sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach

Otava, 2012.

Tämä kirja on blogeissa näyttänyt saavan jo niin paljon arvioita, että mitäpä tästä enää kirjoittaisi. Kirjoitanpa siis ensin Haahtelasta.

Tämä oli kumma kyllä vasta ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Olen ollut kyllä jo pitkään sitä mieltä, että varmaankin pitäisin Haahtelasta. Olen kuullut ja lukenut suorastaan huumaantuneita kehuja (jotka kyllä voivat ylenmääräisinä myös karkottaa) ja muutamia kertoja myös selaillut Haahtelan kirjoja ja lueskellut pätkiä sieltä täältä. Noin vuosi sitten olin yhdessä tapahtumassa, jossa oli Haahtela kirjailijavieraana. Olin aivan myyty: jos tuo mies kirjoittaa puoleksikaan yhtä hienosti kuin puhuu, niin hänen kirjojaan kannattaa ehdottomasti lukea. Mikä kaunosielu, olematta kuitenkaan tippaakaan imelä. Olin suorastaan ihastunut.

Tuosta tapahtumasta minulle jäi muistoksi Katoamispiste, jonka silloin ajattelin lukevani mahdollisimman pian. Se on kuitenkin odottanut noin vuoden kirjahyllyssäni omaa vuoroaan. Kirjastoreissulla uutuushyllyssä osui silmiini kuitenkin Traumbach. Uutuudella on vain kahden viikon laina-aika, joten se kiilasi ensimmäiseksi Haahtelakseni, vaikka jostain syystä olisinkin ehkä halunnut aloittaa jollain muulla.

Tässä oli sitä mitä odotinkin Haahtelalta. Kaunista kieltä, lauseita, jotka jo itsessään lukemisen arvoisia ilman kirjan antamaa kehystä. Se kirjakin oli oikein hyvä, kummallista, pysähtynyttä, unenomaista tunnelmaa. Katkelmia, kohtaamisia, muistoja. Kertojaratkaisu on kirjassa merkittävä, vaikka kertoja on ulkopuolinen, hän tekee itseään lukijalle jatkuvasti tykö. Kertoja tarkastelee tapahtumia ulkopuolisena, mutta tarkentaen aina haluamaansa kohtaan, liikkuen vapaasti kaupungissa. Välillä hän on kaikkitietävä, välillä jopa kadottaa päähenkilönsä. Aika ja paikka menevät toisaalta vastustamattomasti eteenpäin, toisaalta venyvät ja muokkautuvat tarpeen mukaan. Päähenkilö Jochen kerää taskuihinsa pieniä konkreettisia esineitä ikään kuin todisteeksi siitä, että on todella ollut täällä. Muistikirjaansa hän raapustaa huomioita, satunnaisia lauseita ja sanoja.

Unenomaisuus toteutuu kirjassa siinäkin, että siinä ei oikein päästä mihinkään; niin kuin unessa jatkuvasti tavoittelee jotakin asiaa, joka aina pakenee, huomaa yhä uudestaan ja uudestaan olevansa lähtöpisteessä ja kiertävänsä tavoittelemaansa asiaa. Niin kuin unessa, kirjassa myös tipahtelee sieltä täältä merkityksellisiä esineitä ja asioita, jotka tuntuvat oikeastaan kuuluvan jonnekin muualle, kuten leivos, jossa on vaaleanpunainen kuorrutus, tai tuulessa kieppuva kirjelippu, jonka käsiala näyttäkin omalta.

Kirjan tunnelma jäi mukavasti mielen pohjalle pyörimään, sitä voin makustella seuraavaa Haahtelaa odotellessa.

4 kommenttia:

  1. Kiva, että pidit! Haahtela ei ollut ihan näin iso ilmiö kirjablogeissa vielä silloin, kun minä luin ensimmäiseni, vaikka ei siitä kauan ole. Olin sitä ennen aika vakuttunut siitä, ettei Haahtela olisi minua varten, mutta päätin kokeilla, kun häntä niin kehuttiin. Onneksi kokeilin, sillä ihastuin todella. Nyt Haahtela on tosiaan blogeissa niin hurjasti esillä ja lähes yksiäänisen kehuttuna, että minäkin epäilen, että hehkutus saattaa kääntyä itseään vastaan.

    Mutta toisaalta, minkäs teet. En minä ainakaan tuollaisista syistä jätä hyviä kirjoja lukematta ja niistä kirjoittamatta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukaisemassa Haahtela-kirjoituksesi. Niin, ei pitäisi antaa hehkutuksen häiritä, hyvähän se vaan on kun hyvistä kirjoista tykätään.

      Poista
  2. Moi, hauska tutustua! Kirjoitit kivasti Traumbachista, aion lukea sen uudestaan viimeistään kesällä. Onhan tämä Haahtela-ilmiö kasvanut jo melkoisiin mittasuhteisiin, eikä ihme, jos tulee jotain vastareaktioita. Itseäni ei yhtään haittaa, että yhä uudet lukijat ihastuvat suosikkikirjailijaani – en ole mustasukkaista sorttia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kun tulit katsomaan blogiani. Hyvä ettei mustasukkaisuus vaivaa, sillä kyllä Haahtelasta tuli myös yksi minun suosikkejani :)

      Poista