torstai 3. toukokuuta 2012

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Schildts, 2007. 
Ruotsinkielinen alkuteos Predikanten, 2004.
Suomentanut Outi Menna. 

Dekkarit eivät kuulu vakiolukemistooni, mutta silloin tällöin sellainenkin maittaa lukudieetissä. Läckbergiin tutustuin viime kesänä hänen esikoisteoksensa Jääprinsessan myötä. Saarnaaja on toinen pieneen Fjällbackan kylään sijoittuvista kirjoista. 

Rikosta selvittelemässä on ensimmäisestä osasta tuttu konstaapeli Patrik Hedström. Erican ja Patrikin suhde on vakiintunut, ja Erica ei tällä kertaa pysty osallistumaan tutkimuksiin niin innokkaasti, sillä hän on kahdeksannella kuukaudella raskaana. 

Keskellä helteistä kesää Fjällbackan idylli rikkoontuu, kun nuori nainen löydetään murhattuna ja alastomana kuuluisalta turistipaikalta. Ruumiin alta löytyy kaksi muutakin luurankoa, jotka pian yhdistetään kahteen 70-luvulla kadonneeseen naiseen. Johtolangat tuntuvat koko ajan kiertyvän takaisin Hultien sukuun, jonka monimutkaiset ihmissuhteet tuottavat poliiseille päänvaivaa. Vanhoja sukusalaisuuksia revitään auki. Pian poliisit joutuvat työskentelemään kelloa vastaan, sillä uusi tyttö katoaa, ja joka hetki toiveet löytää hänet elossa vähenevät. 

Hultin suvun monimutkaiset kuviot juontuvat jo perheen isoisästä, joka oli kuuluisa saarnaaja. Hän oli kahden poikansa, Gabrielin ja Johanneksen, yksinhuoltaja. Pojat olivat keskenään kovin erilaisia, joten myös isän suhde heihin muodostui erilaiseksi. Veljesten välille syntyi kaunaa, joka hiertää vielä parikymmentä vuotta Johanneksen kuoleman jälkeenkin. Myös muut perheenjäsenet ovat sotkussa sekavassa sukuriitavyyhdessä. Vanhempi-lapsi-suhteita sivutaan kirjassa muutenkin, esimerkiksi kun kuvataan vanhempia, jotka saavat viimein uutisen kauan kadoksissa olleen tyttärensä kuolemasta. Reaktiot ovat kovin erilaisia ja kertovat selvästi myös erilaisesta suhteesta tyttöjen vielä elossa ollessa. Myös Erican oma vaikea äitisuhde nousee välillä esille, ja tottakai Erica ja Patrik miettivät omaa tulevaa vanhemmuuttaan.

Läckberg sieppaa lukijan hyvin otteeseensa. Kerronta keskeytetäänä sopivan jännittävästi, jolloin on pakko lukea "vielä vähän lisää". Läckbergin mielenkiinto tuntuu kohdistuvan rikoksen motiiveihin: mikä saa ihmisen tekemään niin kammottavia tekoja. Yksi syy Läckbergin suosioon on varmasti sympaattisissa päähenkilöissä, Ericassa ja Patricissa. Heidän suhteensa ja arkielämänsä kuvaus pehmentää kammottavia rikoksia. Mistäköhän johtuu, että naisdekkaristit kirjoittavat niin sympaattisia miehiä sankarittarilleen? Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoissa Maria Kallion mies Antti (muistanko nimen oikein?) on kamalan mukava, ja Läckbergin Patrik on suorastaan unelmamies. No, Läckbergillä on muistuttamassa toisenlaisesta miestyypistä Erican siskon Annan mies, Lukas, joka on narsistinen ja väkivaltainen hirvitys. 

Kirjan kansikuva on muuten kaikessa yksinkertaisuudessaan mielestäni niin pelottava, että en meinannut uskaltaa katsoa sitä. 

6 kommenttia:

  1. Minä olen oikein konkari myös dekkarien lukijana. Läckberg on jännityskirjojen aatelia.

    Olen lukenut tämänkin, mutta en paljon enää muista. Viimeistään saman kirjailijan Mereneneito pyyhkäisi kaiken muun yli ja ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tulen kyllä jatkamaan Läckbergin kirjojen parissa, sen verran ovat nämä kaksi tähän mennessä luettua tempaisseet mukaansa. Jään jännityksellä odottamaan seuraavia lukukokemuksia...

      Poista
  2. Minulla olisi Läckbergin "Fyrvaktaren" kirjastosta lainassa. Olen jotain muitakin hänen kirjojaan lukenut ahneuksissani ruotsiksi ennen suomennoksen ilmestymistä. Majakanvartija ilmestyy syksyllä.

    Olen ollut kauhean skeptinen näitä dekkarigenren uusimpia nimiä kohtaan. Mielelläni pitäytyisin vain Henning Mankellissa, Karin Fossumissa ja muissa pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ensimmäisen aallon nimissä. Vähän skeptisesti ajattelen dekkarikirjallisuutta julkaistavan niin paljon vain siksi, että se myy hyvin. Että rahan perässähän ne kirjailijat vain :) Läckberg on onnistunut murtamaan nämä ennakkoluuloni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en tosiaan ole dekkareiden suurkuluttaja - se näkyy ehkä selvimmin siinä, etten ole lukenut vaikkapa Henning Mankellia tai Karin Fossumia tai juuri muitakaan pohjoismaisia dekkaristeja. Vertailukohta puuttuu, mutta Läckbergeistä olen kyllä tykännyt ja aion lukea niitä lisääkin.

      Ja ruotsiksi lukeminen olisi kyllä itsellekin hyväksi, mutta taidan pitäytyä käännöksissä, toistaiseksi :)

      Poista
  3. Kansikuva on kyllä melko karmiva. Olen samaa mieltä kanssasi siittä että sympaattiset hahmot ja Patrikin ja Erikan elämä jotenkin tasaa muita juonen kauheksia. Minä en ole suuri dekkarien ystävä, tuntuu että kaikki ovat jollain tapaa toistensa toisintoja, mutta Läckbergiin aijon vielä tarttua kun dekkarin himot taas iskee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein tiedä miksi nuo pelkät kädet ovat niin kammottavat, mutta kylmät väreet menevät kyllä selässä niitä katsoessa. Minäkään en ole dekkareiden suurkuluttaja, mutta dekkari silloin tällöin on ihan mukava. Mutta minua huvittaa kyllä esimerkiksi näissä Läckbergin kirjoissa se, että miten rauhallisessa Fjällbackan kylässä yhtäkkiä alkaa tapahtua ihan kamalasti murhia. Ensimmäisessä kirjassahan korostettiin, että siellä ei ikinä oikein tapahdu mitään, ja murha oli jotain äärimmäisen poikkeavaa. Mutta sivuutan seikan genreen kuuluvana, minusta on kuitenkin kiva lukea dekkarisarjoja, joissa seurataan myös henkilöiden muuta elämää, ja se tietysti tarkoittaa, että nämä henkilöt joutuvat kohtaamaan normaali-ihmistä enemmän rikoksia.

      Poista