sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Orhan Pamuk: Hiljainen talo

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Tammi, 2011.
Alkuteos: Sessiv Ev, 1983. Suomentanut Tuula Kojo.

Muutama helteinen kesäpäivä; vanha, vähän ränsistynyt talo pienessä merenrantakaupungissa Istanbulin lähettyvillä; joukko eri-ikäisiä henkilöitä, jotka kipuilevat elämänsä merkityksen äärellä poliittisesti kuohuvassa 1980-luvun Turkissa. Näin tiivistäisin Orhan Pamukin Hiljaisen talon, jos kysyttäisiin lyhyesti, mistä se kertoo.

Hiljainen talo on Pamukin varhaistuotantoa (ilmestynyt 1983), mutta suomennos on tuore. Pamuk lumosi minut aikoinaan kirjalla Nimeni on Punainen, mutta en ole siitä huolimatta vielä tullut tarttuneeksi muihin Pamukin kirjoihin. Hiljaisessa talossakin on sitä jotain, johon aikanaan Pamukin tekstissä viehätyin, vaikka aivan yhtä huikeaksi lukuelämykseksi kuin Nimeni on Punainen se ei nousekaan.

Hiljainen talo on vanha, hoidon puutteessa jo rapistumassa oleva talo merenrantakaupungissa, joka kesällä elää lomailijasesonkia. Talossa asuu yhdeksänkymppinen Fatma yhdessä kääpiö Recepin kanssa, joka toimii kodinhoitajana. Recep on Fatman miehen avioton poika. Kesää viettämään tulevat Fatman kolme lastenlasta, Faruk, Nilgün ja Metin. Keskeinen henkilö on myös Recepin veljenpoika Hassan. Tarina etenee viiden eri kertojan tajunnanvirtana, äänensä saavat kuuluviin Fatma, Recep, Faruk, Metin ja Hassan. Fatman muistojen  kautta tarinaan tulee mukaan myös hänen jo kuollut aviomiehensä, Selahattin. Fatma ja Selahattin joutuivat aikoinaan muuttamaan Istanbulista Selahattinin poliittisten mielipiteiden vuoksi. Selahattin oli lääkäri, joka uskoi moderniin, länsimaiseen, tieteelliseen maailmankuvaan. Hän käytti elämänsä kirjoittaen koskaan valmistumatonta ensyklopediaa, jonka hän ajatteli herättävän itäisen maailman uskonnon harhasta tieteelliseen ajatteluun. Uskonnolliselle Fatmalle ajatuskin on kauhistus.

Faruk on historijoitsija, joka on avioeronsa jälkeen alkanut ryypätä, pikkuveli Metin haaveilee Amerikkaan muuttamisesta ja vauraammasta elämästä, sisko Nilgün on poliittisesti valveutunut vasemmistolainen, Hassan taas pyörii äärioikeistolaisten porukoissa ja seurailee salaista ihastustaan Nilgüniä.

Kirjan henkilöt ovat eri-ikäisiä, mutta heidän ajatuksensa kulkevat yllättävän samantyyppisiä ratoja yksityiskohtien erilaisuudesta huolimatta. He tuntuvat olevan kaikki oman päänsä sisällä kiikissä, yhteyttä muihin ei juuri tunnu olevan. Jokainen kiertää oman ajattelunsa kehää tavoittamatta kunnolla ympärillään olevia ihmisiä. Myös poliittinen jännite heijastuu henkilöiden välisiin suhteisiin.

Kovin paljon kirjassa lopulta ei tapahdu, vaikka se mitä tapahtuu on lopulta merkittävää ja traagistakin. Henkilöt tuntuvat ajelehtivan omassa elämässään, vaikka heillä jokaisella on omat tavoitteensa tai unelmansa. Fatma pyörittää katkeruuttaan ja pelkojaan, Faruk ajelehtii historian yksityiskohtien ja alkoholin maailmassa, Metin pyrkii eteenpäin, kärsii alemmuudesta rikkaampien ystäviensä rinnalla ja on hänkin rakastunut, Hassanille Nilgünista tulee lähes pakkomielle. Kertojaäänistä jäin kaipaamaan Nilgünin näkökulmaa, nyt hän jää huolimatta keskeisestä roolistaan tarinan kannalta jotenkin sivuun. Vaikka ehkä se on tarkoituksellista: Nilgün jää lukijallekin hieman arvoitukselliseksi, hänet nähdään lähinnä Hassanin silmin.

Tämä kirja oli muuten oivaa lukemista helteisenä kesäpäivänä, yhtenä harvoista tänä kesänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti