tiistai 26. kesäkuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

WSOY, 2011.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten, mutta bloggaaminen on saanut odottaa. Aluksi mietin, että haluan sulatella lukemaani hetken, ennen kuin kirjoitan kirjasta, josta on kirjoitettu niin paljon. Sitten en ole vain ehtinyt tarpeeksi keskittyneenä koneen ääreen.

Kätilö on pitkään ollut lukulistallani keräämänsä huomion vuoksi. Silti en oikeastaan tiennyt siitä etukäteen kovin paljoa. Perusasetelman toki - Lapin sota, suomalaisnaisen ja SS-upseerin rakkaus, aika rivoakin kieltä, mutta jotenkin hienoa. Näillä perustiedoilla lähdin lukemaan. Kirjan lainasin kirjastosta, ja varausjonossa sain olla aika monta kuukautta. Pikalaina oli kaksi viikkoa, mutta päätin tehdä palveluksen seuraavalle jonottajalle, ja lukea kirjan samana päivänä kuin sen lainasinkin ja palauttaa pikimmiten. Kirja tuli siis luettua tiiviissä tahdissa, ja sen vuoksi minulla ei ole sitä myöskään tässä selailtavana enkä voi tarkistaa asioita sieltä.

Kätilö valottaa vaiettua historiaa, saksalaisten Lapin vankileirejä. Kirja kuvaa vuotta 1944, jatkosodan loppua ja Lapin sotaa. Ajallinen kaari on muutamia kuukausia, kuvauksessa hypitään ajallisesti jonkin verran edestakaisin, mutta siirtymät ovat selkeitä ja hahmotettavia. Rakenteellinen jännite syntyy siitä, että kerronta aloitetaan lokakuusta, ja lukija pääsee heti selville, että lokakuussa kaikki on jo hirvittävällä tavalla pielessä, ja pääsee heti seuraamaan sitä, miten tähän päädyttiin.

Kätilö on sotakirja ja rakkaustarina. Rakkaustarinan pääosissa ovat Vikasilmäksi kutsuttu kätilö ja SS-upseeri Johann Angelhurst. Vikasilmä tai Villisilmä, kuten Johann häntä kutsuu, on jo kypsään 36-vuoden ikään ehtinyt vanhapiika, kätilö, avioton lapsi, lestadiolaistaustassa kasvanut. Hän on kantanut ikänsä häpeää taustastaan ja lapsuudessa tapahtuneista ikävistä asioista. Kätilönä hän on taitava ja kysytty. Villisilmälle ei kirjassa mainita oikeaa nimeä, saksalaisetkin kutsuvat häntä vain Fraulein Schwesteriksi. Johann Angelhurst on äitinsä puolelta suomalaistaustainen saksalaisupseeri, naisten keskessä suosittu valokuvaaja. Villisilmä kutsuu häntä Johannekseksi.

Kun Villisilmä ja Johannes tapaavat ensimmäisen kerran, Villisilmä päättää heti, että tuon miehen hän haluaa. Tuon eikä muuta sitten pyydä. Hän pestautuu sairaanhoitajaksi saksalaisten Titovkan vankileiriin saadakseen olla rakastamansa miehen lähellä. Päättäväisyydellään hän miehen saakin, ja hetken he ovatkin onnellisia, ennen sodan väistämätöntä tuhovoimaa. Tai ehkä se julma, polttava, kaikennielevä intohimoinen rakkaus lopultaa polttaa kaiken palasiksi. Johannes on mielestäni kovin passiivinen suhteessa naisiinsa, hän vain ajautuu suhteisiin eikä pysty ottamaan kohtaloaan omiin käsiinsä ennen kuin kirjan lopulla. Tämä toki selittyy hänen paljon hänen henkilöhistoriallaan. Villisilmä on kuitenkin suhteessa se aktiivinen, se joka miehen "ottaa".

Pelkkää rakkaustarinaa tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan historiallinen osuus on julma, kauhea ja mielenkiintoinen, ja ilmeisesti myös melko asiantunteva. Kettu on perehtynyt aiheeseensa tarkoin ja antaa myös lukijalle vinkiksi kirjallisuuslistan aiheeseen liittyen kirjan lopussa. Titovkan vankileirin tapahtumat ovat järkyttäviä ja myös Villisilmä ajautuu julmiin tekoihin. Rakkaus Johannekseen saa hänet rikkomaan periaatteitaan, hylkäämään jumalansa ja tekemään julmia tekoja läheisille ihmisilleen. Rakkaus ei tässä kirjassa tosiaankaan näyttäydy vain kauniina, vaan myös julmana, omistushaluisena ja tuhoavana. 


Villisilmä on mielenkiintoinen päähenkilö. Toisaalta olin monesti hänen puolellaan ja toivoin, että hän selviytyisi, toisaalta välillä inhosin häntä enkä voinut mitenkään hyväksyä hänen toimintaansa. 


Katun Ketun käyttämää kieltä on kiitelty, eikä aivan turhaa. Se on voimakasta, soivaa ja rikasta, pohjoisen murre tukee tekstin luonnetta. Aika ronskiakin se on, mutta pienen nikottelun jälkeen totuin siihenkin, se kuuluu tähän kirjaan. Sitä soinnuttavat myös vanhanaikaisen raamatulliset, tulkintani mukaan kirjassa länsä olevaan lestadiolaisuuteen viittaavat ilmaukset. Murteellisia ilmauksia oli välillä pakko ihan makustella suussa, niin herkullisia ne olivat. Ihan muutama nykyaikainen ilmaus kuitenkin pisti silmään, yksi eritoten, mutta koska minulla ei ole tässä kirjaa josta tarkistaisin sen, jätän avautumatta. Kokonaisuudessa kuitenkin Kettu teki suuren vaikutuksen sanankäytöllään.

Lukiessani rinnastin kirjaa jatkuvasti Sofi Oksasen Puhdistukseen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Kummatkin kirjoittavat auki vaiettua historiaa, naisten näkökulmasta. Kummankin kirjan keskeisiä teemoja ovat naisiin etenkin sodan aikana kohdistuva väkivalta ja omistushaluinen, intohimoinen rakkaus, joka johtaa julmuuksiin. 


Kätilö on väkevä kirja, taitavasti kirjoitettu, mielenkiintoinen aiheeltaan. En rakastunut siihen, mutta pidän sitä erinomaisena kirjana. Se tarjosi sekä aiheeltaan että kirjalliselta toteutukseltaan paljon pohdittavaa. 

12 kommenttia:

  1. Tämän postauksen innottamana varasin viimein Kätilön kirjastosta. Itse kirjaan oli enään vain 72 varausta (talvella vielä 150), muttä äänikirjaan pääsin varausjonoon jo toiselle sijalle :)

    Olen vältellyt tämän lukemista, sillä olen jotenkin ajatellut etten nauti kielen räävittömyydestä. Katsotaan mitä tuleman pitää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin vähän arastelin etukäteen räävitöntä kieltä, ja kyllähän sitäkin tässä riittää, mutta myös paljon muuta. Ja kieli ei ole pelkästään räävitöntä, se on myös ilmaisuvoimaista.

      Poista
    2. Kielen rohkea ilmaisu ei ole tässä itsetarkoituksellista vaan osa pohjoisen kulttuuria. Sain luettua juuri erään pohjoiseen liittyvän kirjan nykyajalta ja kyllä siellä sanotaan aika eri tavalla. Toki Ketulla on supervahva ilmaisuvoima, mutta se palvelee tarinaa kirjassa, joka on mielestäni jo osa Suomen kirjallisuuden huippua.

      Poista
    3. Olet oikeassa Leena, tuo rohkea ilmaisu sopii pohjoiseen kulttuuriin, henkilöidensä suuhun ja tarinaan. Sinun upea arviosi on muuten yksi niistä, joka vakuutti minut siitä, että tämä kirja kannattaa lukea, kiitos siis siitä!

      Poista
  2. Tottelin varoitusta ja jätin sittenkin tekstisi lukematta, sillä minulla on tämä vielä lukematta, vaikka yöpöydän pinoon se onkin jo päässyt. Jokin vielä estelee. Palaan takaisin, kun olen lukenut!

    (Mutta piristävää silti, etten olekaan ainoa ihminen maailmassa, joka tätä ei vielä ole lukenut.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin tekstin uudestaan luettuani, etten sittenkään kirjoittanut niin yksityiskohtaisesti kuin ensin ajattelin, varoitus kuitenkin jäi. Mutta toisaalta sekin on niin yksilöllistä, mitä kukakin pitää liikana paljastamisena, että olkoon siellä.

      Poista
  3. Minä jonotin tätä kirjastosta pitkään, melkein puoli vuotta. (Se on harvinaista, sillä yleensä täällä ei mikään kirja kerää yli kymmentä varausta.) Mutta sitten kun kirjan viimein sain käsiini ja yritin lukea, niin ei siitä tullut mitään. Luovutin hyvin aikaisessa vaiheessa, sillä en halunnut väkisinlukemalla pilata kirjaa, josta kuitenkin uskoisin pitäväni - jos vain onnistuisin lukemaan sen oikealla hetkellä. Nyt ajattelin hyväksi toviksi unohtaa koko Kätilön ja yrittää uudelleen vasta aikojen päästä.

    Kiva kuitenkin, että sinä tästä pidit, vaikka et ihan rakastunutkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvä kirja tämä kyllä oli, vaikuttava. Varausjonot ovat olleet tässä tosiaan melkoiset. Minun kirjastossani taisi olla jotain vähän alle kolmekymmentä varausta, kun omani varasin. Harvoja kirjoja olen yleensä joutunut muutaamaa varausta pidempään jonottamaan.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Höh, poistin juuri vahingossa mainion kommenttisi Kirsi. Tyhmä blogger. Mutta minullekin pisti eniten silmään se "ei ole kaikki hauet katiskassa". Toki nykykielen ilmauksia saattaa väkisin nykykirjailija tulla käyttäneeksi, mutta tuo ilmaustyyppi on niin viime vuosina yleistynyt muoti-ilmaus, että se suorastaan ärsytti. Ei siitä tehnyt ajanmukaista hauet tai katiskat.

      Lestadiolaisuuden vaikutuksesta kieleen en muuten osaa sanoa, mutta päättelin sen olevan taustalla, kun päähenkilölläkin oli lestadiolaista taustaa.

      Poista
  5. Minullakin on tämä vielä odottamassa, sain kirjan lainaksi tuttavalta. En ole kiirehtinyt sen lukemista, kun odotusarvona on jossain määrin rivoakin kieltä, mutta toisaalta pohjoisen kieli kiinnostaa, sillä mm. murteen käyttö luontevasti vaatii taitoa. Juuri luin Kähkösen Mustat morsiamet, jossa murteen käyttö oli taitavaa, joten rima on korkealla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta murre soljui oikein luontevasti tässä,tosin pohjoisen murre on itselleni vieras, joten en ole asiantuntija.

      Poista