lauantai 21. huhtikuuta 2012

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammi, 2010.


Minusta on hyvä, että siskolla ja minulla on monta ihmistä, jotka ovat meidän kanssa. 

Aikoinaan, kun tämä teos ilmestyi, tuhahtelin vähän, että ai Peter Franzén kirjoittaa kirjan, näyttelijät pysyköön lestissään, ja että vielä osittain omaelämänkerrallista, hohhoijaa. Mutta pian alkoi kuulua kehuvia arvioita, ja kirja alkoi kiinnostaa. Nyt kun viimein sain sen luettua, olen oikein tyytyväinen. Tämä oli minulle lähes täydellinen kirja.

Kirjassa seurataan Peten elämää muutaman vuoden ajan, alle kouluikäisestä ensimmäisen luokan loppuun. Pete on kirjassa minäkertoja ja lapsen näkökulma on onnistuttu vangitsemaan mainiosti. Peten perheeseen kuuluu äiti, isäpuoli, pikkusisko Suvi ja tietenkin myös tärkeät ja läheiset mummo ja pappa. Ennakkotietojeni mukaan tämä on kuvaus alkoholistiperheestä, ja sitä tämä onkin, mutta myös paljon enemmän. Kuvaus lapsuudesta, lapsen näkökulmasta ja kokemusmaailmasta.

Kirja sijoittuu 70-luvulle, pohjoiseen, ilmeisesti lähelle Ruotsin rajaa, sillä välillä käydään ostamassa Ruotsista voita. Kirjassa kuvataan paljon onnellisia, melkein idyllisiä lapsuusmuistoja. Oikeastaan sitä kamalammalta tuntuu juovuksissa väkivaltaisen poliisi-isän riehuminen. Selvänä, hyvinä päivinä isä (vaikka onkin oikeastaan vain Peten isäpuoli) on tärkeä ja läheinen, vaikka suuttuukin välillä helposti. Viinapiru (jotenkin tämä sana nousi lukiessa usein mieleen) kuitenkin muuttaa isän täysin:

Äiti tulee nopeasti meidän luoksemme. Isä tuijottaa minua edelleen pelottavasti silmiin, enkä tunne isää yhtään. Ihan niin kuin se ei olisi isä ollenkaan siellä silmien takana, vaan joku paha, paha.

Selvittyään isä on pahoillaan väkivaltaisuudesta ja anelee anteeksiantoa. Joskus mielialat vaihtelevat nopeastikin. Isä huomaa lyötyään, mitä on tullut tehneeksi ja alkaa pyydellä anteeksi ja vakuutella rakkauttaan. Jopa on itse sitä mieltä, että perheen on ehkä parempi lähteä loppuyöksi turvaan mummolaan. Hetkeä myöhemmin hän taas karjuu raivoissaan, että hänen lapsiaan ei häneltä viedä. Ja seuraavana päivänä taas pyytelee anteeksi. Ja äiti antaa anteeksi, palaa takaisin.

Liian usein kai se menee niin. Perheväkivalta annetaan anteeksi, "kun ei se oikeasti ole tuollainen". Mutta aina uudestaan ja uudestaan lupauksista huolimatta sama toistuu. Onneksi Peten äiti viimein ymmärtää lähteä.

Sisarusten välit on kuvattu läheisiksi. Pikkusisko on nuorempi, mutta silti Peten mielestä hauska tyyppi ja kiva, vaikka välillä häiritseekin leikkejä. Kun sisko on sairaalassa, Pete käy katsomassa ja pussailee siskoa lasin läpi, kun ei pääse samaan huoneeseen eristyksen takia. Suvi onkin harvainaisen hyväntuulinen ja huvittava tyyppi.

"Kukka sielä nukkuu?" Suvi kysyy yhtäkkiä.
"Misä?" minä kysyn ja heitän littanan kiven vettä pitkin. Se pomppii kevyesti kosketellen kammen tasaista pintaa. 
"Sielä juhulisa. Niisä herätysjuhulisa", sisko sanoo ja katsoo minua syvälle silmiin. 
"No... emmä tiiä. Vissiin ne uskovaiset", minä vastaan ja nakkaan toisen kiven hyppimään lammen pinnalle.
"Ollaanko me uskovaisia?" Suvi kysyy. 

"Höh, elä kysele koko ajan", minä vastaan, koska haluan koittaa kuinka monta leipää saan heitettyä kivellä veden pinnalle. 
"Ei me varmaan olla uskovaisia, ko me ollaan oltu herreilä jo koko päivän", sisko sanoo.

Tämä ei ole pelkästään synkkä kirja. Siinä on paljon lämpöä ja onnellisia muistoja. Petellä ja Suvilla on ympärillään laaja ja huolehtiva piiri aikuisia. Äiti on rakastava, mummo ja pappa auttavat aina tarvittaessa, on Peten biologinen isä Helsingissä, avuliaat ja mukavat naapurit.   Vaikka oma lapsuuteni sijoittuu kymmenen vuotta myöhempään aikaan ja aivan eri puolelle Suomea ja muutenkin erilaisiin oloihin, on Franzénin tavassa kuvata lapsuutta jotain, joka nostaa myös omia lapsuusmuistoja pintaan. Eväspaperien rapina, harmistus siitä kun isommat leikkivät omilla uusilla leluilla, tuoreen pullan herkullisuus, se kun pitää katkaista koulun hiihtotunnilla oma sauva, ettei tarvitse hiihtää omilla, vanhanaikaisilla suksilla, kun muilla on paremmat ja hienommat... Tämä kirja sai minut sekä nauramaan että vuodattamaan kyyneleitä. Takakannessa todetaan "aseista riisuvan herkkä ja usein riemastuttava kasvukuvaus". Aika hyvin ja osuvasti sanottu mielestäni.

2 kommenttia:

  1. Hauska sattuma, minulla on tämä kirja juuri kesken! :) Olen vasta sivulla 90 jotain, mutta olen tykännyt paljon ja yllättynytkin siitä, miten hyvin ja mukavan yksinkertaisesti Franzén kirjoittaa. Ajatusta kutkuttaa se, että mitkä kirjan tapahtumista ovat oikeasti totta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlainen, hieman yllättynyt olo oli minullakin. Jään odottamaan lopullista arviotasi kirjasta :)

      Poista