tiistai 29. toukokuuta 2012

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Gummerus, 2011.
Englanninkielinen alkuteos The Quantum Thief. Gollancz, 2010.
Suomentanut Antti Autio.

Tämä kirja tarjosi minulle ensimmäiseltä sivulta viimeiselle hämmennyksiä. Ensimmäinen hämmenys löytyi jo kansilehdeltä. Olin kirjailijan nimen perusteella kuvitellut tarttuneeni suomalaiseen scifikirjaan, mutta tällä olikin englanninkielinen alkuteos. Pikainen googletus ratkaisi arvoituksen. Hannu Rajaniemi on suomalainen matemaatikko ja fyysikko, joka asuu Iso-Britanniassa. Hän kirjoittaa englanniksi, ja hänen esikoisteoksensa Kvanttivaras julkaistiin ensin Iso-Britanniassa ja myöhemmin käännöksenä Suomessa. Voiko tätä nyt sitten pitää kotimaisena kirjallisuutena? Englanniksi Briteissä julkaistu kirjallisuus on mielestäni brittiläistä kirjallisuutta, olkoonkin suomalaisen maahanmuuttajan kirjoittamaa. Toisaalta suomalaisessa mediassa tämä on kuitenkin esitelty suomalaisena scifiteoksena. Ehkä se voi olla kumpaakin?

Scifi ei ole minulle mitenkään ihan vieras laji, vaikka nykyisin tuleekin liikuttua enemmän realistisissa maailmoissa. Kvanttivaras on kuitenkin melkoista vyörytystä, ja lukijana oli aika lailla pyörällä päästään uusien sanojen ja keksintöjen maailmassa. Toisaalta tässä oli mielestäni myös kirjan suurin viehätys. Rajaniemi ei ole tyytynyt vain pikku keksintöihin, vaan Kvanttivarkaan maailma on perustavalla tavalla erilainen. Mielenkopiot, muistot, gevulot, gogolit, metakorteksi, foboit... Selityksiä ei tarjoilla heti, ja kaikki termit eivät aukene ollenkaan. Tarina silti kulkee eteenpäin, ja oudot asiat hyväksyy pikkuhiljaa osaksi tarinan maailmaa.

Juonen lähtökohta on suurinpiirtein tämä: Jean le Flambeur on kuuluisa mestarivaras, joka on kuitenkin päätynyt  vankilaan. Dilemmavankilasta Flambeurin pelastaa kuitenkin salaperäinen nainen Mieli, jolla on kuitenkin omat syynsä hankkia mestarivaras vapaaksi. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Marsiin, Oublietten kaupunkiin, jossa mukana tapahtumissa on myös nuori etsivät Isidore Beautrelet.

Täytyy heti aluksi sanoa, että minä kyllä pidin tästä kirjasta. Se on mielenkiintoinen, tulevaisuuden maailma kutkuttaa mielikuvituksen rajoja, mutta toisaalta tuntuu uskottavalta. Tästä olisi kai tarkoitus tulla trilogia, ja aion ehdottomasti lukea myös seuraavat osat. Mutta ensin minun täytyy ehkä lukea tämä uudestaan.

Hämmennys kirjan lopussa nimittäin johtuu siitä, etten lopulta ollut ihan varma, mitä tässä oikein tapahtui. Tunsin itseni hieman tyhmäksi, kun ei oikein pysynyt aina henkilöiden tai tapahtumien mukana. Mutta ei kannata säikähtää: suurelta osin syynä oli se, että luin kirjaa kiireisenä, pienissä pätkissä kerrallaan ja melko pitkän ajan. Tartuin kirjaan illalla ja nukahdin puolen sivun jälkeen. Ei siis ihmekään, että tapahtumat ja henkilöt menivät välillä sekaisin, enkä lopussa muistanut mitä alussa oli tapahtunut. Kiinnostavia teemoja kirjassa pyöritellään, muistin ja minuuden olemus nousi minulle keskeisimpänä.

tiistai 22. toukokuuta 2012

11

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut tähän blogeissa kiertäneeseen 11 kysymyksen haasteeseen. Tässäpä siis vastaukset Marian kysymyksiin:

1. Mistä asiasta sait viimeksi kehuja?
 Työkaveri kehaisi uusia työkenkiäni, jotka ovat kyllä omasta mielestänikin aivan mahdottoman söpöt. Keltaiset ja sydämelliset. 

2. Mitä kirjaa lukiessasi nauroit viimeksi ääneen?
Joseph Heller Catch 22

3. ...ja mitä kirjaa lukiessasi itkit?
Kathryn Stockett: Piiat (Saatoin ehkä nauraakin ääneen tätä lukiessani, mutta en ole varma, niin laitoin edelliseen kysymykseen toisen kirjan. Ylipäätään itken ja nauran aika helposti lukiessani.)

4. Lempirunosi (tämän kysymyksen lainasin Margitilta, se on niin ihana :))
Kysymys on ihana, mutta vaikea! Sanotaan vaikka Aaro Hellaakosken Satakielen ahdistus.

5. Mitä (tällä hetkellä teattereissa pyörivää) elokuvaa haluaisit mennä katsomaan?
Piti käydä Finnkinon sivuilla katsomassa, mitä elokuvia tällä hetkellä teattereissa pyörii... Lasse Hallströmin Rakkaudesta, unelmista ja kaloista olisi ollut valintani tämän päivän ohjelmistosta.

6. Entä näytelmää/balettia/oopperaa?
Mieli on sen verran kesässä, että olen katsellut lähinnä kesäteattereiden ohjelmistoja. Ajattelin mennä katsomaan ainakin Suomenlinnan kesäteatteriin Peter Panin.

7. Missä maassa (kaupungissa) haluaisit asua, jos et saisi asua Suomessa?
Unkarissa, Pécsissä. 

8. Mitä sinulle merkitsee sana koti?
Koti on turvapaikka, pesä, paikka, jossa voi vaan olla.

9. Millaisen unen muistat nähneesi viimeksi?
Muutama yö sitten näin ainakin tyypillistä stressiuntani, jossa yritin matkustaa jonnekin pääsemättä koskaan oikein kunnolla matkaan. 

10. Jos olisit lintu, mikä lintu olisit?
Peippo. En tiedä yhtään miksi, mutta se tuntuu luontevalta vastaukselta.

11. Jos tämä päivä olisi laulu, mikä laulu se olisi?
Tämä olikin vaikea. Tämä kappele liittyy siihen, että valvontaluokkani on lehahtamassa kohta ysiltä maailman tuuliin. Operaukalla saattaa kevätjuhlassa pala olla kurkussa.
Jukka Poika: Älä tyri nyt

Ja kymmenen työaamun jälkeen on päivän biisi tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=LLhbHkyhWSo


Ja sitten omat kysymykseni:
1. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
2. Mikä on paras paikka lukea kirjaa kesällä?
3. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
4. Haluatko omistaa lukemasi kirjat vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta (tai jostain muualta)?
5. Mihin kirjalliseen maisemaan tai maailmaan haluaisit mennä vierailulle?
6. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
7. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
8. Mitä kappaleita kuuluisi elämäsi soundtrackiin?
9. Millaisista elokuvista pidät?
10. Miten valitset kirjastossa lainaamasi kirjat?
11. Kirjoitatko päiväkirjaa?

Haastan Sonjan, Norkun, Hannan ja Satun.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Hilja Valtonen: Ruskapäiviä

Otava, 1975.

Kaipasin kepeää, hauskaa ja hieman romanttista lukemista. Hilja Valtosta. Vaimokkeen, Hätävaran ja Nuoren opettajattaren varaventtiilin voi toki lukea aina uudestaan, mutta kirjaston hyllystä löytyi myös yksi ennestään tuntematon Valtonen, Ruskapäiviä.

Aluksi yllätyin: päähenkilö ei olekaan tomera nuori nainen, vaan tomera eläkeläisneiti. Sitten älysin katsoa ilmestymisvuotta ja luin myös kirjan nimen uudestaan. Ruskapäiviä ei viitannutkaan syksyyn kirjaimellisesti vaan kuvannoillisesti. Ruskapäiviä on ainakin nopean googlettamisen perusteella myös Valtosen viimeinen romaani.

Päähenkilö on eläkkeelle jäänyt kansakoulunopettaja, neiti Elida Aprakka, tutuille Elli-mummi tai Ellu. Kerrostalon ylimmässä kerroksessa asuva 75-vuotias neiti on kuitenkin yhtä pirteä tapaus kuin Valtosen nuoremmatkin sankarittaret. Oikeastaan Elli on sellainen, jollaiseksi Valtosen nuorempien sankarittarien voisi kuvitella ikääntyvän.

Myös muut kerrostalon asukkaat tulevat tutuksi, erityisesti kahdeksanvuotias teräväkielinen ministerinalku AKK eli Anna-Kaisa Kärpänen ja alakerran kärttyisä Ida-rouva, Ellin vanha koulutoveri. Ellin luokse muuttaa myös nuori Heli, joka on karannut rikkaiden vanhempiensa luota alettuaan odottaa aviotonta lasta. Kerrostalon asukkaiden elämän lisäksi palataan usein Ellin lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Vaikka vanhanpiian elämä monesta näyttääkin päällepäin tylsältä, on Ellilläkin ollut omat pienet romanssinsa.

Ruskapäiviä on Valtosen tapaan pirteä ja oivaltava. Naiset eivät ole pelkkiä miesten jatkeita, vaan itsenäisiä ja yksikseenkin toimeentulevia yksilöitä. Ihailin kovasti myös Ellin elämänasennetta. Hänen elämässään oli ollut paljon sellaistakin, josta olisi voinut tulla katkeraksi, mutta Elli oli kuitenkin melko tyytyväinen elämäänsä, sekä menneeseen että nykyiseen. AKK oli myös mainio hahmo, ja hänen yhteenottonsa Ida-rouvan kanssa oli suorastaan herkullisia.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Anni Polva: En rakastu kiusallanikaan

Karisto, 1966.

Kun vaikka töissä stressaa tai on muuten kiireistä (kuten minulla nyt), tekee mieli lukea kevyttä ja "hömppää". Romanttisessa rakkaushömpässä minuun puree oikein hyvin suomalainen menneen ajan romantiikka, jota löytää vaikka Anni Polvan kirjoista.

En rakastu kiusallanikaan on tyypillinen Polvan romanttinen farssikomedia. Mies ja nainen, jotka toisaalta tuntevat kovasti vetoa toisiinsa, mutta toisaalta ovat oikein taistelupari, kamalasti väärinkäsityksiä, kolmansia pyöriä ja onnellinen loppu. Siitä on tämäkin kirja tehty.

Markku on Pietarisen tilan nuori isäntä, joka ei lähiympäristön tiivistä painostuksesta huolimatta ole löytänyt itselleen emäntää. Tarjokkaita olisi kyllä vaikka jonoksi asti. Maini on kaupunkilaisneiti, joka pettyy rakkaudessa ja lähtee maaseudulle paikkailemaan rikkinäistä sydäntään. Hän on vuokrannut Markun naapurilta kalamajan, mutta väärinkäsityksen vuoksi päätyy Pietarisen kalamajaan ja luulee Markkua talon rengiksi. Päähenkilöt ovat äkkipikaisia ja äkkinäisiä tekemään vääriä johtopäätöksiä.

Tämä kirja on tyylilajinsa edustaja ja sen nielee puutteineen. Minua viihdyttää tässä ennalta-arvattavuus (ihan varmasti on tulossa onnellinen loppu) ja toisaalta nostalginen ajan patina. Hupsua farssiahan tämä on, ja useamman kuin kerran tuli mieleen, että etkö nyt  voisi vaan oikaista tuon väärinkäsityksen. Tässä kirjassa minua viehätti erityisesti 1960-luvun maalaismiljöö, jossa vielä liikkuivat isännät, rengit ja osuuskaupan neidit. Kepeää, höpsöä eikä tippaakaan syvällistä luettavaa. Taidanpa jatkaa samalla tyylilajilla, tuossa olisi yksi Hilja Valtosen kirja odottamassa...

Fablesia

Minikuulumisia:
Olen tässä ehkä reilun kuukauden aikana onnistunut koukuttumaan täysin Bill Willinghamin Fables-sarjakuvaan. En ole ensimmäisten jälkeen jaksanut blogata jokaisesta albumista erikseen, sillä ei minulla oikeastaan mitään uutta ihmeellistä sanottavaa niistä ole, enkä halua paljastella juonenkäänteitä sellaisille, jotka pitävät ne mieluummin yllätyksenä. Kerrottakoon nyt kuitenkin väliaikatietona, että olen nyt lukenut kymmenen ensimmäistä albumia, ja  sarja vaan paranee. Minussa on selvästi myös heräämässä sarjakuvanlukija, sillä lainasin kirjastosta myös Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvia.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Atena, 2008.
Arabiankielinen alkuteos: Banat al-Riyad, 2005.
Englanninkielinen teos: Girls of Riyadh. 
Suomentanut Sampsa Peltonen. 

Saudiarabialaista chick litiä? Sinkkuelämää Riadissa? Teos kuulosti lupaavalta. Riadin tytöt on Rajaa Alsanean esikoisteos, ja mielestäni on hienoa, että naisten hömppäkirjallisuus voi olla uraauurtava teos. Tyylilajiltaan tämä on tosiaan ihan chick litiä. Neljä nuorta ystävystä, jotka haaveilevat siitä oikeasta ja avioliitosta ja viettävät melko ylellistä elämää. Shoppailuakin harrastetaan. Erikoisen tästä kirjasta tekee tietenkin se, että se sijoittuu Saudi-Arabiaan, jossa noudatetaan tiukasti islamilaista lakia ja naisen asema on hyvin tiukasti rajattu. Naiset eivät saa mm. ajaa autoa, eivätkä päättää itsenäisesti omista asioistaan, vaan päättäjä on miespuolinen huoltaja. Naiset ja miehet eivät saa julkisesti olla keskenään tekemisissä, jolleivät ole sukua. Lakia sovelletaan myös ulkomaalaisiin. Tämä kirja oli aluksi Saudi-Arabiassa kielletty, sillä se kertoo nuorten saudinaisten elämästä ja arjesta nuoren saudinaisen kirjoittamana.

Kirjan rakenne on myös hieman erilainen. Kehystarinana on sähköpostilista, jonne tuntematon kirjoittaja lähettelee joka perjantai viestejä, joissa kertoo ystäviensä elämästä. Viestit hän aloittaa yleensä lainauksella esimerkiksi arabialaisesta kirjallisuudesta tai Koraanista, mutta on lainausten joukossa länsimaisiakin kirjoittajia, kuten Neil Gaiman. Aloituksissa kertoja myös usein kommentoi saamaansa palautetta. Minä pidin näistä viesteistä, ne kommentoivat mielestäni hauskasti tarinaa ja toivat myös esille erilaisia näkökulmia. Parasta antia kirjassa on Saudi-Arabian kulttuurin kuvaus. Varsinkin se, että sitä kuvataan sisältä päin. Kirja sisältää yhteiskuntakritiikkiäkin naisen asemasta, mutta silti se ei ole pelkkää ongelmakimppujen kuvausta. Hyvin tulee esille muun muassa tietokoneiden ja puhelimien tärkeys: koska tapaaminen julkisesti on rajoitettua, miesten ja naisten välinen kanssakäyminen tapahtuu pitkälti puhelimella tai netissä. Internethän oli muuten myös arabimaiden kansannousuissa merkittävä tekijä.

Kirjassa tulee esille monta epäkohtaa naisten asemassa. Mies voi erota vaimostaan vain ilmoittamalla asiasta, mutta nainen on se, joka kantaa avioerosta sosiaalisen stigman, vaikka syy eroon olisi ollut täysin miehessä. Sivyespoliisin pidättämäksi saattaa joutua, jos käy kahvila jonkun muun kuin sukulaismiehensä kanssa. Ulkomailla voi olla vapaampi. Lentokoneen vessassa vaihdetaan länsimaisiin vaatteisiin, palatessa taas pukeudutaan peittävään abayaan. Pukeutumiskoodisto koskee tosin myös miehiä, hekin vaihtavat lentokoneessa paluumatkalla pukunsa ja solmionsa perinteisiin vaatteisiin. Naisen asioista päättää isä tai joku miespuolinen sukulainen, avioliiton jälkeen aviomies.

Tarina ei minua niin imaissut mukaansa. Neljän naisen tarinasta puuttui mielestäni draamallista jännitettä, vaikka heille paljon tapahtuikin. Olisin kaivannut heistä myös selkeämmin omia "tyyppejään". Nyt parhaiten erottuu Michelle, joka on itsenäinen ja nelikon rohkein, ja ahdistuu Saudi-Arabian tiukoista säännöistä. Lamis vaikuttaa järkevimmältä, mutta ehkä sen vuoksi kerronnallisesti vähän tylsältä. Sadim ripustautuu miehiin ja yrittää olla rakkailleen kaikin tavoin mieliksi, mutta joutuu aina uudestaan pettymään pettureihin. Gamrasta menee kirjan alussa naimisiin, mutta saa pian huomata olevansa vain kulissivaimo miehelle, jonka oikeaa rakastettua miehen suku ei hyväksynyt.

Näistä kaunokirjallisista puutteistaan huolimatta kirja on lukemisen arvoinen. Kulttuuritietoutta Saudi-Arabiasta, naisnäkökulmasta, kevyen viihdyttävästi. Erityisen hienoa on, että tämä kirja on innostanut ja rohkaissut Saudi-Arabiassa myös muita naisia kirjoittamaan.

tiistai 8. toukokuuta 2012

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Tuli sellainen olo, että voisi taas lukaista Harry Potter -kirjat pitkästä aikaa. Olen ne lukenut aikaisemminkin, pariinkin kertaan. Nyt lukemiseen inspiroi myös uusi Pottermore-sivusto, johon tutustuin tässä hiljattain.

Tarvitseeko kirjan ideaa avata? Eikö Harry Potter ala olla jossain määrin tuttu jopa niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, sen verran voimakasta on pottermania ollut menneinä vuosina. Tässä kuitenkin lyhyesti:

Harry Potter ja viisasten kivi on ensimmäinen kirja seitsenosaisessa fantasiasarjassa. Harry on jäänyt jo pienenä orvoksi ja asuu ikävien sukulaisten luona kaltoinkohdeltuna. Yhdentenätoista syntymäpäivänään Harry saa tietää olevansa velho, sillä hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Tylypahkassa Harry tutustuu taikamaailmaan, saa uusia ystäviä ja huomaa olevansa osa suurta hyvän ja pahan taistelua velhomaailmassa.

Harry Potter toimii, koska siinä on yksityiskohtia täynnä oleva kiinnostava velhomaailma. Harry Potter toimii, koska se noudattaa perinteistäkin perinteisempää fantasiajuonikaavaa (jonka voisi esittää esimerkiksi näin: lapsi jää orvoksi - hänellä on vaikeuksia - lapsi kohtaa hyväntekijän - lapsi kehittyy ja oppii asioita itsestään - lapsi on ratkaiseva tekijä hyvän ja pahan taistelussa - hyväntekijä poistuu kuvioista esim. kuolemalla - lapsi oppii luottamaan itseensä ja kykyihinsä ja lopulta voittaa pahan). Tällä kaavalla on kirjoitettu vaikka kuinka monta toimivaa tarinaa, mutta sehän kertoo vain siitä, että kaavaa toimii. Eritysesti kiitän Harry Potter -sarjaa siitä, että se on innostanut monia lapsia ja nuoria lukemaan.

Pidän Harry Potter -kirjoista, vaikka ne eivät ehkä olekaan niitä rakkaimpia kirjojani. Mutta kyllähän näitä jaksaa lukea, uudestaankin. Jos olisin lukenut ne nuorempana ensimmäisen kerran, niin ne olisivat varmasti siellä rakkaiden ja tärkeiden kirjojen joukossa. Taidanpa silti lukea sarjan loputkin osat kesälomalla uudestaan, kun on oikein aikaa upota Tylypahkan maailmaan.



sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Satu Grönroos: Lumen syli

Atena, 2012.

    
Kansi: Nina Leino
1960-luvulla Jyväskylässä Helmi aloittaa koulun. Ensimmäisen luokan opettaja Kaarina aloittaa samaan aikaan opettajanuraansa. Kummankin elämää järkyttää heti koulun alussa Helmin parhaan ystävän Mirjamin kuolema liikenneonnettomuudessa. Kuolemaa ei juuri käsitellä, se yritetään unohtaa ja jatkaa elämää. Helmi, joka ei pysty tekemään surutyötä puhumalla asiasta, alkaa elää yhä enemmän ja enemmän mielikuvitusmaailmassa, jossa Mirjami palaa hänen luokseen enkelinä leikkimään. Kaarinalla on uuden työn lisäksi pohdittavana yllättäen alkanut raskautensa.

Helmi on perheensä nuorin, hänellä on kaksi isoveljeä, ja myöhemmin ilmestyy vielä kolmaskin, Pena. Helmin äiti on yksinhuoltaja, isästä ei ole tietoa. Lasten kyselyihin äiti vastaa, että joulupukki on heidät tuonut. Äiti raataa perheen toimeentulon eteen, eikä häneltä jää juuri aikaa Helmille. Mirjamin kuoltua Helmillä ei ole oikein ketään. Kaarina-opettaja on Helmin mielestä ihana, mutta aina hänkään ei oikein tunnu ymmärtävän. Isoveli Pena juttelee Helmille mukavia ja kutsua häntä prinsessaksi, mutta Pena on usein menossa omilla teillään tai juovuksissa, jolloin hän ei olekaan niin kiva. Helmi elää lapsen mielikuvitusmaailmassa. Äiti osaa lentää, pimeässä saattaa vaania pelottava Otus ja
kuollut ystävä tuleekin takaisin.

Helmi ja Kaarina vuorottelevat kirjassa kertojina, mutta Helmin tarina painottuu enemmän. Kirja on surumielinen ja kauniisti kirjoitettu. Vaikken olekaan elänyt 1960-luvun Jyväskylässä, voin kuvitella, että kirjassa on paljon sellaista, jota aikalainen tunnistaisi. Vaikeita asioita on käsitelty hienovaraisesti, mutta silti niiden runsaus tuntui välillä musertavalta. Tuli vähän sellainen olo, että eikö nyt kellään hahmoista voisi mennä hyvin. Henkilöt ovat kirjassa etäällä toisistaan eivätkä tunnu löytävän yhteyttä. Hieman minua häiritsi myös se, että sijaisopettajan käytös muistutti liikaa Näkymättömästä Elinasta. Tuli sellainen olo, että tämän juonne on jo nähty. Näistä huolimatta tämä oli kokonaisuutena mielestäni oikein hyvä ja kauniisti kirjoitettu kirja. Erityisesti ihailin Helmin näkökulmaa ja sitä, miten luontevilta Helmin kertojanosuudet tuntuivat. Lapsen ajatukset oli kuvattu vakuuttavasti.

torstai 3. toukokuuta 2012

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Schildts, 2007. 
Ruotsinkielinen alkuteos Predikanten, 2004.
Suomentanut Outi Menna. 

Dekkarit eivät kuulu vakiolukemistooni, mutta silloin tällöin sellainenkin maittaa lukudieetissä. Läckbergiin tutustuin viime kesänä hänen esikoisteoksensa Jääprinsessan myötä. Saarnaaja on toinen pieneen Fjällbackan kylään sijoittuvista kirjoista. 

Rikosta selvittelemässä on ensimmäisestä osasta tuttu konstaapeli Patrik Hedström. Erican ja Patrikin suhde on vakiintunut, ja Erica ei tällä kertaa pysty osallistumaan tutkimuksiin niin innokkaasti, sillä hän on kahdeksannella kuukaudella raskaana. 

Keskellä helteistä kesää Fjällbackan idylli rikkoontuu, kun nuori nainen löydetään murhattuna ja alastomana kuuluisalta turistipaikalta. Ruumiin alta löytyy kaksi muutakin luurankoa, jotka pian yhdistetään kahteen 70-luvulla kadonneeseen naiseen. Johtolangat tuntuvat koko ajan kiertyvän takaisin Hultien sukuun, jonka monimutkaiset ihmissuhteet tuottavat poliiseille päänvaivaa. Vanhoja sukusalaisuuksia revitään auki. Pian poliisit joutuvat työskentelemään kelloa vastaan, sillä uusi tyttö katoaa, ja joka hetki toiveet löytää hänet elossa vähenevät. 

Hultin suvun monimutkaiset kuviot juontuvat jo perheen isoisästä, joka oli kuuluisa saarnaaja. Hän oli kahden poikansa, Gabrielin ja Johanneksen, yksinhuoltaja. Pojat olivat keskenään kovin erilaisia, joten myös isän suhde heihin muodostui erilaiseksi. Veljesten välille syntyi kaunaa, joka hiertää vielä parikymmentä vuotta Johanneksen kuoleman jälkeenkin. Myös muut perheenjäsenet ovat sotkussa sekavassa sukuriitavyyhdessä. Vanhempi-lapsi-suhteita sivutaan kirjassa muutenkin, esimerkiksi kun kuvataan vanhempia, jotka saavat viimein uutisen kauan kadoksissa olleen tyttärensä kuolemasta. Reaktiot ovat kovin erilaisia ja kertovat selvästi myös erilaisesta suhteesta tyttöjen vielä elossa ollessa. Myös Erican oma vaikea äitisuhde nousee välillä esille, ja tottakai Erica ja Patrik miettivät omaa tulevaa vanhemmuuttaan.

Läckberg sieppaa lukijan hyvin otteeseensa. Kerronta keskeytetäänä sopivan jännittävästi, jolloin on pakko lukea "vielä vähän lisää". Läckbergin mielenkiinto tuntuu kohdistuvan rikoksen motiiveihin: mikä saa ihmisen tekemään niin kammottavia tekoja. Yksi syy Läckbergin suosioon on varmasti sympaattisissa päähenkilöissä, Ericassa ja Patricissa. Heidän suhteensa ja arkielämänsä kuvaus pehmentää kammottavia rikoksia. Mistäköhän johtuu, että naisdekkaristit kirjoittavat niin sympaattisia miehiä sankarittarilleen? Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoissa Maria Kallion mies Antti (muistanko nimen oikein?) on kamalan mukava, ja Läckbergin Patrik on suorastaan unelmamies. No, Läckbergillä on muistuttamassa toisenlaisesta miestyypistä Erican siskon Annan mies, Lukas, joka on narsistinen ja väkivaltainen hirvitys. 

Kirjan kansikuva on muuten kaikessa yksinkertaisuudessaan mielestäni niin pelottava, että en meinannut uskaltaa katsoa sitä. 

tiistai 1. toukokuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat

Kathryn Stockett: Piiat, WSOY, 2010.
Englanninkielinen alkuteos The Help, 2009.
Suomentanut Laura Beck.

Skeeter on vähän päälle parikymppinen nuori nainen 1960-luvun Mississipissä. Hänen isällään on puuvillaplantaasi, äiti taas suree sitä, että naiseksi epätavallisen pitkä Skeeter ei ole saanut aviomiestä. Skeeter itselleen aviomiehen metsästys ja bridgenpeluu eivät aivan riitä, hän haluaisi kirjoittaa. Kirjallista uraansa edistääkseen hän saa idean kirjasta, jossa kerrotaan mustien kotiapulaisten elämästä heidän omasta näkökulmastaan. Tämä on rajoja rikkova ajatus 1960-luvun Mississipissä, jossa rotuerottelu elää vahvana. Mustien ja valkoisten elämänpiiri on tarkasti eroteltu käymälöitä myöten. Kirjaprojekti onkin toteutettava mahdollisimman salaisesti, sillä se aiheuttaa vaaraa sekä Skeeterin haastattelemille kotiapulaisille että hänelle itselleen.

Tärkeimmät Skeeterin haastateltavista ovat hänen ystävänsä kotiapulainen Aibileen ja tämän suorasukainen ystävä Minny.  Nämä kolme erilaista naista ovat kertojina kirjassa, antaen kukin hieman omanlaisensa näkökulman asiaan. Vaikka naiset suhtautuvat aluksi epäröiden Skeeterin kirjaprojektiin, siitä tulee pikku hiljaa heillekin tärkeä. Helpolla kukaan heistä ei silti pääse.

Piiat on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu kirja, joka käsittelee tärkeitä asioita. Viihdyttävä tyyli vetäisee mukaansa, mutta ei kuitenkaan lipsahda hömpän puolelle. Osa henkilöhahmoista on melko yksioikoisia, kuten kirjan pääpahis, Hilly, joka on suorastaan kammottava tyyppi. Vaikka kirjassa on yritetty välillä rikkoakin tätä hyvä-paha-jaottelua, ei siltä täysin ole vältytty. Mutta siitä viis, tämä oli aivan mainio lukuromaani, joka liikutti, viihdytti ja nauratti. Mainio teos, joka antaa myös toivoa siitä, että maailmaa voi ehkä ainakin pieneltä osin muuttaa paremmaksi paikaksi.