keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kun luin ensimmäiset blogitekstit Turkka Hautalan Kansalliskirjasta, innostuin heti. Olin ihan varma, että pitäisin tästä: lyhyitä, luonnehtivia novelleja, jotka poimivat tunnistettavia palasia suomalaisesta elämänmenosta. Kirjan käsiini saatuani ihailin sen kaunista ulkoasua, joka ulottui sisäkansiin asti. 


Sitten luin ensimmäiset novellit ja tunsin itseni petetyksi. Enhän minä pidäkään näistä! Ensimmäiset tekstit jättivät kylmiksi, jopa ärsyttivät. Jatkoin kuitenkin lukemista, lyhyet tekstit olivat kuitenkin kevyttä luettavaa. Onneksi. Mopopoikien kohdalla aloin jo lämmetä. Hihittelin itsekseni ja tunnistin ilmiöitä. Loppuun päästyäni olin jo tykästynyt moneen novelliin, ja olen valmis myöntämään, että joukossa on suoranaisia helmiä. 

Tiedä sitten, mistä tuo alun pitämättömyyteni johtui. Ehkä ne novellit eivät vain puhutelleen juuri minua. Tai ehkä siirtymä edellisen kirjan tyylistä (Katja Ketun Kätilö) oli liian suuri ja kesti hetken tottua paljon niukempaan sanomisen tapaan (josta yleensä pidän ihan valtavasti). Mutta kelpo kirjaksi osoittautui tämä novellikokoelma. Novellit ovat lyhyitä, mutta kertovat paljon. Suomalaisuutta katsotaan monesta eri näkökulmasta. Ja aion edelleen lukea muitakin Turkka Hautalan kirjoja, Paluu odotteleekin jo omassa hyllyssä, johon tosin moni kirja on pitkäksi ajaksi hautautunut. 

Mutta vielä nuo kannet! Niin hienot! Ainoa miinus siitä, että kirjan nimi on jaoteltu höhlästi tavurajoista ja  
-viivoista piittaamatta. 

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

WSOY, 2011.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten, mutta bloggaaminen on saanut odottaa. Aluksi mietin, että haluan sulatella lukemaani hetken, ennen kuin kirjoitan kirjasta, josta on kirjoitettu niin paljon. Sitten en ole vain ehtinyt tarpeeksi keskittyneenä koneen ääreen.

Kätilö on pitkään ollut lukulistallani keräämänsä huomion vuoksi. Silti en oikeastaan tiennyt siitä etukäteen kovin paljoa. Perusasetelman toki - Lapin sota, suomalaisnaisen ja SS-upseerin rakkaus, aika rivoakin kieltä, mutta jotenkin hienoa. Näillä perustiedoilla lähdin lukemaan. Kirjan lainasin kirjastosta, ja varausjonossa sain olla aika monta kuukautta. Pikalaina oli kaksi viikkoa, mutta päätin tehdä palveluksen seuraavalle jonottajalle, ja lukea kirjan samana päivänä kuin sen lainasinkin ja palauttaa pikimmiten. Kirja tuli siis luettua tiiviissä tahdissa, ja sen vuoksi minulla ei ole sitä myöskään tässä selailtavana enkä voi tarkistaa asioita sieltä.

Kätilö valottaa vaiettua historiaa, saksalaisten Lapin vankileirejä. Kirja kuvaa vuotta 1944, jatkosodan loppua ja Lapin sotaa. Ajallinen kaari on muutamia kuukausia, kuvauksessa hypitään ajallisesti jonkin verran edestakaisin, mutta siirtymät ovat selkeitä ja hahmotettavia. Rakenteellinen jännite syntyy siitä, että kerronta aloitetaan lokakuusta, ja lukija pääsee heti selville, että lokakuussa kaikki on jo hirvittävällä tavalla pielessä, ja pääsee heti seuraamaan sitä, miten tähän päädyttiin.

Kätilö on sotakirja ja rakkaustarina. Rakkaustarinan pääosissa ovat Vikasilmäksi kutsuttu kätilö ja SS-upseeri Johann Angelhurst. Vikasilmä tai Villisilmä, kuten Johann häntä kutsuu, on jo kypsään 36-vuoden ikään ehtinyt vanhapiika, kätilö, avioton lapsi, lestadiolaistaustassa kasvanut. Hän on kantanut ikänsä häpeää taustastaan ja lapsuudessa tapahtuneista ikävistä asioista. Kätilönä hän on taitava ja kysytty. Villisilmälle ei kirjassa mainita oikeaa nimeä, saksalaisetkin kutsuvat häntä vain Fraulein Schwesteriksi. Johann Angelhurst on äitinsä puolelta suomalaistaustainen saksalaisupseeri, naisten keskessä suosittu valokuvaaja. Villisilmä kutsuu häntä Johannekseksi.

Kun Villisilmä ja Johannes tapaavat ensimmäisen kerran, Villisilmä päättää heti, että tuon miehen hän haluaa. Tuon eikä muuta sitten pyydä. Hän pestautuu sairaanhoitajaksi saksalaisten Titovkan vankileiriin saadakseen olla rakastamansa miehen lähellä. Päättäväisyydellään hän miehen saakin, ja hetken he ovatkin onnellisia, ennen sodan väistämätöntä tuhovoimaa. Tai ehkä se julma, polttava, kaikennielevä intohimoinen rakkaus lopultaa polttaa kaiken palasiksi. Johannes on mielestäni kovin passiivinen suhteessa naisiinsa, hän vain ajautuu suhteisiin eikä pysty ottamaan kohtaloaan omiin käsiinsä ennen kuin kirjan lopulla. Tämä toki selittyy hänen paljon hänen henkilöhistoriallaan. Villisilmä on kuitenkin suhteessa se aktiivinen, se joka miehen "ottaa".

Pelkkää rakkaustarinaa tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan historiallinen osuus on julma, kauhea ja mielenkiintoinen, ja ilmeisesti myös melko asiantunteva. Kettu on perehtynyt aiheeseensa tarkoin ja antaa myös lukijalle vinkiksi kirjallisuuslistan aiheeseen liittyen kirjan lopussa. Titovkan vankileirin tapahtumat ovat järkyttäviä ja myös Villisilmä ajautuu julmiin tekoihin. Rakkaus Johannekseen saa hänet rikkomaan periaatteitaan, hylkäämään jumalansa ja tekemään julmia tekoja läheisille ihmisilleen. Rakkaus ei tässä kirjassa tosiaankaan näyttäydy vain kauniina, vaan myös julmana, omistushaluisena ja tuhoavana. 


Villisilmä on mielenkiintoinen päähenkilö. Toisaalta olin monesti hänen puolellaan ja toivoin, että hän selviytyisi, toisaalta välillä inhosin häntä enkä voinut mitenkään hyväksyä hänen toimintaansa. 


Katun Ketun käyttämää kieltä on kiitelty, eikä aivan turhaa. Se on voimakasta, soivaa ja rikasta, pohjoisen murre tukee tekstin luonnetta. Aika ronskiakin se on, mutta pienen nikottelun jälkeen totuin siihenkin, se kuuluu tähän kirjaan. Sitä soinnuttavat myös vanhanaikaisen raamatulliset, tulkintani mukaan kirjassa länsä olevaan lestadiolaisuuteen viittaavat ilmaukset. Murteellisia ilmauksia oli välillä pakko ihan makustella suussa, niin herkullisia ne olivat. Ihan muutama nykyaikainen ilmaus kuitenkin pisti silmään, yksi eritoten, mutta koska minulla ei ole tässä kirjaa josta tarkistaisin sen, jätän avautumatta. Kokonaisuudessa kuitenkin Kettu teki suuren vaikutuksen sanankäytöllään.

Lukiessani rinnastin kirjaa jatkuvasti Sofi Oksasen Puhdistukseen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Kummatkin kirjoittavat auki vaiettua historiaa, naisten näkökulmasta. Kummankin kirjan keskeisiä teemoja ovat naisiin etenkin sodan aikana kohdistuva väkivalta ja omistushaluinen, intohimoinen rakkaus, joka johtaa julmuuksiin. 


Kätilö on väkevä kirja, taitavasti kirjoitettu, mielenkiintoinen aiheeltaan. En rakastunut siihen, mutta pidän sitä erinomaisena kirjana. Se tarjosi sekä aiheeltaan että kirjalliselta toteutukseltaan paljon pohdittavaa. 

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Hanna Marjut Marttila: Filmi poikki!

"Mutta tätä ei tietenkään usko kukaan - että mä olen opiskellut kaikkia näitä elokuva-asioita ihan itsekseni aika monesta kirjasta - koska aina ajatellaan, että sellaisessa yöaktivistiperheessä, jossa arkielämänhallinta on usein kateissa, ei yksikään perheenjäsentorvelo voi opiskella elokuva-alaa eikä ylipäätään yhtään mitään alaa, koska kaikki sellaisten perheiden jäsenet ovat aina ja iankaikkisesti onnettomia luusereita.
Ylipäätään kaikki ennakkokäsitykset saa mut todella ärsyyntyneeksi ja epäystävällismieliseksi."

Hanna Marjut Marttila: Filmi Poikki! Ensi-ilta tänään torstaina. Otava, 2007.

Vanhemmat pitkäaikaistyöttömiä ja alkoholisteja, sosiaalityöntekijät ja perheneuvojat tuttuja jo lapsuudesta asti, 16-vuotias sisko jo toista kertaa raskaana - 15-vuotiaan Torstain elämässä moni palikka on pois paikaltaan. Tästä saisi aika ankean alkoholistiperhekuvauksen, mutta Hanna Marjut Marttilan nuortenkirja Filmi poikki on jotain muuta. Tarina on valoisa ja jopa hilpeä, kuitenkaan yhtään kaunistelematta elämän ikäviä puolia. Ihmisessä on monia puolia, oli hän tilastollisesti miten  syrjäytynyt tahansa.

Torstai rakastaa elokuvia ja haaveilee elokuvaohjaajan urasta. Elämä on hänelle filminauhaa, tosin ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat välillä aika surkeita. Välillä tekisi mieli huutaa Filmi poikki! Varsinkin kun 16-vuotias Tarina-sisko kertoo veljelleen olevansa taas raskaana, perheen hauras tasapaino uhkaa särkyä. Isä on masentunut ja makaa puhumatta sohvalla, molemmat vanhemmat alkoholisteja, jotka kuitenkin sinnittelevät ottamalla maanantaiaamuisin antabusin, jolloin he voivat juoda vain perjantaisin. kun luottoperheneuvoja Liisakin on sairauslomalla, Torstai ja Tarina joutuvat itse suunnittelemaan, miten tästä pulasta taas selvitään.

Oli todella virkistävää lukea erilainen kuvaus syrjäytyneistä nuorista. Tässä ei säälitellä eikä voivotella, eikä litistetä ihmisiä yksipuoleisilla leimoilla. Perhe on perhe, vaikka se onkin "yöaktivistikiitäjäperhe".

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

"Mikä mies on sellainen, joka ei saa hankittua pojalleen nappulakenkiä?"


Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala, 2011.


Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi uudelleenkirjoitettuna, oli ensimmäinen tieto, jonka tästä kirjasta sen ilmestyessä sain. Vähän kohautin kulmiani, mutta kiinnostuin toki heti. Tuomas Kyrö oli jo ehtinyt vakuuttaa minut kiinnostavuudestaan kirjailijana, ja oikeastaan kirjallisen viittauksen asetelma on kovin herkullinen. Tämän lukemista tuli viivyteltyä silti jonkin aikaa, osittain siksi, että ajattelin ensin lukea uudestaan Jäniksen vuoden. Lopulta se jäi tekemättä, olen sen kuitenkin muutamaankin kertaan aikoinaan lukenut.

Vaikka esikuva on selkeä ja siihen viitataan kirjassakin useaan otteeseen, Kerjäläinen ja jänis kantaa kyllä ihan itsenäänkin. Jäniksen vuodessa on Vatanen ja jänis, tässä kirjassa romanialainen kerjäläinen Vatanescu ja citykani. Vatanescu ei pakene nyky-yhteiskunnan paineita niin kuin esikuvansa Vatanen, vaan yrittää vain selviytyä ja saada hankituksi nappulakengät pojalleen. Kenkien takia hän kerjuureissulle lähti, parempaa tulevaisuutta pojalleen etsimään. Valitsi huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoimman.

Kyrö nostaa esille ison joukon nyky-yhteiskunnan ongelmia, mutta leppeän humoristisella tavalla. Marjanpoiminta ja Kansallis-Idea-Park, sosiaalinen media ja Tavallisten Ihmisten Puolue, näihin Vatanescu ja kani törmäävät matkallaan. Vatanescu toteaa lumisateessa, että "elämä on satu", ja niin on tavallaan tämä kirjakin. Kyrön lause on toteavan humoristinen ja tiivis, sellainen johon mahtuu muutamaan sanaan sekä iloa että surua. Sellaisesta minä kovasti pidän. Sympaattinen kirja oli, ja silti ajatuksia herättävä. Sekoitus kepeää ja vakavaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet. Bazar, 2005.
Alkuteos: The Secret Life of Bees, 2002.
Suomentanut: Helinä Kangas.


Ollaan USA:n etelävaltioissa 1960-luvulla. Lily Owens on 14-vuotias tyttö, joka on menettänyt äitinsä traagisesti lapsena. Suhde isään on vaikea, ja kun Lilystä huolehtinut kotiapulainen Rosaleen joutuu rotuerottelun vuoksi vaikeuksiin, Lily päättää karata yhdessä Rosaleenin kanssa.

Lilyn ja Rosaleen pakomatkaa ohjaa Lilyn äidin tavaroista löytynyt kuva Mustasta Madonnasta. Lily kaipaa kipeästi tietoa äidistään, ja kuvan ohjaamana kaksikko päätyy mehiläistilalle, jossa asuu sisaruskolmikko August, May ja June. Mehiläistilan naiset ovat kaikki värillisiä, ja omat ongelmansa aiheuttaa rotuerottelun aikakautena se, että valkoinen tyttö asuu värillisten naisten luona. Mehiläisten, hunajan ja lempeiden naisten luona asuessaan Lily kasvaa omaksi itsekseen ja pääsee perille myös äitiinsä liittyvistä salaisuuksista.

Kirja on herkkä ja kaunis kuvaus nuoren tytön kasvusta ja äidinkaipuusta. Se on kuvaus eri tavoilla vahvoista  naisista, jotka tukevat toisistaan. Mehiläisten surina tekee tunnelmasta jopa taianomaisen salaperäisen, vaikka  realismin puolella kirjassa pysytäänkin. Rotukysymyksetkin nousevat esiin, eletäänhän kansalaisoikeuslain aikaa Yhdysvaltojen etelävalloissa.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja. Schildts, 2011.
Alkuteos: Stenhuggaren, 2005.
Suomentanut: Outi Menna.

Kivenhakkaaja on kolmas kirja Läckbergin Patrik Hedström -dekkareista. Pienessä Fjällbackan kylässä paljastuu taas kerran raaka murha, ja dekkaristi Läckberg kietoo entistä taitavammin lukijan mukaansa.

Paikallinen hummerinkalasta tekee kammottavan löydön. Mertaa ylös kiskoessa hummereiden sijaan pinnalle nouseekin pienen tytön ruumis. Aluksi tapausta pidetään tavallisena hukkumisonnettomuutena, mutta pian selviää, että tytön keuhkoissa oleva vesi ei ole merivettä, vaan makeaa vettä, jossa on jälkiä saippuasta. Joku on hukuttanut tytön ja heittänyt sen jälkeen mereen.

Patrik ja Erica ovat tuoreita vanhempia. Maja ei kuitenkaan ole ihan helppo vauva, ja Erica kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Suurena apuna hänellä on ollut lähistöllä asuva Charlotte. Järkytys on suuri, kun paljastuu, että hukkunut tyttö on juuri Charlotten Sara-tytär. Kuka Fjällbackassa vainoaa lapsia?

Dekkari on aiheeltaan hyytävä. Läckberg ei arastele tuoda dekkareissaan esille pahuutta, mutta etsii samalla myös sen syitä. Tälläkin kertaa tapahtumien juuret ovat syvällä menneisyydessä, 1920-luvulla. Tuttuun tapaan nykyhetkessä kulkevan rikostarinan rinnalla kulkee myös tarina menneisyydessä, tarina joka alkaa Strömstadista kiviluohimolta.

Läckbergin kirjat paranevat mielestäni koko ajan. Olen lukenut niitä ilmestymisjärjestyksessä, tämä on sarjan kolmas kirja. Kahdessa ensimmäisessä oli mielestäni liikaa arvattavissa jo melko varhaisessa vaiheessa kirjaa. Tässä jännite kantoi mielestäni paremmin loppuun asti. Osa jännitystä on toki siinäkin, että lukijalle paljastetaan enemmän kuin kirjan henkilöille. Lukija pääsee seuraamaan sekä meneillään olevaa rikostutkintaa että menneisyyden tarinaa. Teksti vie hyvin mukanaan, kirjaa ei montaa kertaa malta käsistään laskea ennen kuin se on lopussa. Siitä huolimatta, että luin pienellä präntillä painettua pokkariversiota, jossa siinäkin oli reippaasti yli 400 sivua.

Rikoksen selvittämisen lomassa myös kirjasarjan jatkuvat juonet kulkevat eteenpäin. Patrikin ja Erican suhde, muiden poliisien elämä ja Erican siskon Annan tarina. Taidan olla virallisesti koukussa tähän dekkarisarjaan.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Pauls Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia

Pauls Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Like, 2005.
Alkuteos: Ceka, bumba & rokenrols, 2002.
Latvian kielestä suomentanut Linda Praulina.

Haasteet ovat hauskoja siitä, että niiden avulla tulee tartuttua sellaisiinkin teoksiin, joita ei muuten edes huomaisi. Tämän kirjan luin osana Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta ja valloitin sillä Latvian.

Sitten pieni huomio koskien tuota kansikuvaa. Ainakin minun kappaleessani kirjaa rokkenrollia on kirjoitettu ilman c:tä. Muuten kuva on samanlainen. Tämä kuva on kustantamon mediamateriaaleja, joten enpä tiedä, mistä tuo hassu erilaisuus johtuu.

Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia kuvaa Latvian lähihistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat Riikaan, 70-luvun lopusta 80-luvun loppuun, ja Neuvosto-Latvian arkipäivä avautuu lukijalle monien päähenkilöiden kokemuksen kautta. Tsernobyl, Breshnevin kuolema, Berliinin muuri, urheilun järjestelmällinen steroidien käyttö, ilmiantajat, ydinsodan pelko, arkipäivän vähittäinen muutos.

Tarina rakentuu monista henkilöistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän. On Eva, lupaava nuori huippu-uimari; Joren, muinaiskielien professori, jonka Eva kohtaa Berliinissä kisamatkalla; Harijs, rappeutuva runoilija; kovan lapsuuden kovettama nuorisorikollinen Zmei; Valdis, joka ystäviensä kanssa haaveili bändistä ja kuuluisuudesta. Henkilöiden elämien polut risteävät toistensa kanssa milloin mitenkin, ja lyhyenkin kohtaamisen seuraukset ovat usein henkillöille merkittäviä.

Bankovskis kuvaa paljon väkivaltaa ja onnettomia kohtaloita. Välillä väkivallan ja onnettomuuden aiheuttaa maailmanhistoria ja yhteiskunta, kuten silloin kun nuorukainen kaatuu Afganistanissa, välillä toiset ihmiset. Epäluulo, pelko ja ikävät muistot värittävät suurimman osan arkipäivää. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja, sanojaan saa varoa. Vaikka olisi itsekin ilmiantaja, niin joku toinen saattaa silti tarkkailla sinuakin.

Entisten neuvostomaiden lähihistoria on mielenkiintoista, ja tässä kirjassa se tulee hyvin esille arkipäivän kuvauksessa. Pienet yksityiskohdat luovat tehokkaasti ajankuvaa. Monien henkilöiden tarinoille perustuva rakenne on mielenkiintoinen, vaikka en aina pysynytkään kärryillä siitä, kuka on kukakin tai kuka nyt liittyy kehenkin. Tunnelma kirjassa on melko traaginen ja karu, enkä pitäisi tätä minään hyväntuulenkirjana, vaikka takakannessa kirjaa kuvaillaankin "melankolisen hauskaksi".

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi, 2011.
Alkuteos: Elefantpassernes børn, 2010.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.

"Kaiken vielä kylpiessä valossa olin unohtanut yrittää ottaa selville, mikä maailmassa on pysyvää, siis mihin voi todella luottaa, kun alkaa tulla pimeä." 

Lempikirjailijoita on mielestäni vaikea nimetä. Mutta siitä huolimatta vaihtelevalla ja epämääräisellä listalla on aina Peter Høeg. Erityisesti Rajatapaukset on noussut yhdeksi lempikirjoistani, mutta muistakin Høegin kirjoista olen pitänyt. Viimeksi lukemani, Hiljainen tyttö, tosin jätti epävarmaksi. Se meni jotenkin yli, en vain saanut siitä otetta.

Norsunhoitajien lapset on ollut jo tovin kirjastosta lainassa odottamassa luettavaksi pääsyä. En ollut edes sen kummemmin tutustunut kirjaan etukäteen, koska lukisin sen kuitenkin, onhan se Høegiä. Mutta pitkään pyörittelin sitä luettavien pinossa, ehkä tuon Hiljaisen tytön pettymyksen saattelemana. Entä jos en pitäisi tästäkään niin kovin paljon?

Pelko oli turha. Jo ensimmäisien sivujen jälkeen huokasin onnellisena. Luen hyvää kirjaa. Kiehtovaa, syvällistä, hauskaa kirjaa, jonka kieli soljuu nautinnollisesti eteenpäin. Vaikka tietysti viimeksi luettu kirja on aina tuoreimpana ja elävimpänä mielessä, olen jopa varovasti valmis sanomaan, että tämä on parhaiden tänä vuonna lukemieni kirjojen joukossa.

Nimestä huolimatta tarinassa ei ole yhtään oikeita norsuja. Norsunhoitajat ovat ihmisiä, jotka elävät oman sisäisen norsunsa ohjaamina. Tällaisia norsunhoitajia ovat myös 14-vuotiaan jalkapalloilijan Peter Finøn vanhemmat, pienen Finøn saaren pappi ja urkuri. Peterillä on myös 16-vuotias sisko Tilte ja 19-vuotias veli Hans. Perheeseen kuuluu myös kettuterrieri Basker, johon suhtaudutaan kuin henkilöön.

Perheen vanhemmat katoavat, ja Peter, Tilte, Hans ja Basker alkavat jäljittää heitä. Lapset eivät ole kuitenkaan ainoita vanhempiaan etsiviä, ja he saavat peräänsä pian myös poliisin sekä monia muita asiasta kiinnostuneita. Vihje vihjeeltä lapset kuitenkin lähestyvät arvoituksen ratkaisua huimien juonenkäänteiden seuratessa toisiaan. Matkan varrella tutustutaan myös joukkoon mitä eriskummallisempia persoonallisuuksia, mukana eri uskontokuntien edustajia ja rikollisia.

Kirjan kertojana on Peter, ja ristiriita tämän syvällisen ajattelijan kypsyyden ja hänen 14 vuoden elämänkokemuksensa välillä on herkullinen. Sisarensa Tilten kanssa Peter on jo pitkään tehnyt hengellisiä harjoituksia ja etsinyt "ovea", sisäistä rauhaa tai vapauden tunnetta. Eri uskonnot ja hengellisyys ovat vahvasti läsnä tässä kirjassa ja tuovat siihen syvällisemmän tason. Samaan aikaan kirja on täynnä hilpeää huumoria, jännittävää toimintaa, vähä vähältä selviävää arvoitusta ja filosofista pohdiskelua. Täydellinen paketti!

Juoni rullaa eteenpäin kuin (jalkapallo)peli, johon Peter tapahtumia usein vertaakin. Tarinankuljetukseltaan tämä on seikkailukirja: uskomattomia juonenkäänteitä, joista sankarilliset päähenkilöt kuitenkin selviytyvät nokkeluutensa ja hyvän onnensa avulla. Henkilöihin ihastuin välittömästi. Upea ja itsevarma Tilte, joka suostuttelee kenet tahansa tekemään mitä tahansa ja joka pyrkii syventämään ihmisten kokemusta itsestään ja maailmasta sulkemalla nämä ystävällisesti ruumisarkkuun. Basker, joka on todella kuin perheenjäsen, ja josta ainakin Peter puhuu kuin ihmisestä. Kreivi Rickardt Kolme Leijonaa, entinen narkomaani, nykyinen huumevieroituslaitoksen johtaja, joka pukeutuu kuin hilpeän hullusti ja elää täysin oman todellisuutensa mukaan. Ja tietysti Peter, laitahyökkääjä ja pappilan nuorin, toisaalta pikkuvanha ja syvällinen hengellinen etsijä, toisaalta ihan tavallinen teini-ikäinen.

Norsunhoitajien lapset ovat oivaltavaa joukkoa. Etenkin Tilte tuntuu aina tietävän, mitä pitää tehdä ja osaa puhua itsensä ja muut tilanteesta kuin tilanteesta. Sanoilla voi muokata todellisuutta, ja varsinkin Tilte saa muutamilla sanoilla muokattua todellisuutta edulliseksi. Sisarusten välinen kiintymys on lämmintä. He ovat samaa joukkoa, he kuuluvat yhteen ja toimivat toistensa hyväksi.

Norsunhoitajien lapset on fantastinen kirja. Se on täynnä mielettömiä, uskomattomia ja ihastuttavia yksityiskohtia, tarina toimii ja etenee jatkuvasti kiinnostavana ja kaiken hurjan ja hilpeän takana soi syvä merkityksen kaiku. Mitä on ihmisyys, elämä, kuolema, yksinäisyys, aika, vapaus? Kaiken keskiössä kuitenkin on rakkaus.


"Mutta jos on kerrankin nähnyt, mitä todella tapahtuu, jos on silmänräpäyksen ajan nojautunut sisälle rakkauteen, ei unohda sitä koskaan."

torstai 7. kesäkuuta 2012

Seita Parkkola & Niina Repo: Susitosi

WSOY, 2001.

Seita Parkkola ja Niina Repo ovat kirjoittaneet yhdessä useammankin nuortenkirjan. Ensimmäinen yhteistuotanto on Susitosi.

Kirjoittajien tapaan päähenkilöitäkin on kaksi. Laura ja Karina tutustuvat toisiinsa sanataidekurssilla. Kummallakin on omia ongelmia ihmissuhteiden kanssa, ja pian he ystävystyvät. Karina lähtee liftaamaan kohti Sodankylän elokuvafestivaaleja, ja tytöt pitävät matkan aikana yhteyttä toisiinsa sähköpostitse. Pian tapahtumat muuttuvat yhä merkillisimmiksi, keskiössä tuntuvat pyörivät Lauran onneton ihastus Aleksi ja Karinan ystävän matkalle mukaan tuoma salaperäinen Juuso.

Susitosi on aluksi lähinnä nuorten ihmissuhdesotkuja. Ihastuksia ja petollisia ystäviä ja särkyneitä sydämiä. Pian kuitenkin tunnelma muuttuu ja tarina alkaa saada yhä jännittävämpiä, jopa yliluonnollisia sävyjä. Loppuun säästyy ihan ovela käänne, vaikken ollutkaan ihan varma, pidinkö siitä. Koska en loppua halua paljastaa, en nyt analysoi sitä sen tarkemmin.

Susitosi on oikein kelpo nuortenkirja, jota voisi suositella jännitystä ja ihmissuhdekuvioita kaipaavalle nuorelle lukijalle. Ihmissuhteissa nousevat romanttisten suhteiden lisäksi tärkeiksi tai tärkeimmiksi ystävyyssuhteet. Oletin kuitenkin, että tyttöjen kirjoittamisharrastus olisi noussut enemmänkin esiin. Nyt se on jotenkin puolivälissä: sitä nostetaan jonkin verran, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta se olisi juonen kannalta erityisen merkittävä.


Eeva Rohas: Keltaiset tyypit


Otava, 2010.
Luin keväällä Eeva Rohaksen romaanin Syvä pää, ja pidin siitä niin paljon, että hankin pian käsiini myös tämän Rohaksen esikoisteoksen, novellikokoelman Keltaiset tyypit.

Kokoelma koostuu kahdeksasta novellista, joita yhdistää se, että niiden henkilöt ovat kaikki jotenkin rikkonaisia, elämässään eksyksissä.  Säröä riittää, mutta on novelleissa silti valonpilkahduksiakin. Novellit ovat taidokkaita ja mielenkiintoisia, vaikka en ihan yhtä paljon tähän kokoelmaan ihastunutkaan kuin Rohaksen romaaniin. Nopealukuinen kokoelma oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Novellit ovat mielestäni muuten aliarvostettu kirjallisuudenlaji. Tuntuu joskus, että novelleja luetaan lähinnä äidinkielen tunneilla. Mutta kertomukset, jutut, tarinat ja novellit ovat mielestäni mitä oivallisinta luettavaa milloin vain, varsinkin vähän kiireisinä aikoina tai muiden kirjojen lomassa. Ei kokoelmia tarvitse ahmaista kerralla, novelleja voi lukea vähän kerrassaan, silloin tällöin.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Einar Kárason: Miekkakäräjät



Johnny Kniga kustannus, 2003. 
Alkuteos Óvinafagnadhur, 2001.
Suomentanut Tapio Koivukari. 

Haasteiden paras puoli on se, että ne johdattavat sellaisten kirjojen äärelle, joihin ei muuten tulisi tarttuneeksi. Osana Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta etsin kirjastosta islantilaista kirjallisuutta. Omasta kirjahyllystä olisi kyllä löytynyt Halldór Laxnessin Salka Valka, mutta ajattelin, että olisi mukava lukea jotain nykykirjallisuutta. Sitä löytyi oikeastaan yllättävän paljon, mutta valitsin ensimmäiseksi luettavaksi tämän Islannin tarunhohtoiseen historiaan sijoittuvan kirjan. Miekkakäräjät sijoittuu 1200-luvun Islantiin, Sturlungien aikaan. Tarina, maailma ja henkilöt seurailevat (nopeasti googletetun käsitykseni mukaan) melko uskollisesti islantilaissaagoista tuttua historiaa. Mukana on mm. Snorri Sturluson, kuuloisa saagojen kirjoittaja. 

Kirja kuvaa islantilaisten klaanien välisiä taisteluja. Kahta taistelevaa osapuolta johtavat Thórður Kakali ja Kolbeinn Nuori. Tarina alkaa verilöylystä, jossa Kolbeinn Nuori kukistaa Thórðurin koko Islannin valtaa havittelevan veljen Sturlan ja heidän isänsä. Nuorinta lukuunottamatta myös muut Thórðurin veljet surmataan.  Kakali palaa Islantiin Norjasta, jossa on viettänyt aikaansa lähinnä juopotellen, ja vaikka hänen henkensä ei ole siellä paljonkaan arvoinen, hän onnistuu vähitellen kokoamaan joukkoja ja selviämään hengissä. Suurin osa kirjasta kuvaa epätoivoista pakoa ylivoimaisen joukon edessä, kunnes päädytään ratkaisevaan taisteluun. 

Tarinaa kuljetetaan eri kertojien varassa, mutta jokainen luku on nimetty kertojansa mukaan, joten sekaannuksen vaaraa ei juuri ole. Eri kertojanäänet valottavat tarinaa hyvin ja tuovat esille eri puolia. Henkilöt jäävät kuitenkin jotenkin ulkokohtaisiksi, heihin ei oikein ehdi kunnolla tutustua ja kiintyä, pääoaino on kuitenkin tarinan etenemisessä. 

Vaikka en täysin osannutkaan eläytyä näihin kostoretkiin, oli kiehtovaa kuljeksia kiertelevien sotajoukkojen mukana 1200-luvun Islannissa. Vaikka kirja ei seikkailukertomuksena imaissutkaan mukaansa, niin jotain äärettömän kiehtovaa on tuossa saagojen maailmassa. Kirja herätti kiinnostuksen Skandinavian historiaan, ehkä pitää tutustua saagoihin enemmänkin. 


Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

WSOY, 2011.

Osasin lukemieni arvioiden perusteella odottaa vaikuttavaa teosta, kun tartuin Ville Tietäväisen Sarjakuva-Finlandialla palkittuun teokseen. Ennakko-odotukset eivät tosiaan tällä kertaa pettäneet. Näkymättömät kädet on upea teos, se tekee suorastaan kipeää. Ja vaikka espanjalaisten kasvisten tuotannon ongelmat eivät sinänsä ole minulle uusi juttu, tarina toki tuo asian lähemmäksi. Mutta kirja ei kerro pelkästään siitä, että espanjalaiset kurkut ja tomaatit tuotetaan helposti riistettävän laittoman siirtolaistyövoiman avulla. Miksi minä olen rikas ja moni toinen on köyhä? Miksi minun rikkauteni (keskituloisena suomalaisena) nojaa niin monen muun ihmisen köyhyyteen? Itseään harvoin ajattelee ilkeänä riistäjänä ja muiden elämien tuhoajana, mutta silloin pitää varoa liikaa ajattelemasta sitä, miten minun ruokani ja minun vaatteeni on tuotettu. Kuka antaa terveytensä ja ehkä elämänsäkin siksi, että minä saan syödä tuoreita kasviksia ympäri vuoden tai ostaa halpoja vaatteita vaihtuvien trendien mukaan? 

Itse teoksesta vielä. Tummasävyiset kuvat ovat upeasti piirrettyjä, tarina on kaameudestaan huolimatta kerrottu jopa runollisella kauneudella. Tässä kirjassa tulee esille sekä kaikkein kauhein että kaikkein kaunein ihmisyydestä. Tätä teosta suosittelen jokaiselle, joka uskaltaa katsoa sitä todellisuutta, jolta niin mielellämme ummistaisimme silmämme. 


tiistai 5. kesäkuuta 2012

Anne B. Ragde: Vihreät niityt

Tammi, 2009. 
Norjankielinen alkuteos Ligge i grønne enger, 2007.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.

Vihreät niityt päättää Anne B. Ragden trilogian Neshovin suvusta ja sukutilasta. Edelliset osat olivat Berliininpoppelit ja Erakkoravut. Tässä kohti varoitus: trilogian lopusta on vaikea kirjoittaa paljastamatta jotain edellisten kirjojen juonenkäänteistä, joten jos pelkäät juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Kirja jatkaa taas suoraan edellisen kirjan lopusta. Torunn löytää isänsä kuolleena sikalasta. Tila siirtyy nyt Torunnille, joka jää hoitamaan sitä ja vanhaa isoisää apunaan lomittaja Kai Roger, joka haluaisi olla Torunnille muutakin kuin pelkkä tilapäisapu. Torunn syyttää itseään isänsä kuolemasta ja masentuu ja ahdistuu vastuun alla. Sedistä ei juuri ole apua. He suunnittelevat kyllä erilaisia tapoja olla mukana tilan toiminnassa. Erlend ja Krumme haluaisivat remontoida  tilan vanhat rehusiilot loma-asunnoiksi, Margido suunnittelee arkkuvaraston perustamista Neshovin latoon. Kuitenkin heiltä kaikilta jää huomaamatta Torunnin todellinen tila ja tarjoamatta se ihan konkreettinen apu.

Tässä kirjassa on paljon surullisia sävyjä ja lopussakaan ei ole kaikki hyvin -tilannetta, mutta hieno päätös se silti tälle sarjalle on. Tämä tarinan päähenkilö taitaa muuten lopulta olla se Neshovin tila, sen tarinaahan tässä kerrotaan.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Anne B. Ragde: Erakkoravut

Tammi, 2008. 
Norjankielinen alkuteos Eremittkrepsene, 2005. 
Suomentanut Tarja Teva.

Erakkoravut jatkaa Neshovin suvun tarinaa suoraan siitä, mihin Berliininpoppelit jäi. Berliininpoppeleissa suvun erilleajautuneet jäsenet löysivät toisensa uudelleen, Erakkoravuissa he kaikki ovat erilaisten elämänmuutosten edessä. Vanhin veli Tor yrittää sinnitellä sikatilalla, hautausurakoitsija Margidon rutiinien täyttämään elämäänkin tulee hieman vaihtelua ja Erlendin ja Krummen suhde Kööpenhaminassa saa uusia piirteitä. Myös Torin tyttären Torunnin elämä on tienhaarassa, kun hän joutuu tasapainoilemaan oman elämänsä ja sukutilan välillä.

Pidin Berliininpoppeleista kovasti, ja Erakkoravut jatkoi samalla linjalla. Vaikka kirjaan mahtuu paljon arkipäivän kurjuuttakin, on kuvauksessa kuitenkin lämpöä. Sarjan viimeinen osa Vihreät niityt odottelee jo hyllyssä, jotta ehtisin tarttua siihen.