sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Joseph Heller: Catch 22 - Me sotasankarit

Alkuteos: Catch -22, 1961. 
Suomentanut Markku Lahtela. 

Tämä kirja on täysin järjetön ja juuri siksi niin järkevä ja hauska. Täynnä paradokseja ja mustaakin mustempaa huumoria. Välillä ei voi muuta kuin nauraa ääneen, välillä tekisi mieli itkeä sodan ja maailman järjettömyydelle. 

Me sotasankarit sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin amerikkalaiseen lentotukikohtaan pienelle italialaiselle saarelle. Keskushenkilö on Jossarian, jonka ainoa tavoite on selvitä sodasta hengissä. Se on kovin hankalaa, sillä ennen kotiuttamista vaadittujen lentojen määrää korotetaan jatkuvasti sitä mukaa, kun miehet saavat lennot täyteen. Sääntö 22:n mukaan lennoilta voisi saada vapautuksen, jos olisi hullu, mutta saadakseen vapautuksen tästä syystä, sitä pitää anoa. Ja jos anoo vapautusta, ei todistettavasti ole hullu, sillä vain hullu haluaa vaarantaa henkensä lentämällä, ja täysjärkinen anoo vapautusta, joten vapautusta ei voida myöntää. Kirja on täynnä tällaisia samanlaisia kehäpäätelmiä. Myös byrokratialle ja papereiden voimalle irvaillaan. Esimerkiksi lentopelkoinen lääkäri on lahjonut miehet kirjaamaan itsensä mukaan lennoille, jotta saisi tarvittavan määrän täyteen, vaikka pysyy tukevasti maassa. Kun lentokone, jossa hän virallisesti on mukana, vaikka oikeasti onkin turvallisesti maan pinnalla, tuhoutuu, hänet julistetaan kuolleeksi omista vastaväitteistään huolimatta.

Kirjan kronologia on pompahteleva, tapahtumiin palataan uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista. Varsinkin aluksi minun oli vaikea hahmottaa, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mutta toisaalta se ei juuri haitannut lukukokemusta. Tapahtumat olivat joka tapauksessa niin irrationaalisia, ettei niiden järjestyksellä aina ollut merkitystä. Keskeisiin tapahtumiin palataan yhä uudestaan ja uudestaan, vähän kuin kuorittaisiin sipulin ydintä esille. 

Me sotasankarit alkaa hyvin hilpeänä ja kevyenä, se ei aluksi tunnu edes varsinaisesti sotaromaanilta. Tunnelma synkkenee kuitenkin loppua kohti, huumori saa yhä mustempia ja epätoivoisempia sävyjä. Hyvin selväksi tulee, että maailmassa on niitä, jotka kärsivät ja niitä jotka hyötyvät toisten kärsimyksestä. Loppu on kuitenkin mahtava - se herättää hilpeän, hulvattoman, järjettömänkin toivon. 

2 kommenttia:

  1. Olen useampaankin kertaan käännellyt käsissäni Catch 22:sta. Jostain syystä luulin, että se on paljon vakavahenkisempi. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvoi entisestään, sillä luulen, että kuvaamasi huumori voisi upota minuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kokeilla, tämä oli kyllä hauska. On tässä vakavakin puolensa, sotaromaanista kun kuitenkin on kyse, mutta puree kyllä, jos pitää absurdista ja mustasta huumorista.

      Poista