maanantai 5. maaliskuuta 2012

Maila Talvio: Yölintu

Maila Talvio: Yölintu. Kuvauksia menneiltä ajoilta. WSOY, 1943. 
Ensimmäinen painos ilmestyi 1913.


Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Valitsin omaan kuusikkooni suomalaisia klassikoita, joista Maila Talvio on ainut, jolta en ole koskaan lukenut mitään. Syy, miksi Talviota halusin lukea on se, että olen kotoisin Hartolasta, jossa Maila Talvio on todellinen merkkihenkilö. Minua on monesti nolottanut, etten ole koskaan lukenut yhtään teosta Maila Talviolta. Pari vuotta sitten löysin Yölinnun kirpputorilta, ja ostin sen kirjahyllyyn odottamaan lukemista.

Talvio (1871-1951) oli siis kotoisin Hartolasta, Hartolan kappalaisen Adolf Winterin tytär. Hän tosin hän kävi Helsingissä koulua ja muutti sinne mentyään naimisiin. Hartola ja Itä-Häme säilyivät kuitenkin tärkeinä hänelle. Monet hänen kirjoistaan (kuten Yölintu) sijoittuvat Talvion synnyinseuduille. Talvion merkitys Hartolassa ei ole pelkästään kirjallinen: Talvio vaikutti ratkaisevasti siihen, että Hartolaan perustettiin Itä-Hämeen kansanopisto ja Itä-Hämeen museo, jotka toimivat vielä tänäkin päivänä. Museo sijaitsee Koskipään kartanossa ja on muuten ihan mielenkiintoinen vierailukohde, jos joskus vaikka ajelette nelostietä pitkin ja kaipaatte kulttuurista taukopaikkaa. Museosta löytyy Maila Talvion ja Uuno Kailaan muistohuoneet (myös Kailas asui lapsuutensa Hartolassa). Tässä linkki museon sivuille. Museon vieressä Vanhassa Koskipäässä on Maila Talvio salonki, jossa on kesäisin taidenäyttelyitä. Ja koko museon kartanomiljöö joen rannalla on hieno.

"Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa Jaakko von Tollia sanottiin "Yölinnuksi". "Yölintu"! huusivat naiset toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut Jaakko herran kulkustensoitto. "Yölintu"! kuiskasivat tytöt ja menivät ikkunaan. "Yölintu"! siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tienpuoleen. "Yölintu liikkuu", sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi."


Kirjan alaotsikkona on "Kuvauksia menneiltä ajoilta". Tämä on osuva täsmennys, sillä vaikka Yölintu on romaani, sen tarina on jotenkin löyhä, ikäänkuin kehyskertomus erilaisille kuvauksille ja tarinanpätkille. Dramatiikkaa kirjasta ei kuitenkaan puutu: kirjan tarina alkaa metsäpalon liekeistä ja tulipaloon se myös päättyy.

Keskeisenä kirjassa on Yölinnun kartano ja sen väki, erityisesti kartanon nuori herra Jaakko, jota kutsutaan Yölinnuksi. Tarina kiertyy Jaakon ympärille, mutta Jaakko itse on suurimman osan tarinaa poissa.

Talvio kuvaa kirjassaan sekä kartanoiden herrasväkeä että talonpoikia. Myös luokkien väliset erot tulevat esiin: metsäpalossa tuhoutuneen Siironmaan isäntä kokee yhteiskunnallista nousua kun pääsee korvauksena parempaan taloon asumaan, mutta ajautuu silti juopottelemaan ja rappioon.  Hulttioita löytyy sekä ylhäisistä että alhaisista. Kunnollisiksi miehiksi kohoavat Yölinnun renki Pekka ja hulivililuonteestaan huolimatta kärsiviä säälivä Jaakko.

Kirjan kuvaama "vanha maailma" oli äärettömän kiinnostava. Talvio on hienosti vanginnut kesäisen metsäpalon, säätyjen eron tai vaikka hirvenmetsästysretken kuvauksiinsa. Ja en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun Alakartanon juoppo isäntä Lippi, Jaakon setä Filip von Toll, saapuu jouluna juovuksissa kotiin, ensin uhkaa tappaa vaimonsa ja tyttärensä, ajaa heidät ulos talosta, syöttää kaikki jouluruoat talon koirille ja sitten:

"Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssä etevä ja ikäänkuin tottunut."


Hyvin tulee esille myös ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen rahvaan ero. Säätyläisille pidetään pitäjässä kerran vuodessa ruotsinkielinen jumalanpalvelus, ns. sovintosunnuntaina. Näin Talvio kuvaa herrasväen jumalanpalveluksen alkua:

"Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä."


Kirja on täynnä kiehtovia yksityiskohtia, kuten taloon kesytettäväksi kiinni otetut sudenpennut tai postineidin runoiluharrastus. Tai kun Yölinnun Mathilde-rouva yhtäkkiä hoksaa, että sekä tässä että ympäröivissä pitäjissä on aika paljon punatukkaisia lapsia - punatukkaisuus on von Tollien tunnuspiirre. Tunnelmat vaihtelevat kirjassa laidasta laitaan. Välillä kuvataan juopuneen hillittömyyttä, toisaalta kirjan loppupuolella on suorastaan suloinen rakastumiskohtaus, kirkas ja puhdas kuin kevätilta. Ja onko ihanampaa keväinen ilta?

"Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen."

Kirja oli historiallisessa kuvauksessaan kiinnostava ja eloisa. Se on hienoa melodraamaa, mutta kuvauksissa väikkyy ainakin minun mielestäni välillä myös hieno huumori, kuten joulutorttujen seinään naulaamisessa. Kirjan puutteeksi laskisin ehkä sen, että se jätti monet henkilönsä hieman irrallisiksi tai toi mukaan elementtejä, joita ei kuitenkaan käsitelty sen tarkemmin. Jaakko katoaa synnintuntoisena tuhoisan metsäpalon jälkeen ja palaa vasta lopussa kohtaamaan kylän ja myös sovittamaan tekonsa. Kuitenkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin Jaakosta ja siitä, miten hän syyllisyyttään käsitteli. Myös Jaakon sisarten tarinaa olisi voinut avata enemmän, varsinkin nuorimmassa, Annassa, tuntui olevan potkua kunnon sankarittareksi, mutta nyt häntä ei oikein päästetä vauhtiin. Mitä tapahtui Riikka-piialle? Isoisän memoaarit löydetään ja niitä selataan sen verran, että uteliaisuus herää, mutta sitten ne taas unohdetaan vintille. Tai miten niille sudenpennuille kävi? Toisaalta tämä katkonaisuus tuo kirjaan myös tietynlaista elämän tuntua. Siinä ei yritetäkään kuvata yhden päähenkilön tarinaa, vaan pikemminkin kuvataan koko kylää ja tuokioita sen henkilöiden elämästä. Tämä kerrontatapa valottaa yhteisöä monipuolisemmin kuin vaikkapa vain kartanolaisten näkökulmaan keskittyvä tarina.

Kokonaisuutena kirja viehätti minua kovasti ja taidanpa tutustua Talvion tuotantoon laajemminkin.


Minusta on muuten ihanaa, kun välillä vanhojen kirjojen välistä löytää kortteja tai lehtileikkeitä tms. Tämän kirpputorikirjan välistä löytyi vanha joulukortti ja pieni lyijykynällä kirjoitettu viestilappu, jossa luki: "Moro Pekka! Terveiset Niemisen 6 neidolta sulle ja äitiltä sun äidilles! Kiitos lainasta!" ja toisella puolella lappua "Hyvää lukuintoa! Voi hyvin t. Ulla / Tule käymään, kun ehdit ja tää hullunmylly on ohi!"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti