lauantai 21. heinäkuuta 2012

Allen Ginsberg: Luurankohuutoja

Allen Ginsberg: Luurankohuutoja. Runoja 1984-1997. Sammakko, 2002.
Suomentanut Seppo Lahtinen. 
Runot valittu alkuteoksista Cosmopolitan Greetings, 1994 ja Death and Fame, 1999.

Haasteet ovat blogimaailmassa siitä hauska juttu, että ne saavat tarttumaan kirjallisuuteen, joka muuten menisi  ohitse. Allen Ginsbergin runokokoelmia luin saadakseni merkinnän So American -haasteeseen beat-sukupolven kirjailijoiden kategoriaan.

Sammakko on julkaissut Ginsbergin tunnetuimmat runot kolmen niteen kokoelmana: Huuto ja muita runoja 1947 - 1971; Huudon jälkeen, Runoja 1972 - 1992 ja Luurankohuutoja, Runoja 1984 - 1997. Kirjastosta tarttui ensimmäisenä käteeni tuo varhaisimpia runoja sisältävä teos. Tuskailin sen kanssa ikuisuuksia, vaikka joukossa oli muutamia entuudestaankin tuttuja ja joitain mielestäni mielenkiintoisiakin runoja. Tunsin vain olevani kulttuurisesti liian kaukana ymmärtääkseni suurinta osaa runoista, tai edes halutakseni ymmärtää.

Ensimmäinen kokoelma jäi siis auttamatta kesken, mutta onneksi kirjaston runohyllystä löytyi myös Luurankohuutoja. Kokoelma on ensinnäkin lyhyempi (jee!) ja myös runot ovat lyhyempiä, selkeämpiä ja ainakin itselleni helpommin aukeavia. Ne tulevat ehkä lähemmäs omaa aikaani, ja voi olla niinkin, että Ginsberg on ikääntyessään tiivistänyt ja hionut ilmaisuaan.

Allen Ginsberg on runoilijana suorastaan kulttihahmo. Beat-liikkeen keskeisimpiä henkilöitä, sanavapauden puolestapuhuja, homoseksuaali, toisinajattelija, toisinsanoja. Runoja on vaikea lukea Ginsbergistä irrallaan, sillä hän tuntuu tilittävän niihin avoimesti elämäänsä ja ajatuksiaan. Runot aukeavat sitä paremmin, mitä enemmän tuntee Ginsbergin elämää. Niissä vilahtelevat vanhat ystävät, rakastajat, vanhemmat, Ginsbergille merkittävät kirjailijat (esim. Walt Whitman, Ezra Poun, Jack Kerouac). Runot ovat välillä rujoja ja karkeita, välillä koomisia, välillä hypnoottisia mutta aina ne tuntuvat olevan suoria ja rehellisiä. Ginsberg todellakin kirjoitti mitä ajatteli. Kaunosieluisuutta näistä runoista ei välttämättä kannata hakea:

Kaihomielinen lukija
nämä rivit lukematta jätä
Vaan jos olet rujo kokija
sä tarviit tätä


Paskakone paskakone
olen hurja paskakone
Kusikone kusikone 
ehtymätön kusikone
- - 
(Ginsberg: Paskantärkeitä huomiota)

Kokoelman viimeinen runo on kirjoitettu joitakin päiviä ennen Ginsbergin kuolemaa (kaikkien runojen jäljessä on kirjoituspäivämäärä). Runon nimi on Juttuja joita en tee (Nostalgioita). Ilmeisesti kuolinvuoteella kirjoitetussa runossa luetellaan erilaisia asioita, joita runoilija ei enää tule tekemään (tai pitäisi sanoa kai runon puhuja, mutta mielestäni Ginsbergin tapauksessa tässä on vaikea tehdä eroa). Tässä lainaus runon lopusta:

- -
Ei enää Sunset Boulevardia, Melrose Avenueta, Ocean wayn Ozia
Serkkuani Danny Leegantia, muistoja Edith-tädistä Santa Monicassa
Ei enää ihania kesiä rakastajien kanssa, Blaken opetusta Naropassa, 
         Kerouacia, Reznikoffia, Rakosia, Corsoa, Creeleytä, Orlovskyä
Vierailuja Buban hautausmaalla, Rose-tätiä, Harry Meltzeriä ja Clara-tätiä, Louis-isää
Ei itseäni muuta kuin tuhkauurnassa

Kokoelman hienoin runo oli mielestäni aloitusruno, ohjelmanjulistusta muistuttava Improvisaatio Pekingissä, sekin "luetelmaruno", jossa säkeet alkavat Kirjoitan runoutta koska... Kolmen sivun mittaisessa runossa riittää syitä runojen kirjoittamiselle, viimeinen on seuraava:

Kirjoitan runoutta koska se on paras tapa sanoa kaikki kuudessa minuutissa tai eliniässä.
(Ginsberg: Improvisaatio Pekingissä)


Ginsbergistä ei tosiaan tullut lempirunoilijani, mutta kiinnostavaa tähän kulttihahmoon ja hänen runoihinsa tutustuminen oli.

- - -
Beat-sukupolven edustajista ajattelin muuten seuraavaksi tutustua Kerouaciin ja Matkalla teokseen. Siitä on muuten tehty myös elokuva, joka tulee Suomessa ensi-iltaan heinäkuun lopussa. Klassikkokirjojen filmatisoinnit vaikuttivat trailereiden perusteella (kävin elokuvissa pitkästä aikaa, sivistävää näköjään) olevan hitti. Myös toinen amerikkalainen klassikko, Kultahattu, on siirretty valkokankaalle, tähtenä Leonardo DiCaprio.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Richard Yates: Revolutionary Road

Richard Yates: Revolutionary Road. Otava, 2008. 
Englanninkielinen alkuteos Revolutionary Road, 1961.
Suomentanut Markku Päkkilä.

Richard Yatesin vuonna 1961 ilmestynyt romaani Revolutionary Road on amerikkalaisen kirjallisuuden moderneja klassikkoja, kulttikirjaksikin nimetty.

Mitenköhän tätä arvioisin? Tai lukukokemustani. Kirja on taitavasti kirjoitettu, täynnä teräviä huomioita ja oivallista kuvausta, rakenteeltaan hyvä ja sanomaltaan selkeä. Mutta minut se jätti aika kylmäksi. Kyse ei ole siitä, että kirjan henkilöt ovat kaikki oikeastaan aika ikäviä tyyppejä. Se on mielestäni olennainen osa tätä kirjaa. Se, että ärsyynnyin kirjan henkilöistä, oli oikeastaan parasta tässä kirjassa. Lopettakaa turha ininä ja unelmointi ja eläkää, teki mieli huutaa.

Kirjan keskiössä on kolmekymppinen pariskunta April ja Frank Wheeler. He asuvat 1950-luvun amerikkalaisessa lähiössä, ja ahdistuvat keskiluokkaisuudesta. Kaksi lasta, Frankillä kaupungissa työ, jota hän inhoaa, April 50-luvun tapaan kotirouvana. Avioliitto on kyräilyä, turhautumista ja halveksuntaa toista kohtaan. Elämä ei olekaan sitä, mistä he unelmoivat kaksikymppisinä: Aprilista piti tulla näyttelijä ja Frankistä "jotain suurta". Hetkeksi Aprilin kehittämä suunnitelma muutosta Pariisiin ja uudesta elämästä ihassa Euroopassa herättää toivoa, mutta suunnitelman kaaduttua kaikki menee lopullisesti pieleen.

Yates kuvaa kylmänviiltävästi perheen särkymistä. Wheelerien lapset ovat vanhemmilleen kovin yhdentekeviä  oman elämän turhuuden harmittelun keskellä. April ja Frank haluavat olla "jotakin", elää "omaa elämäänsä", mutta kuitenkaan he eivät tiedä mitä he haluavat ja miten he haluavat elää. Hetkellinen toivo yhteyden uudelleen löytämistä vain korostaa sitä, kuinka kauaksi he lopulta toisistaan ajautuvat. Lähiöelämä on onttoa eivätkä Wheelerit pysty luomaan siihen sisältöä.

En voi sanoa, että kirja oli huono, koska se ei pidä paikkaansa. Kirja oli kyllä hyvä. Varmasti. Yleinenkin mielipide se vaikuttaa olevan. Mutta tämä ei vain ollut minun kirjani. En minä sitä inhonnut, mutta en vain yhtään syttynyt sille. Ehkä se oli vain liian amerikkalainen minulle. Vaikka melkein tuntuu siltä, että tästä kirjasta pitäisi pitää, että kävisi sivistyneestä ja mielenkiintoisesta ihmisestä, joka lukee älykästä kirjallisuutta. Vähän niin kuin Frank ja April Wheeler, jotka tiesivät tarkasti, mitä kirjoja lukea, jotta eivät olisi tylsiä keskinkertaisuuksia.

Tämän perusteella tehty elokuva on kuulemma hyvä, ehkä pitäisin siitä enemmän?

torstai 19. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Nälkäpeli-trilogia tuli luettua suorastaan ahmien, viimeinen osa englanniksi, kun en sattunut suomenkielistä saamaan käsiini. Ajattelin etukäteenkin, että varmaan pidän tästä, mutta en arvannut, että olisin näin vaikuttunut. Kävin jo katsomassa elokuvankin.

Nälkäpelit sijoittuvat tulevaisuuteen. Luonnonkatastrofit ja niitä seurannut nälänhätä ovat tuhonneet suuren osan Pohjois-Amerikkaa. Tilalla on Panem, joka koostuu kahdestatoista vyöhykkeestä ja valtaapitävästä Capitolista. Vyöhykkeet ovat rajattuja, aidattuja ja tarkoin vartioituja alueita, joissa nähdään nälkää samalla kun Capitolissa eletään yltäkylläisyydessä. Kukin vyöhyke on erikoistunut johonkin tuotantoon, joku maitotuotteisiin, toinen kalastukseen, yksi elektroniikkaan.  Päähenkilö Katnissin kotivyöhyke 12 on pieni ja mitätön hiilen tuotantoon erikoistunut vyöhyke. 

Aikoinaan vyöhykkeet nousivat kapinaan Capitolia vastaan, mutta hävisivät, ja tästä rangaistuksena Capitol kehitti Nälkäpelin. Nälkäpeli on yhdistelmä tosi-tv:tä ja gladiaattorien areenaa, julma viihteeksi naamioitu rangaistus, jossa vyöhykkeiden lapset laitetaan tappamaan toisiaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: jokaisen vyöhykkeen on lähetettävä vuosittain kaksi nuorta, tyttö ja poika Nälkäpeliin. Nämä tribuutit valitaan elokorjuuksi nimitetyssä arvonnassa, johon osallistuvat kaikki 12 - 18-vuotiaat. Tribuutit suljetaan areenalle, jossa tehtävänä on tappaa kaikki muut tribuutit. Vain voittaja säilyy hengissä. Kaikki televisioidaan ja näytetään ympäri Panemia ohjelmana, jota vyöhykkeiden asukkaiden on pakko katsoa. 

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen ilmoittautuu Nälkäpeliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen siskonsa Primin, jonka osaksi arpa käy. Nälkäpeli on julma ja verinen, ja tilannetta Katnissin osalta vaikeuttaa vielä sekin, että hän ystävyystyy vyöhykkeensä poikatribuutin, Peeta Mellarkin kanssa, tietäen kuitenkin että toisen heistä on kuoltava Nälkäpelissä. 

Nälkäpeli oli minulle varsin koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Vaikka arvasin Katnissin toki säilyvän hengissä Nälkäpelissä (miten muuten päästäisiin sarjan kakkososaan?), luin tarinaa melkein hengittämättä. Tarina on jännittävä ja kunnon dystopian tavoin herättää ajattelemaan asioita, jotka meidän ajassamme ovat pielessä tai matkalla hyvin huonoon suuntaan. Nuorten väkivaltaiset kuolemat ovat Capitolin väelle suurta viihdettä - toisaalta, niinhän ne olivat minulle lukijanakin, vaikka tietysti minä luin fiktiivisistä henkilöistä. 

Vihan liekit jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja päättyi. Katniss ei saa pitkään juhlia hieman epätavallista Nälkäpelin voittoaan. Hänelle paljastuu, että Capitol kokee hänet uhkaksi ja kapinoiden lietsojaksi. Katniss  yrittää rauhoitella tilannetta, mutta se osoittautuu turhaksi. Seuraavaan Nälkäpeliin valitaankin osallistujat voittajien keskuudesta, ja hän joutuu Nälkäpeliin uudestaan. Tällä kertaa vastustajat ovat edellisten nälkäpelien voittajia. 

Kolmannessa osassa Katniss saa huomata, että hänestä yritetään tehdä Matkijanärheä, vastarintaliikkeen johtohahmoa sodassa Capitolia vastaan. Häntä ei varsinaisesti kaivata taistelijaksi, vaan propagandan tähdeksi. Kolmas osa on kirjoista synkin ja vakavin, täynnä sotaa, väkivaltaa, epätoivoa, propagandaa. Peli jatkuu, vaikkei nyt ollakaan areenalla.
Nälkäpeli-sarja pyörittelee minusta hyvin vallan, kilpailun ja oikeudenmukaisuuden teemoja. Lisäksi ne ovat menevää toimintaa, mukana vähän romantiikkaakin, muttei turhan imelässä muodossa. Olin oikeastaan yllättynyt siitä, kuinka vähän siirappia kirjoissa oli, vaikka on siellä se rakkaustarinakin. Minuun tämä nuortenkirja upposi täysin myös aikuisena lukijana. Pidin siitä, että se käsittelee tärkeitä, yhteiskunnallisia teemoja. Pidin siitä, ettei rakkaustarina ollut liian siirappinen (eniten siirappia taisi olla kakkososassa). Ja yksinkertaisesti kirja oli mielestäni jännittävä ja mukaansatempaava.

Panem on kiehtova ja julma yhteiskunta, jossa harvainvalta vallitsee. Tuotannon hajauttaminen vyöhykkeille estää myös mitään vyöhykettä olemasta omavarainen. Vyöhykkeiden asukkaat ovat käytännössä orjia, jotka mahdollistavat Capitolin asukkaiden huolettoman elämäntyylin. Leipää ja sirkushuveja, panem et circenses (en keksinyt yhteyttä itse, vaan se tulee ilmi viimeisessä kirjassa). Mutta Matkijanähri ei päästä helpolla. Tämä ei ole perinteinen hyvä vastaan paha -kamppailu, vaan se nostaa esiin myös olennaisen kysymyksen sodan oikeutuksesta. Ovatko kapinalliset oikeassa noustessaan kapinaan Capitolia vastaan, vaikka se tarkoittaa tuhansien kuolemaa ja kärsimystä? Oikeuttaako useiden säästäminen muutamien tappamisen? Ovatko sodassa kaikki keinot sallittuja, myös ne julmalta viholliselta lainatut? Vai jos julmaa hallitsijaa vastaan käytetään sen omia keinoja, nouseeko vanhan hirviön tilalle vain uusi? Nämä eivät ole tietenkään mitään uusia kysymyksiä, vaan ikivanhoja, mutta ikävän ajankohtaisia myös tällä hetkellä. Oppiiko ihmiskunta ikinä? Panem tuntuu monella tavalla turhankin todelliselta. Ja me asumme Capitolissa, nautimme yltäkylläisyydestä, joka on otettu vyöhykkeiden asukkaiden selkänahasta. 

Suosittelen. Elokuvastakin muuten pidin.

Suzanne Collins: 
Nälkäpeli. WSOY, 2009. Alkuteos The Hunger Games.2008. Suomentanut Helene Bützow.
Vihan liekit. WSOY, 2011. Alkuteos Catching Fire, 2009. Suomentanut Helene Bützow.
Mockinjay. Scholastic, 2010.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä

Reilu kymmenen vuotta sitten kuuntelin Ultra Bran levyjä melkein puhki. Ne ovat vieläkin kaikki levyhyllyssäni, ja edelleenkin suurin osa kappaleista soi tarvittaessa päässä pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Anni Sinnemäen esikoisrunokokoelma Sokeana hetkenä sisältää kaikki Sinnemäen sanoitukset Ultra Bralle ja lisäksi Kerkko Koskisen levylle Rakkaus viiltää. Lisäksi kokoelmassa on noin kolmekymmentä muuta runoa. Nämä ennen julkaisemattomat runot olivat minulle kokoelman mielenkiintoisinta antia, sillä sävellettyjä runoja oli kovin vaikea lukea ilman että Ultra Bra alkoi soida päässä. Ne ovat hyviä, mutta myös hieman liian tuttuja.  Toisaalta joittenkin laulujen sanat aukenivat paremmin näin luettuna, kun ei keskittynyt musiikkiin. Luin muutamia ääneen rikkoakseni päässäni soivaa musiikkia ja laulun rytmiä.

Pidin kovasti runosta Uunisaari, joka oikeastaan ohjasi minut tämän kokoelman pariin. Suketus nimittäin mainitsi runon hiljattain rakkausruno-haasteessa.  Pidän runon keinuvasta riimittelystä:

Uunisaari
suuni kaari kääntyy hymyyn
selkäni on märkä hiestä
katson tuota miestä
jota rakastan
(Uunisaari)

Musta, niljaisten lehtien kaupunki on lauluna yksi Ultra Bra -suosikeistani, sen sanoituksen ensilumitunnelma viehättää ja saa melkein haistamaan lumen.

Joulukuista iltapäivää
seinän kokoinen ikkunalasi
erotti meidät 
hitaista hiutaleista
puistoista jossa lamput juuri syttyvät

(Musta, niljaisten lehtien kaupunki)


Sinnemäki luo tunnelmia yksityiskohtia poimimalla. Osa runoista piirtää hyvinkin selvän kuvan tilanteesta lukijalle (esimerkiksi flirttailua kuvaava Siirrän sokeriastiaa), toiset jäävät hienoista sanakuvistaan huolimatta hämäriksi (kuten Minä suojelen sinua kaikelta, josta olen aina pitänyt, mutta jota en ole ikinä tajunnut).

Tässä vielä yksi lainaus. Tämä vain sopii niin hyvin kirjablogiin:

Minä taidan kaivata sinua
kertomaan kirjojen juonia
joita en ole lukenut
ne joiden kanssa nyt kuljen
ovat tuskastuttavia
koska muistavat niin vähän

(Rubikin kuutio)


Kirja ei koostu vain runoista, vaan melkein yhtä tärkeänä elementtinä ovat Milka Alasen ottamat valokuvat. Kuvat ovat kauniita ja sopivat runojen tunnelmaan, mutta muutaman kerran runo oli painettu kuvan päälle siten, että sitä oli vaikea lukea.



Anni Sinnemäki / Milka Alanen: Sokeana hetkenä. Nemo, 2003.

Tämän runokokoelman haluaisin mielelläni myös omaan hyllyyni. Suosittelen ainakin kaikille Ultra Bran ystäville.

Vielä muutama yleinen runohuomio: Tämä kokoelma tarttui mukaani, kun kirjastossa eksyin runohyllylle etsimään amerikkalaista runoutta So American -haasteeseen. Runohylly löytyi pienen etsiskelyn jälkeen aivan kirjaston perimmäisestä nurkasta, ja tuli mieleen, että se on oikeastaan kirjastoissa oman kokemukseni mukaan aika yleistä. Siis että runot (ja näytelmät) on sijoitettu johonkin peränurkkaan. Tietysti siinä mielessä loogista, että runoja ja näytelmiä luetaan paljon vähemmän kuin romaaneja, mutta ei niihin kyllä tule tällä tavalla tartuttua ohimennessä. Ehkä runoja tulisi lainattua kirjastosta enemmän, jos ne olisivat jotenkin kulkuväylällä. Näkyvillä.

Lainasin tämän kokoelman lisäksi ison pinon runokirjoja, joten saatatte päästä lukemaan runoista lisääkin. Jos nyt tulen lukeneeksi kokoelmia, usein tulen vain selailleeksi runokirjoja, lueskelleeksi sieltä täältä.  Se on mielestäni kyllä oiva tapa lukea runoja, ja yksi syy miksi kerään runokirjoja mielelläni myös kirjahyllyyni. Ne eivät ole samalla tavalla kertalukemista kuin monet romaanit. (Minä tosin saatan lukea romaanejakin uudestaan ja uudestaan, jos pidän niistä.)

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa

Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa. Tammi, 2011.
Alkuteos Nattønsket, 2009. Suomentanut Katriina Huttunen.


No, enpä ole pitkään aikaan lukenutkaan kirjaa, josta en olisi tykännyt oikeastaan yhtään. Että onhan se virkistävää vaihtelua. 


Tartuin tähän kirjaan ihan toiveekkaana. Pidin kovasti Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjasta, ja Satunnaista seuraa vaikutti takakannen perusteella sopivan kepeältä kesälukemiselta.


Ingunn on 38-vuotias musiikkitoimittaja, sinkku, jolla ei ole aikomustakaan vakiintua. Ingunn laittaa suhteen poikki aina ensimmäisenä. Hän etsii lähinnä seksiseuraa, eikä voi ymmärtää, mitä kiinnostavaa voisi olla vakiintuneessa suhteessa. 


Kun Ingunn alkaa mielenoikusta harrastamaan sauvakävelyä, hän tapaa lenkkipolulla 7-vuotiaan Emman, ja erityisesti tämän yksinhuoltajaisän Tomin. Lopputulos on helppo arvata.


Minuun yleensä uppoavat kepeät viihdetarinat, mutta tähän en vain päässyt yhtään kiinni. Seksiä ja irtosuhteiden kuvailua oli mielestäni aivan liikaa (= koko kirja), ja Ingunnin päätyminen lopulta yhteen Tomin kanssa (anteeksi, jos se nyt jollekin oli yllätys) tapahtuu kuin ohimennen ja tuntuu jotenkin epäluontevalta. Suhdetta ei pohjusteta tarpeeksi. Viihdekirjallisuutta lukiessa ei kai pitäisi olla ärsyyntynyt koko ajan. 


Ragde kirjoittaa kuitenkin sujuvasti, joten luulen, että jollekin toiselle lukijalle tämä saattaa olla oikein viihdyttävä ja kiva kirja. Luvut olivat mukavan lyhyitä, ja kirja tuli lukaistua nopeasti.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Mikä sopisikaan paremmin kesälukemiseksi kuin Hilja Valtonen? Nykyhetken tyttölapsi löytyi Sysmän kirjakyläpäiviltä, ja tämä minulle entuudestaan tuntematon Valtonen tuli luettua yhden bussimatkan aikana.

Anja on 20-vuotias nuori nainen, joka on menossa tätiensä huvilalle kesänviettoon. Ikävä kyllä huvila on saaressa, jonka omistaa mies, joka on päättänyt vihata kaikkia nuoria naisia eikä siedä heitä saarellaan. Jotta Anja voisi asua kesän saarella, hän teeskentelee 15-vuotiasta. Anja ystävystyy pian saaren muiden lasten kanssa ja naistenvihaaja "Tuomo-setä" viihtyy hänkin tämän herttaisen tyttölapsen seurassa. Romantiikkaa, kommelluksia, hilpeästi kirjoitettua tekstiä, terävä ja sanavalmis päähenkilö. Ihana, kuten Valtosen kirjat yleensäkin.

Lukemani kirja oli muuten viehättävä näköispainos.


Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi. Otava, 2006. Ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1937.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Orhan Pamuk: Hiljainen talo

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Tammi, 2011.
Alkuteos: Sessiv Ev, 1983. Suomentanut Tuula Kojo.

Muutama helteinen kesäpäivä; vanha, vähän ränsistynyt talo pienessä merenrantakaupungissa Istanbulin lähettyvillä; joukko eri-ikäisiä henkilöitä, jotka kipuilevat elämänsä merkityksen äärellä poliittisesti kuohuvassa 1980-luvun Turkissa. Näin tiivistäisin Orhan Pamukin Hiljaisen talon, jos kysyttäisiin lyhyesti, mistä se kertoo.

Hiljainen talo on Pamukin varhaistuotantoa (ilmestynyt 1983), mutta suomennos on tuore. Pamuk lumosi minut aikoinaan kirjalla Nimeni on Punainen, mutta en ole siitä huolimatta vielä tullut tarttuneeksi muihin Pamukin kirjoihin. Hiljaisessa talossakin on sitä jotain, johon aikanaan Pamukin tekstissä viehätyin, vaikka aivan yhtä huikeaksi lukuelämykseksi kuin Nimeni on Punainen se ei nousekaan.

Hiljainen talo on vanha, hoidon puutteessa jo rapistumassa oleva talo merenrantakaupungissa, joka kesällä elää lomailijasesonkia. Talossa asuu yhdeksänkymppinen Fatma yhdessä kääpiö Recepin kanssa, joka toimii kodinhoitajana. Recep on Fatman miehen avioton poika. Kesää viettämään tulevat Fatman kolme lastenlasta, Faruk, Nilgün ja Metin. Keskeinen henkilö on myös Recepin veljenpoika Hassan. Tarina etenee viiden eri kertojan tajunnanvirtana, äänensä saavat kuuluviin Fatma, Recep, Faruk, Metin ja Hassan. Fatman muistojen  kautta tarinaan tulee mukaan myös hänen jo kuollut aviomiehensä, Selahattin. Fatma ja Selahattin joutuivat aikoinaan muuttamaan Istanbulista Selahattinin poliittisten mielipiteiden vuoksi. Selahattin oli lääkäri, joka uskoi moderniin, länsimaiseen, tieteelliseen maailmankuvaan. Hän käytti elämänsä kirjoittaen koskaan valmistumatonta ensyklopediaa, jonka hän ajatteli herättävän itäisen maailman uskonnon harhasta tieteelliseen ajatteluun. Uskonnolliselle Fatmalle ajatuskin on kauhistus.

Faruk on historijoitsija, joka on avioeronsa jälkeen alkanut ryypätä, pikkuveli Metin haaveilee Amerikkaan muuttamisesta ja vauraammasta elämästä, sisko Nilgün on poliittisesti valveutunut vasemmistolainen, Hassan taas pyörii äärioikeistolaisten porukoissa ja seurailee salaista ihastustaan Nilgüniä.

Kirjan henkilöt ovat eri-ikäisiä, mutta heidän ajatuksensa kulkevat yllättävän samantyyppisiä ratoja yksityiskohtien erilaisuudesta huolimatta. He tuntuvat olevan kaikki oman päänsä sisällä kiikissä, yhteyttä muihin ei juuri tunnu olevan. Jokainen kiertää oman ajattelunsa kehää tavoittamatta kunnolla ympärillään olevia ihmisiä. Myös poliittinen jännite heijastuu henkilöiden välisiin suhteisiin.

Kovin paljon kirjassa lopulta ei tapahdu, vaikka se mitä tapahtuu on lopulta merkittävää ja traagistakin. Henkilöt tuntuvat ajelehtivan omassa elämässään, vaikka heillä jokaisella on omat tavoitteensa tai unelmansa. Fatma pyörittää katkeruuttaan ja pelkojaan, Faruk ajelehtii historian yksityiskohtien ja alkoholin maailmassa, Metin pyrkii eteenpäin, kärsii alemmuudesta rikkaampien ystäviensä rinnalla ja on hänkin rakastunut, Hassanille Nilgünista tulee lähes pakkomielle. Kertojaäänistä jäin kaipaamaan Nilgünin näkökulmaa, nyt hän jää huolimatta keskeisestä roolistaan tarinan kannalta jotenkin sivuun. Vaikka ehkä se on tarkoituksellista: Nilgün jää lukijallekin hieman arvoitukselliseksi, hänet nähdään lähinnä Hassanin silmin.

Tämä kirja oli muuten oivaa lukemista helteisenä kesäpäivänä, yhtenä harvoista tänä kesänä.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Haaste: Rakkausrunot

Rikotaan blogihiljaisuutta, kiitos Suketuksen, joka haastoi minut kertomaan omat suosikkirakkausrunoni.
Krhm, en tiedä mitä minusta kertoo se, että ensimmäisenä mieleeni tuli tämä runo:

Sikojen rakkaus

Kun auringon alla puhkeaa onni,
kun lehmänsä löytää muhkea sonni,
kun kaislikon hauesta hauki saa parin
ja kukkoa kosii se kanoista arin

niin mikseivät sitten sika ja sika
saparon verran ja kärsänsä mitan
toisilleen vannoisi ikuista valaa:
Oi rakkaani, sulle mun kyljykset palaa!

Niin kuu etsii maata, niin suu etsii suuta,
niin kyyhkyset yhteistä nukkumapuuta,
kun peittojen alla on pehmoista kaksin
ja kahdelle yö ryhtyy suojelijaksi

niin mikseivät sitten sika ja sika
saparon verran ja kärsänsä mitan
toisilleen vannoisi ikuista valaa:
Oi rakkaani, sulle mun kyljykset palaa!

- Ilpo Tiihonen


perjantai 6. heinäkuuta 2012

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Siltala, 2012.
Alkuteos: The Sisters Brothers, 2011.
Suomentanut Tero Valkonen.

Western ei ole tyylilaji, jota ihan ensimmäiseksi minulle tulisi mieleen lukea. Sistersin veljekset vaikutti kuitenkin heti kirjalta, johon haluan tarttua. Tästä varmaan iso kiitos kirjan nimelle, joka tosin käännöksessä menettää vitsiään. Myös kirjan ulkoasu on mielestäni tyylikäs.

Pahamaineiset Sistersin veljekset Eli ja Charlie ovat palkkamurhaajia 1850-luvun villissä lännessä. Kun kommodori antaa käskyn, he toimivat. Tällä kertaa käsky on tappaa Hermann Kermit Warm. Tehtävä vie veljekset Oregonista San Franciscoon ja kultakaivosvaltauksille. Matka tosin etenee hitaasti. Elin hevonen on kehnonlainen ja menettää vielä toisen silmänsäkin, Eli itse kärsii erilaisista onnettomuuksista ja sairauksista ja rakastuu vähän väliä, Charlie taas hidastaa matkaa ryyppäämisellään.

Tarinan kertoja on Eli, joka ei ole ihan tyypillisin westernsankari. Hän pohtii tappamisen moraalisia ongelmia, haaveilee tavallisesta elämästä, suree ylipainoaan ja innostuu hammashygieniasta. Isoveli Charlie on veljeksistä väkivaltaisempi ja vallanhimoisempi, vaikkei Elikaan epäröi tappamista tiukan paikan tullen. Matkallaan he tapaavat mitä eriskummallisempia henkilöitä, erilaisia vaikeuksia ja esteitä, mutta ovat silti erilaisuudestaan huolimatta tiimi.

Sistersin veljekset tuli luettua yhden päivän aikana ihan helposti. Kerronta on mukaansatempaava, kirja kokonaisuudessaan kiinnostava ja erilainen lukukokemus. Kirjan maailman on väkivaltainen ja karu, mutta silti tässä kirjassa on jotain sympaattista. Ainakin Eli Sisters.




torstai 5. heinäkuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava, 2011.

Kaksi miestä, jotka kasvoivat Törmälän metsäteollisuuspaikkakunnalla 80-luvulla. Pasi Kauppi lähti, meni Kauppakorkeakouluun, helsinkiläistyi, hänestä tuli kansainvälisen Metsäjätin pomoja; Janne Lahtinen jäi, meni meni tehtaalle töihin niin kuin suurin osa muistakin paikkakunnan nuorista.

Nyt Pasi Kauppi saa tehtävän. Pörssiyhtiö tehostaa toimintaansa, Pasin on mentävä Törmälän tehtaalle ja valmisteltava irtisanomisia. Miten voi irtisanoa vanhoja tuttuja, joitten elämä ja toimeentulo on tehtaasta kiinni? Onko Pasista antamaan kuolinisku omalle kotipaikkakunnalleen, jos Metsäjätti haluaa siirtää tuotantoa Etelä-Amerikkaan? Kenelle yritys on vastuussa tässä globalisoituvassa maailmassa? Kuka on vastuussa?

Miika Nousiainen nousee koko ajan kirjailijana silmissäni. Pidin jo Vadelmavenepakolaisesta, Maaninkavaarasta vielä enemmän ja Metsäjätti on mielestäni suorastaan huippu. Se tuo hyvin esille sen, mikä tässä suuryritysten maailmassa mättää. Nykypäivän lisäksi ollaan 80-luvulla, Pasin ja Jannen lapsuudessa, joka työläisperheitten pojilla ei aina ollut niin auvoinen. Mutta olihan ainakin kaverit ja Metallica. Aiheestaan huolimatta Metsäjätti ei ole synkeä kirja. Siinä on paljon huumoria, vaikka välillä pisteliästä ja mustaa, ja toiveikkuus on lopulta kuitenkin kantava voima. Kirja on tarina metsäteollisuuden nykytilasta, työelämästä, luokkaeroista, oman tiensä löytämisestä, lapsuudesta 1980-luvun teollisuuspaikkakunnalla ja siitä, miten sieltä kasvettiin eri suuntiin.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu ja Perillinen

Tuli luettua taas pari Läckbergin dekkaria. Pidän näistä Läckbergin Fjällbacka-kirjoista. Niissä on hyvän dekkarisarjan ominaisuudet: kirjoissa on tarpeeksi samaa, jotta lukija saa juuri sitä mitä odottaa, mutta kuitenkin kirjoissa on myös oma tunnelmansa. Selvitettävien rikosten lisäksi päähenkilöiden elämä kulkee sarjassa mukavasti eteenpäin.

Pahanilmanlintu. Schildts, 2011.
Alkuteos: Olycksfågeln, 2006. Suomentanut Outi Menna.

Tanumshediin poliisiasemalle saapuu uusi poliisi, Hanna Kruse. Naispoliisi on poliisiasemalla uutta, mutta Hanna sopeutuu nopeasti joukkoon mukaan. Hän pääsee heti mukaan murhatutkimuksiin, sillä aluksi tavalliselta rattijuopon auto-onnettomuudelta vaikuttanut tapaus paljastuukin murhaksi. Patrik Hedström kollegoineen syventyy tutkimuksiin, ja vyyhti vain laajenee, kun muualta maasta paljastuu samantapaisia selvitämättömiä kuolemantapauksia. Kaikenlisäksi paikkakunnalla kuvataan tosi-tv-sarjaa, ja Ruotsi pääsee kohta seuraamaan ensimmäistä tosi-tv-murhaansa. Tutkimukset ovat pian yhtä mediamylläkkää.

Perillinen, Schildts, 2010. 
Alkueos: Tyskungen, 2007. Suomentanut Outi Menna.

Perillisessä kirjailija Erica Falck nousee pitkästä aikaa tutkimuksessa keskeisemmäksi henkilöksi. Patrik jää isyyslomalle ja Erica palaa työn kimppuun. Työn ohessa Erica alkaa myös selvittää äitinsä menneisyyttä. Hän on löytänyt ullakolta äitinsä tavaroista vanhan natsikunniamerkin ja päiväkirjoja. Voisiko niitten avulla äidin menneisyys selvitä? Löytääkö Erica vastauksen siihen, miksi äiti oli aina niin etäinen tyttärilleen?

Erica vie kunniamerkin tutkittavaksi vanhalle historianopettajalle, joka on erikoistunut toiseen maailmansotaan. Pian kuitenkin mies löydetään murhattuna. Menneisyyden salaisuudet nousevat taas kerran pintaan murhatutkimusten yhteydessä. Poliisiasemalla Martin Molin pääsee ottamaan suurempaa vastuuta tutkimuksista Patrikin isyysloman vuoksi, vaikka Patrik ei aivan täysin maltakaan pysyä poissa työpaikaltaan.

***

Yksi hauskimpia hahmoja Läckbergin dekkareissa on poliisipäällikkö Mellberg. Itserakkaan ja laiskan Mellbergin tehtävänä poliisitutkinnan kannalta on yleensä vain pysyä pois tieltä ja antaa Patrikin hoitaa varsinainen tutkinnan johtaminen, mutta Mellbergin elämää seurataan kuitenkin sarjan edetessä. Parasta on, että Mellbergissä tapahtuu myös kehitystä. Näissä kahdessa kirjassa Mellbergin rakkauselämässä on vilskettä.

Kelpo dekkareita nämä kummatkin olivat, kuten kaikki lukemani Läckbergit.