sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini, Otava, 2006. 
Venäjänkielinen alkuteos: Smert postoronnego, 1996.
Suomentanut Eero Balk. 




Tämä kirja alkoi kutkuttaa mieltäni heti kun kuulin siitä. Mies, pingviini ja neuvostoajan jälkeinen Ukraina. Kuulosti yhdistelmältä, johon kannattaa tutustua.

Viktor asuu Kiovassa ja yrittää ansaita elantoaan kirjailijana. Seuranaan hänellä on pingviini Misa, jonka hän on saanut, kun eläintarha jakoi nälkäisiä eläimiä ihmisille, jotka olivat valmiita huolehtimaan niistä. Koska kirjailijan ura ei oikein etene, Viktor pitää suorastaan onnenpotkuna sitä, kun hänet palkataan kirjoittamaan muistokirjoituksia tunnetuille ihmisille. Nämä ihmiset eivät tosin ole vielä kuolleita, mutta lehden päätoimittajan mukaan niitä kirjoitetaan varastoon. Nämä "ristit", kuten Viktor kutsuu niitä, poikkeavat hieman tavallisista muistokirjoituksista, sillä niissä paljastetaan myös ikävämpiä asioita kohteistaan. Jonkin ajan kuluttua muistokirjoituksien kohteet myös alkavat kuolla - ja usein hieman epäilyttävissä olosuhteissa. Viktor huomaa pian sotkeutuneensa johonkin, vaikka ei oikein pääse perille siitä mihin.

Pingviini tekee tästä kirjasta auttamatta absurdin. Pingviini tepsuttelee asunnossa edestakaisin ja on enimmäkseen masentunut ja surullinen. Pingviini heijastelee paljolti Viktorin omia mielialoja. Pingviini on täysin väärässä ympäristössä ja sen maailma on sitä kautta pois sijoiltaan. Sama tuntuu olevan Viktorin, tai ehkä koko Ukrainan tila. Elämä on vain olemassaoloa, ihmissuhteetkin jäävät pinnallisiksi, todellisia siteitä ei synny. Viktorin elämään tupsahtaa sattumien kautta lapsi ja nainenkin, mutta neljästään he tuntuvat vain leikkivän perhettä, vailla todellisia kiintymyksen siteitä.

Tässä kirjassa on myös dekkarin tai trillerin piirteitä, mutta vaikka taustalla tuntuu jatkuva uhka, kun ihmisiä listitään Viktorin ympäriltä, vaara tuntuu jotenkin irralliselta. Tai tuntuu, että siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi. Viktor toki joutuu pelkäämään henkensäkin puolesta.

Vaikka kirja on absurdi, se on helposti luettavissa yhteiskuntakritiikiksi. Yhteiskunnan rakenteet ovat rapautuneet, tämä näkyy monissa asioissa. Eläintarhassa ei pystytä ruokkimaan eläimiä, korruptio rehottaa, valta on väkivaltaa ja yhdistyy aika usein länsiautoihin. Kukaan ei ehdi ajaa sairaalassa vanhan kuolemaa tekevän miehen partaa, ja lääkkeenä syöpään on vuodelepo, sillä lääkkeitä ei ole. Ei ainakaan ilman dollareita. Elämä on niksahtanut pois paikoiltaan, eikä tuttu maailma olekaan enää ymmärrettävä.

Pingviini lohduttaa lukijaakin, vaikka melkoisen surullinen hahmo sekin on. Kaikki kuitenkin tuntuvat seuraavan pingiiviniä ja ilahtuvan sen läsnäolosta. Ja ovathan ne sympaattisia otuksia. Kirjan absurdius sekä huvittaa että osuu maaliinsa: absurdit kirjat kuvaavat aika osuvasti absurdia maailmaa, tästä riittää kirjallisuuden kentällä paljonkin esimerkkejä. Kirja on tunnelmaltaa surumielinen, mutta ei silti erityisen raskas lukukokemus. Oli myös mukava lukea kirjaa, joka oli todellakin erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani. Virkistävää.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, Tammi 2007. 
Norjankielinen alkuteos: Berlinerpoplene, 2004. 
Suomentanut Tarja Teva.
Kansi: Laura Lyytinen


Pahasti ränsistymään päässyt sukutila pienellä paikkakunnalla Trondheimin lähellä, johon saksalaiset sodan aikana suunnittelivat hienoa kaupunkia ja istuttivat berliininpoppeleita. Sukutarina, jonka juuret yltävät melkein yhtä kauas kuin berliininpoppeleiden. Kolme erilleen ajautunutta veljestä, jotka äidin koomaan vaipuminen tuo jälleen yhteen, ja vanhimman veljen aikuinen tytär, joka ei ole koskaan tavannut isoäitiään ja eikä juuri isäänsäkään. Niin, ja sukutila on myös sikatila, ja sikoja kuvataankin lämmöllä. Voi possu sentään, kuinka vastasyntyneet porsaat voivat kuulostaa ihastuttavilta!

Tässä sukutarinassa on imua, vaikka tuntuukin, että Berliininpoppeleissa ehditään vasta esitellä henkilöt ja lähtötilanne. Kirja onkin aloitus Neshovin suvusta ja tilasta kertovalle trilogialle, jonka jatko-osat ovat Erakkoravut ja Vihreät niityt. Berliininpoppelit on ollutkin melkoinen menestys, vaikka minä löysin sen vasta nyt. Siitä on kai tehty televisiosarjakin. En yhtään ihmettele. Tarina vei mukanaan ja ehdin jo kiintyä kovasti oikeastaan kaikkiin henkilöihin. Myös niihin sikoihin, sillä eläimet ovat kovasti läsnä tässä kirjassa.

Vanhin veljeksistä, Tor, asuu kotitilalla vanhempiensa kanssa ja hoitaa tilaa. Hän tuntuu ymmärtävän paremmin eläimiä kuin ihmisiä. Margido, keskimmäinen veli, on hautausurakoitsija ja pitää tiukasti kiinni rutiineistaan. Nuorin veli Erlend on asuu Kööpenhaminassa miesystävänsä kanssa, hakee elämäänsä kauneutta ja glamouria eikä missään nimessä halua muistaa Norjaa ja taaksejätettyä menneisyyttä. Ja sitten on vielä Torin tytär, pieneläinklinikalla työskentelevä Torunn. Torunn on kasvanut äitinsä kanssa eikä juuri tunne edes isäänsä, vaikka pitääkin tähän silloin tällöin yhteyttä.

Tarinaa seurataan vuorotellen näiden neljän näkökulmasta. Heidän elämänsä ja elämänasenteensa ovat kovin kaukana toisistaan, ja taustalla on niin paljon vanhoja haavoja, että aluksi tuntuu mahdottomalta, että nämä voisivat mitenkään tuntea kuuluvansa samaan sukuun. Mutta veri on vettä sakeampaa, niin kai sanotaan. Herkullisen tästä sukuasetelmasta tekee veljesten erilaisuus ja erillisyys. He eivät ole enää mitään nuorukaisia,  löytävätkö he uudelleen jonkinlaiset yhteyden? Pystyvätkö näin erilaiset ihmiset mitenkään ymmärtämään toisiaan? Välittäjänä toimii osaltaan Torunn, joka tuntuu muutenkin keskeiseltä hahmolta. Hän tulee tilanteeseen uutena, ulkopuolisena, muualla kasvaneena. Hänen kokemuksensa suvusta on se, että hänen äitiään ja sitä kautta häntä ei ole huolittu siihen. Hän on tavannut isänsäkin vain kerran aikaisemmin.

Nyt kun kirjan hahmot ovat tuttuja, tekisi mieli päästä pian lukemaan seuraavaa osaa.
Päällimäiseksi tunnelmaksi kirjasta jäi, että se on lämminhenkistä ja mukavaa luettavaa.

Ikkuna aukesi tällä Norjaan.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Markus Leikola: Naamakirja

Markus Leikola: Naamakirja. Schildts, 2012.

Onko teille koskaan käynyt niin, että tiivistätte jatkuvasti ajatuksianne statuspäivityksen muotoon? Minulle on. Se oli ehkä merkki siitä, että Facebookin käyttöä voisi vähän rajoittaa. Nykyisinkin en juuri siellä jaksa mitään päivitelläkään, lähinnä seurailen muiden kuulumisia. Nykyisin muotoilen ajatuksissani blogipostauksia...

Markus Leikolan runoteos Naamakirja käyttää tuttua kieltä kaikille Facebookin käyttäjille. Mitä on mielessäsi juuri nyt? kysyy Facebook käyttäjiltään. Ja Leikolan runoissahan vastataan. Hauskaa, mutta mitä pidemmälle kokoelmaa lukee, sitä traagisempaa myös. Pikku hiljaa lukiessaan alkaa hahmottaa päivitysten takaa henkilöitä ja suhteita. Vaikka päivittäjiä ei mainita, kirjoitustyylin ja aiheet alkaa tunnistaa. Yksi lopettaa aina päivitykset "hyvää yötä kaikki kaverit", toinen kertoilee perättömyyksiä hienostuneista ruokalajeista, joita syö. Ääneen pääsevät myös ne, jotka eivät ikinä varmasti naamakirjaan mene. 

Runot kertovat paljon siitä, mitä on sen pinnan alla jota muille näytettäväksi niin kiilloitamme. Sosiaalinen media on pitkälti imagonluomista - mitä haluamme peittää, mitä paljastaa. Tosin uskallan väittää, että sama pätee myös ihan "oikeaan elämään". Käsi ylös, kuinka moni siivoaa, ennen kuin tulee vieraita? Leikolan runot ovat joka tapauksessa mainioita. Jostain syystä minulle tuli etäisesti mieleen myös Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia. Siinähän Spoon Riverin hautausmaalle haudatut kertovat itse omasta elämästään ikään kuin muistokirjoituksena. Niissä muistokirjoituksissa tosin ei muistella mennyttä elämää vain kauniita paloja valikoiden, vaan sellaisenaan, rujonakin. Samoin Leikolan runoissa tulee monesti esiin sekin, mikä usein jää statuspäivitysten taakse. 


Tämä teos kartutti saalistani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Laura Gustafsson: Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into, 2011.

Huh, olipahan lukukokemus. Herkkävatsaisille en suosittele. En oikein edes osaa sanoa pidinkö tästä kirjasta vai en (toisaalta ja toisaalta), mutta erilainen lukukokemus tämä oli. Hilpeä ja kamala yhtäaikaa.

Juonesta en edes osaa kertoa, kirjassa tapahtuu vaikka mitä. Mukana on suuri joukko antiikin taruhahmoja ja muita sekä myyteistä, tarinoista että populaarikulttuurista tuttuja hahmoja. Kirja suorastaan pursuilee intertekstuaalisuutta. Tavallisista ihmisistä (ainakin aluksi tavallisista) mukana ovat kämppikset Milla ja Kalla, jotka olosuhteiden vuoksi päättävät tienata elantonsa prostituutiolla. Näistä Milla on vahvempi hahmo, hän valitsee ammattinsa vapaaehtoisesti ja pitää sitä työnä muitten joukossa. Kalla päätyy ammattiinsa raiskauksen jälkeen ja olosuhteiden pakosta. Hän on hahmona muutenkin haavoittuvaisempi ja alistuvampi.

Tässä kirjassa kaikki vedetään (tarkoituksella) yli. Vauhti on huima, välillä nokkeluus on vaarassa lipsahtaa nokkeloinnin puolelle. Kirjassa on runsaasti myös absurdin liioiteltua ja kamalaa väkivaltaa. Kidutusmurhaan saatetaan päätyä vain siksi, että joku ärsyttää ja sattuu olemaan alemmassa asemassa. Kielenkäyttö on kaikinpuolin ronskia.

Kirjassa ollaan heikompien puolella: naisten, lasten, eläinten ja pätkätyöläisten. Ja pahiksille eli Patriarkaatille maksetaan oikein kunnolla takaisin. Tämän kirjan tyylilajia voisi nimittää vaikka överiparodiaksi.

Yksityiskohta: Jokainen luku alkaa kömpelönkuuloisella runolla. Ihmettelin näitä aluksi, ennen kuin tajusin, että nehän ovat tunnettujen biisien sanoja suomeksi käännettynä! Tunnistatteko tämän lainauksen kirjasta?

Nää saappaat sopii kävelyyn, 
ja just niin niil tehdäänki. 
Ja joku päivä näil saappailla
kävellään sun ylitses.


Kiitämme: intoa, vauhtia, erilaisuutta, intertekstuaalisuutta, sanomisen paloa. 
Moitimme: Hätkäyttäminen tuntuu välillä itsetarkoitukselta. Hieman liian raju kirja tällaiselle kaunosielulle. 

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Otava 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Tea Time for the Traditionally Built, 2009.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Mma Ramotswe -kirjat ovat jo pitkään kuuluneet suosikkeihini. Niiden leppoisa tunnelma ja huumori ovat rooibos-teetä sielulle. Niin, ja minä pidän rooiboksesta.

Teetä ja sympatiaa on jo kymmenes Mma Ramotswe -kirja. On vähän hassua sanoa näitä dekkareiksi, vaikka kyllähän Mma Ramotswe on yksityisetsivä. Rikokset ovat kuitenkin yleensä melko harmittomia, olennaisempaa on leppeä elämän ja ihmisluonnon pohdiskelu. Tällä kertaa Mma Ramotswe ja Mma Makutsi pääsevät tutustumaan jalkapallon ihmeelliseen maailmaan, kun Botswanan suosituimman jalkapallojoukkueen omistaja ottaa heihin yhteyttä. Mma Makutsilla on myös huolia sulhasensa kanssa. Ja miten käykään pienen valkoisen pakettiauton!

Suurta dramatiikka näistä kirjoista harvoin löytyy, mutta minä jaksan yhä uudestaan ja uudestaan palata Botswanaan tapaamaan Mma Ramotswea.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 1. Isän aika

Li Kunwu & P. Ôtie: Minun Kiinani 1. Isän aika. WSOY, 2011. 
Ranskankielinen alkuteos: Une vie chinoise 1 - Le temps du père 
Suomentanut: Saara Pääkkönen

Tämänkin hienon sarjakuvaromaanin hoksasin kirjablogien ansiosta. Minun Kiinani on Li Kunwun sarjakuvamuotoinen elämänkerta, Isän aika on sen ensimmäinen osa. Kirjassa kuvataan puhemies Maon aikaa lapsen näkökulmasta ja ainakin minulle se oli hyvin opettavainen lukukokemus. Kiinan lähihistoria kun on aika epämääräisesti tietoisuudessa. Tässä kirjassa pääsee kurkistamaan aitoa, aikalaisen näkökulmaa Maon Kiinasta. Tarina kulki myös jouhevasti eteenpäin ja piirroksen olivat hienoja. Ehdottomasti aion lukea trilogian seuraavatkin osat.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammi, 2010.


Minusta on hyvä, että siskolla ja minulla on monta ihmistä, jotka ovat meidän kanssa. 

Aikoinaan, kun tämä teos ilmestyi, tuhahtelin vähän, että ai Peter Franzén kirjoittaa kirjan, näyttelijät pysyköön lestissään, ja että vielä osittain omaelämänkerrallista, hohhoijaa. Mutta pian alkoi kuulua kehuvia arvioita, ja kirja alkoi kiinnostaa. Nyt kun viimein sain sen luettua, olen oikein tyytyväinen. Tämä oli minulle lähes täydellinen kirja.

Kirjassa seurataan Peten elämää muutaman vuoden ajan, alle kouluikäisestä ensimmäisen luokan loppuun. Pete on kirjassa minäkertoja ja lapsen näkökulma on onnistuttu vangitsemaan mainiosti. Peten perheeseen kuuluu äiti, isäpuoli, pikkusisko Suvi ja tietenkin myös tärkeät ja läheiset mummo ja pappa. Ennakkotietojeni mukaan tämä on kuvaus alkoholistiperheestä, ja sitä tämä onkin, mutta myös paljon enemmän. Kuvaus lapsuudesta, lapsen näkökulmasta ja kokemusmaailmasta.

Kirja sijoittuu 70-luvulle, pohjoiseen, ilmeisesti lähelle Ruotsin rajaa, sillä välillä käydään ostamassa Ruotsista voita. Kirjassa kuvataan paljon onnellisia, melkein idyllisiä lapsuusmuistoja. Oikeastaan sitä kamalammalta tuntuu juovuksissa väkivaltaisen poliisi-isän riehuminen. Selvänä, hyvinä päivinä isä (vaikka onkin oikeastaan vain Peten isäpuoli) on tärkeä ja läheinen, vaikka suuttuukin välillä helposti. Viinapiru (jotenkin tämä sana nousi lukiessa usein mieleen) kuitenkin muuttaa isän täysin:

Äiti tulee nopeasti meidän luoksemme. Isä tuijottaa minua edelleen pelottavasti silmiin, enkä tunne isää yhtään. Ihan niin kuin se ei olisi isä ollenkaan siellä silmien takana, vaan joku paha, paha.

Selvittyään isä on pahoillaan väkivaltaisuudesta ja anelee anteeksiantoa. Joskus mielialat vaihtelevat nopeastikin. Isä huomaa lyötyään, mitä on tullut tehneeksi ja alkaa pyydellä anteeksi ja vakuutella rakkauttaan. Jopa on itse sitä mieltä, että perheen on ehkä parempi lähteä loppuyöksi turvaan mummolaan. Hetkeä myöhemmin hän taas karjuu raivoissaan, että hänen lapsiaan ei häneltä viedä. Ja seuraavana päivänä taas pyytelee anteeksi. Ja äiti antaa anteeksi, palaa takaisin.

Liian usein kai se menee niin. Perheväkivalta annetaan anteeksi, "kun ei se oikeasti ole tuollainen". Mutta aina uudestaan ja uudestaan lupauksista huolimatta sama toistuu. Onneksi Peten äiti viimein ymmärtää lähteä.

Sisarusten välit on kuvattu läheisiksi. Pikkusisko on nuorempi, mutta silti Peten mielestä hauska tyyppi ja kiva, vaikka välillä häiritseekin leikkejä. Kun sisko on sairaalassa, Pete käy katsomassa ja pussailee siskoa lasin läpi, kun ei pääse samaan huoneeseen eristyksen takia. Suvi onkin harvainaisen hyväntuulinen ja huvittava tyyppi.

"Kukka sielä nukkuu?" Suvi kysyy yhtäkkiä.
"Misä?" minä kysyn ja heitän littanan kiven vettä pitkin. Se pomppii kevyesti kosketellen kammen tasaista pintaa. 
"Sielä juhulisa. Niisä herätysjuhulisa", sisko sanoo ja katsoo minua syvälle silmiin. 
"No... emmä tiiä. Vissiin ne uskovaiset", minä vastaan ja nakkaan toisen kiven hyppimään lammen pinnalle.
"Ollaanko me uskovaisia?" Suvi kysyy. 

"Höh, elä kysele koko ajan", minä vastaan, koska haluan koittaa kuinka monta leipää saan heitettyä kivellä veden pinnalle. 
"Ei me varmaan olla uskovaisia, ko me ollaan oltu herreilä jo koko päivän", sisko sanoo.

Tämä ei ole pelkästään synkkä kirja. Siinä on paljon lämpöä ja onnellisia muistoja. Petellä ja Suvilla on ympärillään laaja ja huolehtiva piiri aikuisia. Äiti on rakastava, mummo ja pappa auttavat aina tarvittaessa, on Peten biologinen isä Helsingissä, avuliaat ja mukavat naapurit.   Vaikka oma lapsuuteni sijoittuu kymmenen vuotta myöhempään aikaan ja aivan eri puolelle Suomea ja muutenkin erilaisiin oloihin, on Franzénin tavassa kuvata lapsuutta jotain, joka nostaa myös omia lapsuusmuistoja pintaan. Eväspaperien rapina, harmistus siitä kun isommat leikkivät omilla uusilla leluilla, tuoreen pullan herkullisuus, se kun pitää katkaista koulun hiihtotunnilla oma sauva, ettei tarvitse hiihtää omilla, vanhanaikaisilla suksilla, kun muilla on paremmat ja hienommat... Tämä kirja sai minut sekä nauramaan että vuodattamaan kyyneleitä. Takakannessa todetaan "aseista riisuvan herkkä ja usein riemastuttava kasvukuvaus". Aika hyvin ja osuvasti sanottu mielestäni.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Annika Luther: Kirje maan ääriin

Annika Luther: Kirje maan ääriin. Teos, 2008.
Alkuteos: Brev till världens ende. Söderströms, 2008.
Suomentanut Tarja Teva.


Viktor ja Jeppe ovat saaneet yhdeksännen luokan jälkeisenä kesänä kesätöitä Luonnontieteellisessä museossa. Viktor työskentelee aluksi museon myymälässä, myöhemmin muuttomiehenä, Jeppe on päässyt lajittelemaan kovakuoriaisia, sillä hänen äitinsä on hyönteistutkija. Pojat ovat aina olleet parhaita ystäviä, Jeppe on aikoinaan puolustanut Viktoria kiusaajia vastaan. Kesän aikana poikien välit muuttuvat kuitenkin täysin ja kesä on loppua traagisesti.

Kirja alkaa Viktorin kirjeellä, jossa hän selittää kirjoittaneensa tähän kesän tapahtumat ja lähettävänsä paketin kirjeenä "maan ääriin". Sen jälkeen seuraamme tapahtumia Viktorin kertomana ja hänen näkökulmastaan. Vaikka Viktor päätyykin tekemään ikäviä juttuja, hänestä välittyy lukijalle (ainakin minulle) melko sympaattinen kuva. Itsestään epävarma, hitusen nörtti, hieman pyöreä Viktor, joka kadehtii kaveriaan, jolle kaikki tuntuu onnistuvan, on hyvin aito hahmo. Luther ei kuitenkaan liioittele tunteitten kuvaamisessa. Mielenkiintoinen hahmo oli myös Maira, kahvilassa työskentelevä tyttö, joka ihastuu aina vääränlaisiin miehiin. Myös Maira tuntuu olevan aika hukassa itsensä kanssa, vaikka pyrkiikin elämässään eteenpäin.

Luonnontieteellinen museo on muuten kiinnostava miljöö. Olen lukenut yhden toisenkin nuortenkirjan, joka sijoittuu sinne, Tuutikki Tolosen ja Eppu Nuotion Kuunsulan. Museossa taitaa olla sopivasti salaperäisyyttä tarinoihin.

Kirjan teemat eivät ole helpoimmasta päästä: siinä käsitellään mm. petosta ja syyllisyyttä. Ihmissuhteet ovat vaikeita paloja eivätkä itsestäänselvyyksiä. Vaikeita teemoja kuitenkin keventää humoristinen ote.

Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Alkuteos: Härra Pauli kroonikad, 2001.
Suomentanut Mika Keränen.
Absurdia, 2003.

Tutustuin Mehis Heinsaaren tuotantoon ensi kerran viime vuonna, kun törmäsin novellikokoelmaan Epätavallinen ja uhkaava luonto. Tuttu absurdi ja ihastuttavan epälooginen meininki on läsnä myös Herra Paulin aikakirjoissa. Jo lapsena herra Pauli julistaa olemustaan: 

"Itse asiassa minä olen mies, joka näkee ensimmäisen ulvovan kiven, keksii täysikuulasit ja kaivaa maasta enkelinluisen piipun. Minä tulen ensimmäisenä matkimaan harvinaista harjalintua, joka pesii kuivilla niityillä, ja lähiaikoina aion nielaista pallosalaman..." - - "...Ja aina maaliskuussa minä sulan lumen alta Tonavan valkealla höyrylaivalla, oboen soittajat kannella, ja seilaan läpi Haanjamaan kukkuloiden. Minä olen se mies, joka oikealla keuhkolla hengittäessään näkee kolme aurinkoa ja vasemmalla viisi isoisää. Lokakuussa määrään taidokkaasti ilmansuunnat ja oikea silmäni kukkuu kuolemani jälkeen käkikellona. 
Näin ollen minä olen juuri oikea ihminen kirjoittamaan koppakuoriaisten kerääjille katekismuksen."

Jos tämän pätkän täysi järjettömyys ahdistaa sinua, älä tartu tähän kirjaan. Ei siihen sen enempää järkeä tule, pikemminkin mennään yhä absurdimpaan suuntaan. Mutta jos pidät kummallisuuksista ja epäloogisuuksista, tässä on mukava herkkupala. Herra Paulin aikakirjat on kuin uni kirjoitettuna auki - mitä tahansa voi tapahtua ja  ainoa logiikka on unen kummallista logiikkaa. Herra Pauli mm. haaveilee olevansa Kristoffer Kolumbus ja kärsii asuntopulasta, sillä asunnot haluavat kostaa asuntovirkailijana toimivalle herra Paulille ja saattavat hänet kummallisiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Monistuvia huoneita, muodonmuutoksia, selittämättömiä paikanvaihdoksia, muutoksia ajankulussa. Tässä kirjassa oli jotain villiä ja viihdyttävää, todellista mielikuvituksen lentoa. Minua tämä absurdi kirja huvitti, vaikka pidinkin ehkä vielä enemmän Heinsaaren novellikokoelmasta. 

torstai 19. huhtikuuta 2012

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi

Tšekinkielinen alkuteos: Zahradníkův rok, 1929.
Kuvitus: Josef Čapek.
Suomentanut Eero Balk.
Basam Books, 2002.


Tšekkiin aukesi ikkuna tällaisella pienellä sympaattisella teoksella. Puutarhurin vuosi käy läpi vuodenkierron puutarhurin näkökulmasta humoristisella, pakinoivalla tyylillä. Puutarhurin touhuissa ei ulkopuolisen silmille ole välttämättä aina järkeä, mutta puutarhuri tietää, missä todellinen onni on: maassa ja mullassa. Jopa tällaisen puutarhaton kerrostaloasukas alkoi kaivata multaa sormiinsa ja ihan pientä plänttiä omaa maata. Kirjassa puutarhan hoidon lomaan mahtuu myös mukavia filosofisia ajatelmia. 


Suosittelen tätä pikkuista kirjaa kaikille puutarhureille ja puutarhureiden läheisille (ehkä hekin sitten ymmärtävät puutarhureita paremmin!)



Venla Hiidensalo: Mediahuora

Otava, 2012.
Nyt se on viimein luettu, Mediahuora. Kauan siinä meni, ja moneen kertaan huokailin ja laskin kirjan sivuja, että näinkö paljon tätä on vielä jäljellä. Tästä voi ehkä päätellä, että en varsinaisesti ihastunut kirjaan. Mutta en silti ole valmis sanomaan, että tämä on huono kirja. Päinvastoin, tässä oli paljon hyvää, jopa erinomaista.

Mediahuoran päähenkilö on vapaa toimittaja Maria Vartiainen, 12-vuotiaan pojan yksinhuoltaja. Maria keskittyy uraansa kuumeisesti, freelancerin osa ei ole autuas. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on ja sillä hinnalla, mitä työnantajaa huvittaa maksaa. Muuten ei ole varmuutta seuraavasta työkeikasta. Juttujen takia Maria myy sekä ystävänsä että itsensä medialle, tuolle ahneelle ja tyytymättömälle pedolle. Tässä työelämän paineessa kärsii perhe, ystävät ja oma mielenterveyskin.

Aloitetaan siitä positiivisesta. Tässä kirjassa on erittäin terävää ja osuvaa mediakritiikkiä. Ironia on julmaa, mutta löytää kohteensa tarkasti. Luvut alkavat Marian Facebook-päivityksillä, joukossa on myös Marian tai muiden kirjoittamia lehtijuttuja. Aiheet ovat ajankohtaisia ja helposti tunnistettavissa. Ja tämä on hauska, paikoitellen hykertelin kovasti huvitettuna.

Mutta miksi lukeminen oli niin takkuista? Ensinnäkin kirja oli mielestäni aivan liian pitkä. Luen mielelläni paksukaisiakin, mutta tässä ei mielestäni ollut ainesta sellaiseksi. Tiivistämisen varaa olisi ollut vaikka kuinka. Myös sisällöllisesti tähän oli ympätty kaikki mahdollinen. Toisen ongelman minulle teettivät henkilöt. Vaikka Maria Vartiainen tavallaan onkin ihan kiinnostava, erityisesti ristiriita todellisen Marian ja ulospäinnäkyvän luomuksen Maria Vartiaisen välillä, niin en vaan yhtään opi välittämään Mariasta. En jaksa kiinnostua Marian perhesuhteista ja hataralla pohjalla olevasta mielenterveydestä.

Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että jaksoin ponnistella kirjan loppuun. Tässä oli paljon hyvää, mielenkiintoista ja ajankohtaista. Tämä on mielestäni kirja, joka kannattaa lukea nyt, uunituoreena, sillä se on täynnä viittauksia ajankohtaisiin uutisiin ja juuri tämän hetken mediamaailmaan.

Tätä on arvioitu blogeissa jo aika paljon. Päähenkilöön turhautui Booksy, lukemastaan taas kovasti nautti Salla.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Listojen lumoissa: toiset 100 TBR

Jonkin aikaa sitten kirjablogeissa tehtiin näitä TBR100-listoja. Minäkin sellaisin tein, lähinnä vilkaisten läpi oman kirjahyllyni lukemattomat teokset ja täydentäen joillain muilla nopeasti mieleen tulleilla. Pian listan tekemisen jälkeen huomasin kuitenkin, että siltä oli jäänyt pois monia, jotka ainakin mielessäni olin liittänyt luettavien listalle. Aloin koota niitäkin muistiin. Hups vaan, toinen sata oli pian täynnä. Ahneena listahulluna en malta olla julkaisematta myös tätä listaa. Tästä löytyy paljon teoksia, joista olen saanut vinkin muista kirjablogeista - kiitos siis teille kanssablogistit!

  1. Tove Jansson: Kesäkirja
  2.       Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
  3.       Kira Poutanen: Ihana meri
  4.       Laura Lindsted: Sakset
  5.       Sofi Oksanen: Baby Jane
  6.       Seija Vilen: Pohjan akka
  7.       Katja Kettu: Kätilö
  8.       Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
  9.       Riikka Ala-Harja: Kanaria
  10.       Leena Lander: Käsky
  11.       Maria Peura: Vedenaliset
  12.       Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
  13.       Laura Gustafsson: Huorasatu
  14.       Satu Grönroos: Lumen syli
  15.       Siri Kolu: Me Rosvolat
  16.       Kristina Carlsson: William N. päiväkirja
  17.       Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
  18.       Johanna Sinisalo: Linnunaivot
  19.       Marja Björk: Prole
  20.       Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
  21.       Mike Pohjola: Ihmisen poika
  22.       Markku Pääskynen: Enkelten kirja
  23.       Markus Nummi: Karkkipäivä
  24.       Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
  25.       Roope Lipasti: Rajanaapuri
  26.       Aki Ollikainen: Nälkävuosi
  27.       Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
  28.        Jari Tervo: Layla
  29.        Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä
  30.        Antti Tuuri: Pohjanmaa
  31.        Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä
  32.        Petri Tamminen: Enon opetukset
  33.        Johan Bargum: Syyspurjehdus
  34.        L. Onerva: Mirdja
  35.        Volter Kilpi: Alastalon salissa
  36.        Maria Jotuni: Huojuva talo
  37.        Teuvo Pakkala: Elsa
  38.        Alexander McCall Smith: 44 Scotland Street
  39.        Kazuo Ishigoru: Pitkän päivän ilta
  40.        Fabio Geda: Krokotiilimeri
  41.        Ian McEwan: Sovitus
  42.        Chimanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiscus
  43.        Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
  44.        Lionel Shiver: Poikani Kevin
  45.        Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
  46.        F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
  47.        Kathryn Stockett: Piiat
  48.        Richard Yates: Revolutionary Road
  49.        Michael Cunnigham: Tunnit
  50.        Stanislaw Lem: Kyberias
  51.        Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
  52.        Carol Shields: Ruohonvihreää (tai joku muu)
  53.        Isabel Allende: Henkien talo
  54.        Haruki Murakami: Norwegian Wood
  55.        Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Gennesaretin järvessä
  56.        Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
  57.        Elif Shakaf: Kirottu Istanbul
  58.        Orhan Pamuk: Lumi
  59.        Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi
  60.        Julie Orringer: Näkymätön silta
  61.        Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
  62.        Charles Dickens: Kolea talo
  63.        Markus Zuzak: Kirjavaras
  64.        Chris Cleave: Little Been tarina
  65.        Jose Saramago: jokin teos
  66.        Annie Proulx: Laivauutisia
  67.        John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
  68.        Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia  (tai jokin muu teos)
  69.        Paulo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
  70.        Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  71.        Alice Sebold: Oma taivas
  72.        Sebastian Faulks: Mustarastas laulaa
  73.        Leon Uris: Exodus
  74.        Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
  75.        Herman Melville: Moby Dick
  76.        Alex Haley: Juuret
  77.        Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
  78.        Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
  79.        Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä
  80.        Henrik Ibsen: Nukkekoti
  81.        Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
  82.        Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
  83.        Alice Munro: Liian paljon onnea
  84.        Lisa Genova: Edelleen Alice
  85.        Olga Tokarczuk: Vaeltajat
  86.        Natasa Dragnic: Kanssasi aina
  87.        Jonathan Franzen: Vapaus
  88.        Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
  89.        Andrei Kurkov: Pingviini ja kuolema
  90.        Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
  91.        Magne Hovden: Saamelandia
  92.        Guðrun Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
  93.        Li Kunwu: Minun Kiinani
  94.        Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
  95.        Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola
  96.        György Spiró: Kevätnäyttely
  97.        Miklós Mészöly: Urheilijan kuolema
  98.        Lauri Otonkoski (toim.): Ilon ja kivun kääntöpiiri. Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään
  99.        Stephen Fry: Virtahepo
  100.        Thomas Mann: Taikavuori

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

Otava, 2012.

Eeva Rohaksen uutuus Syvä pää vei heti mukanaan. Tartuin kirjaan toisen kirjan välikirjana, Venla Hiidensalon Mediahuora on myös kesken, mutta olen ehtinyt lukaista jo monta kirjaa sen ohessa. Syvä pää oli kuitenkin nopeasti lukaistu, mutta sitäkin vaikuttavampi pieni teos.

Syvä pää kuvailee. Tarttuu yksityiskohtiin. Tarinakin on mielenkiintoinen, mutta erityisesti minuun teki vaikutuksen Rohaksen tapa kertoa kuvaamalla yksityiskohtia. Se oli suorastaan nautinnollista.

Kirjassa on muutamia henkilöitä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Fanny on seitsemäsluokkalainen huippu-uimariksi tähtäävä tyttö. Fanny asuu eläinlääkäri-isänsä kanssa, äiti on kuollut Fannyn ollessa pieni. Fannyn tarina on tarina lapsuuden ja nuoruuden murroksesta. Fannyn isä Jan palaa mielessään usein menneeseen, Fannyn äitiin. Kolmekymppinen Susanne on jättänyt opinnot kesken, asuu vanhempiensa luona ja hankkii itselleen reborn-nuken hoivattavaksi.

Tässä kirjassa oli vain jotain, mikä osui minussa maaliinsa. En tiedä, oliko se henkilöiden sisäisen maailman kuvaus, yksityiskohtien runsaus, toistuvat elementit, joihin voisi palata ja uppoutua tarkemminkin vai jokin tunnelmassa, joka oli haikea, mutta ei ahdistava. Tai sitten se oli tunnistettava paikkakuvaus: kirjan alkuosa sijoittuu Jyväskylään, jossa itsekin olen asunut. Vaikka kaupungin nimeä ei mainita, paikat on tarkasti kuvattu, ja kaupunkia tunteva pystyy tarkasti sijoittamaan tapahtumat kartalle. Tai ehkä olen niin tuskastunut tuosta Mediahuoran lukemisesta, että tämä toinen Otavan uutuus viehätti vain erilaisuudellaan. (Mediahuoraan palaan sitten tarkemmin, kunhan saan sen kokonaan luettua.)

torstai 12. huhtikuuta 2012

Fables 1 & 3: Legends in Exile & Storybook Love

Willingham, Medina, Leialoha & Hamilton: Fables 1: Legends in Exile. Vertigo, 2002.
Willingham, Buckingham & Leialoha: Fables 3: Storybook Love. Vertigo, 2004.


Ihana blogimaailma. Silmiini osui vähän aikaa sitten Booksyn kirjoitus Fables-sarjakuvista, jotka vaikuttivat kiinnostavilta. Niitä löytyi kirjastostakin, joten luin sitten eilisen illan ja yön niitä. Koukussa ollaan. Luin albumit Legends in Exile ja Storybook Love, eli ensimmäisen ja kolmannen. Mielellään olisin edennyt järjestyksessä, mutta kakkosalbumi oli lainassa, enkä malttanut odottaa.

Nämä sarjakuvat kertovat satuhahmoista (Fables), jotka ovat joutuneet pakenemaan omasta maailmastaan tänne meidän maailmaamme. Satuhahmot yrittävät elää huomaamatonta elämää omassa Fabletown-yhteisössään. Hahmoissa on juuri sopivasti sekä perinteestä tuttua että mukavasti uuteen muotoon väännettyä, että ne ovat kiinnostavia. Keskeisiksi ainakin näissä ensimmäisissä nousivat Snow White, joka toimii Fabletownin apulaispormestarina, ja Iso Paha Susi eli Bigby Wolf, joka on satuhahmoyhteisön seriffi. Kiinnostava oli myös Prinssi Uljas (Prince Charming), näissä tarinoissa narsistinen naistenmies, oikea auervaara.

Myös juoni toimii. En ole pitkään aikaan lukenut mitään, joka olisi saanut minut luopumaan yöunista, mutta nämä veivät mukanaan. Eniten kuitenkin nautin siitä viittausten bongailusta. Lumikit, tuhkimot ja ruususet ovat aika selviä, mutta mukana on paljon suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle vieraampaakin. Esimerkiksi Boy Blue ja King Cole ovat englantilaisten lastenlorujen hahmoja. Vaikka niitä löytyy suomeksikin Hanhiemon iloisesta lippaasta (Hoi poika sinipaitainen, hoi poika sinihousuinen...), ei yhteys tullut heti mieleen ilman Googlen apua.

En ole lukenut mitenkään älyttömästi sarjakuvia varsinkaan näin aikuisena, mutta viime aikoina olen alkanut vähän innostua taas niistä. Varsinkin tällaisistä pitkän tarinan sarjakuvista. Kivaa löytää uusia lukumaailmoja.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Jari Järvelä: Zombie

Tammi, 2010.

A on vastoin tahtoaan joutunut muuttamaan Ylämaahan, Suomeen, kodistaan Alamaasta, Sisiliasta. A on urheilutoimittaja, jonka virhe oli arvostella jalkapalloilijaa, jolla oli vaikutusvaltaisia ystäviä. A karkoitetaan kostoksi Suomeen, Sisiliaan paluusta seuraisi kuolema. Suomessa A päätyy töihin pizzeriaan, jonka omista Don Juho leikkii mafiakliseillä. Pizzeriasta löytyy myös nainen, Iiris. Kuolinviesti kotoa saa A:n kuitenkin palaamaan talaisin Palermon oman kuoleman uhallakin.

Zombie kertoo kulttuurieroista. Vastakkain ovat kylmä Suomi ja kuuma Italia. Vastakkain ovat myös elämä ja kuolema. Teos jakautuu rakenteellisesti kahteen osaan: ensimmäinen osa sijoittuu Suomeen, jälkimmäinen Italiaan. Suomeen sijoittuvassa osassa kaikkien lukujen nimi on Elämä, Italiassa Kuolema. Tämä suorastaan alleviivaa ristiriitaa: Suomessa A eli Angelo on hengissä, mutta hän tuntee itsensä eläväksi kuolleeksi, zombieksi. Suomi on kylmä, harmaa, järjestelmällinen maa, jossa ihmiset eristäytyvät muista. Sisiliaan Angelo palaa oman kuolemanvaaransa tiedostaen, mutta siellä on elämä, joka kiertyy yhteen kuoleman kanssa. Maiden eroa korostetaan kerronnassa muutenkin. Ensimmäisessä osassa on ulkopuolinen kertoja, toisessa osassa Angelo on minäkertojana. Ensimmäisessä osassa päähenkilöä nimitetään vain A:ksi, toisessa osassa on käytössä koko nimi.

Rinnastuksia riittää. Ylämaassa leikitään sotaa kuula-aseilla, Alamaassa ainoa syy kantaa asetta on, että sitä ihan oikeasti käytetään. Myös suhtautuminen kuolemaan eroaa. Ylämaassa kuolema on työnnetty jonnekin kauas, pois tietoisuudesta. Angelo on vierailemassa Iiriksen vanhempien luona, kun naapuritalon edessä on ruumisauto.

" Eikö niitä hävetä ollenkaan? isä sanoi. - - 
Mutta jos kuolee yllättäen, A sanoi.
Mitä se sanoo? isä ärähti. Iiris suomensi.
Mitä yllättäen? Tuolla oltiin sairaita pitkään. Syöpä. Se kuoli tahallaan täällä. Laskepa huviksesi kuinka monen talon ikkunasta näkee tuon ruumisauton. Jos sulla olisi lapsi, olisiko kiva leikkiä sellaisen talon vieressä, jossa makaa kuolemansairas?
Missä sen olisi pitänyt kuolla? A kysyi.
Muualla."


Sisiliassa kuolema on taas läsnä jokapuolella. Perheet tekevät retkiä katakombeihin, joissa on esillä muumioituneita merkkihenkilöitä. Kuolleita käydään tervehtimässä kuin ystäviä.

Mielenkiintoisia lukea ovat myös Angelon havainnot uudesta kotimaastaan. Omaa kulttuuria on hauska katsoa toisesta näkövinkkelistä. Esimerkiksi liikennekulttuurin erilaisuus on kuvattu oivallisesti. En tiedä oliko tämä kirja tarkoitettu hauskaksi, mutta ainakin minulle siinä oli paljon mustaa huumoria, vaikka myös jonkinlaista runollista kauneutta.

Tämä kirja oli kokonaisuutena mukava tuttavuus. Nopealukuinen ja ihan mielenkiintoinen, vaikkei valtavia ihastumiselämyksiä aiheuttanutkaan. Jari Järvelä oli kirjailijana minulle aivan uusi nimi, vaikka on hän näköjään ollut Finlandia-ehdokkaanakin pariin otteeseen ja julkaissut aika paljonkin. Tämä kirja päätyi luettavakseni, koska yksi oppilas teki siitä esitelmän ja halusin itsekin tutustua kirjaan. Saatanpa joskus tarttua johonkin toiseenkin kirjailijan kirjaan.


maanantai 9. huhtikuuta 2012

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY, 2011.


"Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset."

Kun tarttuu palkittuun kirjaan, sitä kohtaan on yleensä ennakkoasenne. Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta romaanista Hytti nro 6 on tietenkin ehtinyt lukea jo arvosteluja ja olenpa saanut siitä jo yhden kirjaesitelmänkin luettavakseni. Silti olin tällä kertaa onnistunut varjelemaan itseäni liioilta ennakkoasenteilta.

Rosa Liksom on toki kirjailijana tuttu. Hänen novelleistaan pidän kovasti, ja olen aina ollut sitä mieltä, että Liksomin tyyli sopii nimenomaan lyhytproosaan. Kreislandinkin olen lukenut, mutta se meni korkealta yli. Hytti nro 6 on kuitenkin aivan erilainen. En olisi ehkä tunnistanut sitä Liksomiksi, jos en olisi lukenut nimeä kannesta.

Asetelma kirjassa on yksinkertainen. Ollaan Neuvostoliitossa 1980-lopulla, Neuvostoliiton viimeisissä vuosissa. Juna kulkee Moskovasta Ulan Batoriin. Siinä matkustaa parikymppinen suomalainen tyttö, joka on jo muutaman vuoden asunut ja opiskellut Moskovassa. Samassa hytissä on myös venäläinen mies, rakennustyöläinen. Matkakumppanit ovat pakotetut toistensa seuraan, lukuunottamatta lyhyitä taukoja, kun juna pysähtyy asemilla. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisemat vaihtuvat, matka etenee. Välillä syödään, juodaan teetä ja vodkaa. Miehen ja tytön suhde muodostuu kummalliseksi. Tyttö on hiljaa. Mies puhuu, ryyppää, välillä vonkaa seksiä ja välillä pyytelee anteeksi karkeaa käytöstään. Vaikka miehen käytös on välillä kamalaa, syntyy näiden kahden välille jonkinlainen luottamus ja toveruus matkan aikana.

En olettanut että pitäisin tästä kirjasta näin paljon. Mutta pidin, kovasti. Tämä kirja oli matka pitkin Siperian rataa. Maisemat ikkunassa, kaupungit, mennyt Neuvostoliitto. Toistoa on käytetty tehokeinona, ja se tuo hyvin mielikuvan junamatkasta, jossa päivät toistuvat melko samanlaisina, vaikka maisemat vähän vaihtuvatkin. Jokaiselta asemalta lähdettäessä Liksom kuvaa maisemaa samoin rakentein. Ja miten elävää kuvaus on! Ruokaa, maisemaa, ihmisiä, junan vessaa on kaikkea kuvattu antaumuksella. Oikeastaan enemmän kuin henkilöiden tarinat minua tässä kirjassa kiinnosti juuri miljöön kuvaus ja taitava kerronta.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Joseph Heller: Catch 22 - Me sotasankarit

Alkuteos: Catch -22, 1961. 
Suomentanut Markku Lahtela. 

Tämä kirja on täysin järjetön ja juuri siksi niin järkevä ja hauska. Täynnä paradokseja ja mustaakin mustempaa huumoria. Välillä ei voi muuta kuin nauraa ääneen, välillä tekisi mieli itkeä sodan ja maailman järjettömyydelle. 

Me sotasankarit sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin amerikkalaiseen lentotukikohtaan pienelle italialaiselle saarelle. Keskushenkilö on Jossarian, jonka ainoa tavoite on selvitä sodasta hengissä. Se on kovin hankalaa, sillä ennen kotiuttamista vaadittujen lentojen määrää korotetaan jatkuvasti sitä mukaa, kun miehet saavat lennot täyteen. Sääntö 22:n mukaan lennoilta voisi saada vapautuksen, jos olisi hullu, mutta saadakseen vapautuksen tästä syystä, sitä pitää anoa. Ja jos anoo vapautusta, ei todistettavasti ole hullu, sillä vain hullu haluaa vaarantaa henkensä lentämällä, ja täysjärkinen anoo vapautusta, joten vapautusta ei voida myöntää. Kirja on täynnä tällaisia samanlaisia kehäpäätelmiä. Myös byrokratialle ja papereiden voimalle irvaillaan. Esimerkiksi lentopelkoinen lääkäri on lahjonut miehet kirjaamaan itsensä mukaan lennoille, jotta saisi tarvittavan määrän täyteen, vaikka pysyy tukevasti maassa. Kun lentokone, jossa hän virallisesti on mukana, vaikka oikeasti onkin turvallisesti maan pinnalla, tuhoutuu, hänet julistetaan kuolleeksi omista vastaväitteistään huolimatta.

Kirjan kronologia on pompahteleva, tapahtumiin palataan uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista. Varsinkin aluksi minun oli vaikea hahmottaa, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mutta toisaalta se ei juuri haitannut lukukokemusta. Tapahtumat olivat joka tapauksessa niin irrationaalisia, ettei niiden järjestyksellä aina ollut merkitystä. Keskeisiin tapahtumiin palataan yhä uudestaan ja uudestaan, vähän kuin kuorittaisiin sipulin ydintä esille. 

Me sotasankarit alkaa hyvin hilpeänä ja kevyenä, se ei aluksi tunnu edes varsinaisesti sotaromaanilta. Tunnelma synkkenee kuitenkin loppua kohti, huumori saa yhä mustempia ja epätoivoisempia sävyjä. Hyvin selväksi tulee, että maailmassa on niitä, jotka kärsivät ja niitä jotka hyötyvät toisten kärsimyksestä. Loppu on kuitenkin mahtava - se herättää hilpeän, hulvattoman, järjettömänkin toivon. 

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni

Siltala, 2008.

Viikonlopun piristys oli Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni. Tämä "ristijärveläisen metsurin esikoisteos" irvailee elämäntapaoppaille ja maailmaa syleilevälle kevytfilosofialle. Paulo Coelho (johon salanimi Pauli Kohelo tietysti viittaa) on jäänyt minulta syvemmin tutustumatta, mutta oli tämä hauska näinkin. Vastasi aika hyvin sitä mielikuvaa, miksi en niitä Paulo Coelhon kirjoja ole lukenut. Paitsi Alkemistia olen vähän silmäillyt, mutta en jaksanut ottaa luettavaksi.

Takakansitekstin mukaan "rajoja rikkova teos on saman aikaan sekä Graalin malja että iso tuoppi." Tämä kuvaus sopii hyvin, sillä kirjassa hypätään sujuvasti ylevästä maailmanhengen olemuksesta aivan arkisiin asioihin.   Lukujen sekaan on sijoitettu myös mietelmiä, jotka ovat mielestäni kirjan hauskinta antia. Tässä näyte:

"Tule siksi mikä olet.
Ole se mikä olet.
Pysy sellaisena kuin olet.
Tai tule sellaiseksi kuin minä.
Minä nimittäin olen.
Ole sinäkin.
Tule minun maailmaani, se on eheä.
Mutta älä nyt siihen istu, se on varattu Paulalle."

Hihitystä aiheuttivat myös lukujen nimet: "Rakkaus, tuo sielun sandaali jossa hiekka niin usein hiertää" tai  "Puutarha on minuutemme lannoitettu versio".

Kirja on pieni ja ohut, ja ei tämä vitsi ehkä pidempään olisi kantanutkaan. Tällaisena kuitenkin erittäin piristävä. Salanimen taakse kätkeytyväksi kirjailijaksi on arvailtu muuten ainakin Kari Hotakaista, ja kyllä tässä paljon hotakaismaista oli.

Niin, ja oikeastaan minulla ei ole mitään elämäntapaoppaita vastaan, vaikka Coelhoon en olekaan tutustunut. Itse asiassa minusta niitä on melko mukava lukea.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

István Örkény: Minuuttinovelleja

Ateena, 2002. Suomentanut Juhani Huotari.

Örkény on yksi lempikirjailijoistani. Varsinkin Minuuttinovelleissa on sitä jotakin. Tämä ei siis ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun tämän kokoelman luin läpi, mutta hyviltä nämä tuntuivat edelleen. Kyseessä on valikoima, kaikki minuuttinovellit eivät edes käänny suomennettavaksi. Tänä vuonna on muuten kulunut 100 vuotta Örkényn syntymästä, ja tästä nyt lukemastani kokoelmasta ilmestyy laajennettu versio 100 minuuttinovellia. Jee! Pakko hankkia! Olen vuosikaudet harmitellut, etten ostanut suomennettuja Minuuttinovelleja silloin, kun teos oli tarjolla kaupoissa, mutta nyt voin korjata vahingon. Unkariksikin nämä löytyvät hyllystäni (Egyperces novellák).

Pieni sivupolku: Helsingin kirjamessujen teema ensi syksynä on Unkari. Tänä vuonna julkaistaan myös paljon unkarilaista kaunokirjallisuutta suomeksi, ja ilmeisesti myös Unkaria käsittelevää tietokirjallisuutta. Nagyon jó!

Mitä ovat minuuttinovellit?

"Oheiset novellit ovat kaikessa lyhykäisyydessään täysipainoisia kirjoituksia. Niiden hyviin puoliin kuuluu, että säästyy aikaa, kun niihin ei tarvitse keskittyä viikkokausia tai kuukausia. Lukekaamme yksi Minuuttinovelli sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua).  - -  Jos et ymmärrä novellia, lue se uudelleen. Mikäli et vieläkään ymmärrä, on vika novellissa. Ei ole olemassa tyhmiä ihmisiä, on vain huonoja Minuuttinovelleja!"


Tämä lainaus on kokoelman avaavasta tekstistä Käyttöohje. Miten vapauttavaa! Novellit todella ovat lyhyitä, nopeasti luettuja, mutta tiiviydessään suorastaan mestarillisia. Ne ovat absurdeja, groteskeja, hupaisia ja välillä myös aika järkyttäviä, sillä ne paljastavat tämän maailman absurdiuden ja julmuuden. Pidän esimerkiksi novelleista Mitä groteski on, Näyttelijän kuolema, Jakomielinen tulppaani, Huokauksen väärtti oodi, Kansalaiset!, Tyhjä sivu, Valinnanvaraa, Koti, Oppikaa vieraita kieliä, Pelon suhteellisuus... Otsikot ovat Minuuttinovelleissa olennainen osa, monesti ne avaavat tekstin jujun lukijalle.

Örkényn novelleissa pääsee tutustumaan mm. jakomielitautiseen tulppaaniin, joka tekee itsemurhan heittäytymällä ikkunalaudalta ja näyttelijään, joka kuolemansa jälkeen hoitaa kuitenkin iltanäytännön, esittäen erityisen eläytyen kuolinkohtauksen, mutta kieltäytyen iltapalasta, koska hänellä on ollut "rankka päivä". Asiat ovat monesti nurin kurin, kuten novellissa Mitä groteski on, jossa tarkastellaan maailmaa ylösalaisin.

Tällä kirjalla osallistun Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.


Anni Nykänen: Mummo

Anni Nykänen: Mummo. Sammakko, 2010.
Anni Nykänen: Mummo 2. Sammakko, 2012.


Anni Nykäsen sympaattinen Mummo seikkailee jo toisen albumin sivuilla. Mummo 2 löytyi kirjaston uutuushyllystä, ja sen innoittamana tuli lukaistua uudestaan myös se ensimmäinen Mummo-albumi.

Mummo on mahtava! Hän ei pienestä lannistu, vaan ottaa nykypäivästä niskalenkin. Mummo juo kahvia, neuloo, hellittelee Kissiä, marjastaa, sienestää, matkustaa, tarkkailee naapureita ja on facebookissa. Toisessa Mummo-albumissa myös Pappa ja Kissi nousevat entistä enemmän esille. Mummo on todellinen supermummo, vaikka joutuu välillä vastoinkäymistenkin eteen: kaihi vaivaa ja uusi hieno televisio hajoaa Kauniiden ja rohkeiden alkamisaikaan. Kakkosalbumissa saadaan tietää myös, miten Mummo ja Pappa aikoinaan tapasivat.

Ääneen sai nauraa monta kertaa näiden sarjakuvien parissa. Hyvä Mummo!

Mummoon voi tutustua myös täällä.