkymättömät kädet. 

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven. WSOY, 1979.
Alkuteos Over Sea, Under Stone, 1965. 
Suomentanut Kristiina Rikman.

Kesäisin tulee usein palattua vanhojen tuttujen pariin. Lapsuuden fantasiasuosikkeihini kuuluu Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja, jonka ensimmäinen osa on Yllä meren, alla kiven. Sarjasta otettiin joitain vuosia sitten uusintapainos (hyvä hyvä!). Suhteeni tähän kirjasarjaan on siis voimakkaan nostalginen, ja niin on arviokin.

Sarja liikkuu brittiläisissä maisemissa, ensimmäisessä osassa ollaan Cornwallissa. Mitään omaa fantasiauniversumia sarjassa ei ole, vaan se sijoittuu ihan meidän maailmaamme, vaikka mukana on toki fantasian elementtejä. Enemmän kuningas Arthuria, vähemmän lohikäärmeitä ja taikamiekkoja. Ensimmäisessä osassa ollaan vielä fantasian suhteen enemmän viittauksen tasolla, mutta siinäkin päästään jo perille, että jonkinlaisesta hyvän ja pahan taistelusta on kyse.

Tarinana Yllä meren, alla kiven on aika perinteinen nuorten seikkailukertomus. Kolme sisarusta, Simon, Jane ja Barney viettävät perheineen kesälomaa Cornwallissa, talossa, jonka isosetä Merry on vuokrannut. Talosta he löytävät vanhan kartan, jonka johdattamina he alkavat etsiä itse Graalin maljaa. Aarre kiinnostaa muitakin, ja sisarukset ovat pian seikkailun pyörteissä. Salaperäinen isosetä Merry eli professori Merriman Lyon on onneksi lasten apuna.

Yllä meren, alla kiven on sarjan avausosana mielestäni onnistunut siinä mielessä, että se jättää vielä paljon kertomatta. Kyse on hyvän ja pahan taistelusta, tai Valon ja Pimeän, mutta niitä termejä ei vielä tässä osassa korosteta niin kuin myöhemmin sarjassa. Isosetä Merry on selkeästi keskeinen henkilö, mutta hänen henkilöllisyyttään ei vielä kovin paljon raoteta. Yllä meren, alla kiven on vielä oikeastaan enemmän seikkailukertomus pienellä maagisuusvirityksellä kuin varsinaista fantasiaa. Fantasian osuus kasvaa sarjan edetessä, mutta tässä sarjassa minua on aina kiehtonut tarinan suhde reaalimaailmaan.

Kuinka kirja käännetään? - Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Kannen kuva: Mika Launis
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi, 2008



Harry Pottereiden menestystarina on varmasti jokaiselle tuttu. Suomessa Harry Pottereiden mainiot käännökset nostivat julkisuuteen myös kääntäjän, Jaana Kapari-Jatan. On ehkä ennenkin osattu arvostaa hyvää käännöstä ja kääntäjää, vaikka ehkä mieluummin kuitenkin haukuttu sitä huonoa. Mutta faniposti ja haastattelupyynnöt olivat jotain uutta kääntäjän siihen asti melkoisen näkymättömässä ammatissa.

Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjassa Kapari-Jatta valottaa kääntäjän ammatin puolia ja kertoo erilaisista käännösratkaisuista ja ongelmakohdista, joihin kääntäjä törmää työssään. Kirja rakentuu lukijoiden kysymysten varaan, eri luvuissa selostetaan muun muassa kirjan kääntämisen prosessia kokonaisuudessaan ja yksittäisten sanojen tai nimien käännösratkaisujen valintaa. Kapari-Jatta puhuu paljon myös rytmistä ja siitä, miten siirtää kirjailijan tapa käyttää kieltä toiselle kielelle. Kääntäminen ei vain sanojen ja merkitysten kääntämistä toiselle kielelle, vaan myös kirjailijan tyylin ja "hengen" välittämistä. Haastavaa mutta kiinnostavaa puuhaa, sanoisin! Ja ainakin minun mielestäni Jaana Kapari-Jatta on kerrassaan loistava suomentaja. Harry Pottereita on ilo lukea suomeksi.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa sekä Harry Potter -faneille että ylipäätään kääntämisestä kiinnostuneille. Minusta on hienoa, että kääntäjät nousevat ammattikuntana paremmin esille. On kamalaa, jos hyvä kirja pilataan huonolla suomennoksella. Ketkä ovat teidän suosikkisuomentajianne? Mitkä asiat tekevät suomennoksesta hyvän, mitkä pilaavat sen?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Runoja: Sirowitz ja Dickinson

Tällä kertaa esittelen kaksi runokokoelmaa samassa, kun ne tuli luettua melko peräkkäin. Yhdistävänä tekijänä on myös yhdysvaltalaisuus, se taitaakin olla ainut.  Toinen on nykykirjallisuutta, miesrunoilija, vapaata mittaa; toinen 1800-luvulta, naisrunoilija, mitallista. 

Hal Sirowitz: Äiti sanoi. Like, 1999. 
Alkuteos Mother Said, 1996.
Suomentanut Hanna Kjellberg

Amerikanjuutalainen, newyorkilainen Sirowitz kirjoittaa sellaista runoutta, josta pitävät monet sellaisetkin, jotka "eivät ymmärrä runoja". Näennäisesti yksinkertaisia, suorasanaisia, selkeitä ja lyhyehköjä runoja, jotka kuitenkin ovat pintaansa syvempiä. Se syvyys tulee siitä, että runoissa on monesti jotain niin tunnistettavaa olemisesta ja ihmisestä. Runot ovat hauskoja ja liikuttaviakin. Suuri osa niistä on kokoelman mukaisesti "äidin sanomisia", mutta välillä pääsee ääneen myös isä, terapeutti ja "hän".

Runot ovat arkisia, ja ehkä juuri siksi niin elämänmakuisia. Äidin ääni usein kieltää jotain, ja perustelee kieltonsa huimilla loogisuusloikilla. Runon minä, äidin tai isän sanomisten kuulija, on välillä pieni poika, jota kielletään työntämästä sormea ketsuppipurkkiin, välillä nuorimies, jota moititaan laiskuudesta ja jolle annetaan  neuvoja tyttöystävien suhteen. Osa runoista käsittelee parisuhdetta. Seuraavassa esimerkki äidin logiikasta ja pettämättömästä syyllistämisen taidosta.

Ei enää syntymäpäiviä

Älä huido sateenvarjolla kaupassa, 
Äiti sanoi. Hyllyllä pääsi yläpuolella on kauhea määrä 
spagettikastikepurkkeja,
jotka voivat pudota päällesi, ja voit kuolla.
Sitten et pääse tämäniltaisiin juhliin,
etkä huomenna keilaradalle. 
Ja sen sijaan että juhlisimme syntymäpäiviäsi
limsan ja kakun kera, vietämmekin
kuolemasi muistopäivää juoden teetä ja
syöden korppuja. Emmekä isäsi ja minä voi 
enää koskaan syödä spagettia, koska
jauhelihakastike muistuttaa meitä sinusta.

Hal Sirowitz

Kokoelma oli suorastaan mainio. Suosittelen erityisesti niille, jotka yleensä kammoavat runojen lukemista. 


Emily Dickinson: Golgatan kuningatar. Tammi, 2004.
Valikoiman suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen.

Emily Dickinson (1830 - 1886) on yksi merkittävistä 1800-luvun yhdysvaltalaisista runoilijoista. Mitalliset, "runomaiset" runot tuntuivat Sirowitzin jälkeen aluksi täysin käsittämättömiltä. Valikoimassa on kuitenkin lopussa suomentajan kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat Dickinsonin elämää ja runoutta. Ne luettuani runot alkoivat avautua paremmin ja aloin myös nauttia sanojen rytmistä ja muodosta. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös suomentajan huomautukset runoista, ne löytyvät kirjan lopusta. 

Mitallisen runouden kääntäminen on todellakin oma taiteenlajinsa, sillä kääntäjä joutuu tavallista enemmän punnitsemaan valintojaan sisällön ja muodon suhteen. Säilytetäänkö runomitta? Yritetäänkö pitää säkeet samanmittaisena kuin alkukielessä (esimerkiksi englannista suomeen käännettäessä tämä on vaikeaa, koska suomessa sanat ovat keskimäärin pidempiä kuin englannissa). Valikoiman saatesanoissa Merja Virolainen perustelee omia käännösratkaisujaan. 

Dickinsonin runot olivat mielestäni hetken makustelun jälkeen yllättävän kirpeitä ja mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan tehneet mitään pitkäikäistä vaikutusta. 

- - - - - - 

Nämä kokoelmat luettuani olen suorittanut So American -haasteesta runokategorian.