lauantai 31. maaliskuuta 2012

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Otava, 2010.

Kuperat ja koverat jatkaa Anteron tarinaa, siitä, mihin Toiset kengät jäi. Kirja alkaa taidelukiosta Savonlinnasta, pian Antero hakeutuu Helsinkiin taideakatemiaan. Kerrontatapa on tuttua Väisästä, maalailevaa, yksityiskohtia huomioivaa, kuvataiteilijan tekstiä.

Olen nyt lukenut koko trilogian - Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat. Kaikki olivat hyviä kirjoja. Vaikka kyseessä on selvästi kronologisesti etenevä kasvukertomus, juoni ei ole oikeastaan kovin jännitteinen ja etenevä, vaan luvut ovat tunnelmapaloja Anteron elämän varrelta. Ehkä tämän takia minulla oli kaikkien kolmen kirjan kanssa sama ongelma - alku jumahti paikoilleen. Kirjat pyörivät yöpöydällä melko pitkään. Alun takkuilun jälkeen (vaikkei niissä aluissa sinänsä mitään vikaa ollut) luin mielelläni loppuun jokaisen teoksen. Väisäsen tekstissä on jotain lämmintä, humoristista. Luvut ovat kuin sanoilla maalattuja tauluja. Kiinnostavaa on myös Anteron suhde isään ja veljiin.

Tätä kirjaa tekisi mieli arvioida hienoin ja oivaltavin sanakääntein, koska niin kirjakin on kirjoitettu, mutta en nyt oikein osaa. Tyydyn toteamaan, että ihan hyvä kirja tämä oli.



perjantai 30. maaliskuuta 2012

Lucie Durbiano: Aarre

Alkuteos: Trésor, 2008. Suomentanut Saara Pääkkönen.


Luin vähän aikaa sitten ranskalaisen Lucie Durbianon sarjakuvateoksen Punainen pukee teitä. Poplaarin Pekan vinkistä (kiitos vain!) löysin myös Durbianon toisen kirjan, Aarteen. Punainen pukee teitä koostuu lyhyistä tarinoista, mutta Aarre on sarjakuvaromaani, siis kokonainen seikkailutarina. Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin tuosta aikaisemmasta, vaikka sekin oli kyllä kiva. Pitkä tarina tempaisi minut paremmin mukaansa kuin lyhyemmät, novellimaiset sarjakuvat.

Aarre sijoittuu 1950-luvun (takakansitekstistä päättelin) Pariisiin. Päähenkilö on nuori matematiikkaa opiskeleva Christine, joka asuu professori-isänsä kanssa. Professori on ottanut elämäntehtäväkseen visigoottien aarteen etsimisen salaperäisten pergamenttien avulla. Tätä aarretta havittelevat kuitenkin muutkin...



Tarinaan mahtuu romantiikkaa, seikkailua, huumoria ja traagisuuttakin. En ole mikään kokenut sarjakuvien lukija, mutta mielestäni tämä on kivasti ja pirteästi piirretty. Pidin siitä, että välillä annettiin myös pelkästään kuvien puhua; ne olivat selkeitä, mutta välittivät myös paljon informaatiota. Ensimmäisellä sivulla ei ole vielä yhtään puhekuplaa, mutta silti lukija saa jo paljon tietoa: ikkunasta näkyy Eiffel-torni, ollaan siis Pariisissa, näyttäisi siltä, että tässä on isä ja tytär, joilla on läheinen suhde, isä vaikuttaa kirjoihin uppoutuvalta, ehkä tutkija, tytärkin nauttii lukemisesta. Aikakaudenkin voi päätellä vaatteista ja kalusteista. 


Lempiaukeamani kirjassa oli tämä. Ensimmäisellä sivulla voi melkein kuulla musiikin, ja toinen sivu on ihan kliseisen ihanan romanttinen. 




Tällä kirjalla jatkoin ikkunan auki pitämistä Ranskaan Eurooppa-haasteessa. Kuvissa muuten taustalla näkyy ihka ensimmäinen ihan itse tekemäni räsymatto. Kuteetkin on itse leikattu vanhoista vaatteista ja lakanoista. Eilen levitin sen lattaille, ja on se vaan hieno!

Elina Karjalainen: Tärisevä enkeli ja muita juttuja

Elina Karjalainen: Tärisevä enkeli ja muita juttuja. WSOY, 1986.

Uppo-Nalle runoineen oli yksi lapsuuden tärkeitä satuhahmoja. Näitä Elina Karjalaisen pakinoita olen lueskellut joskus aikaisemminkin, mutta nyt perehdyin niihin kokonaisen kokoelman verran. Tykkään lueskella tällaisia juttukokoelmia pikkuhiljaa, muiden kirjojen lomassa, muutama tarina kerrallaan.

Karjalaisen tapa kertoa on mukava. Näissä jutuissa Karjalainen jutustelee pienistä lapsiystävistää, arkipäivän sattumuksista, onkimisesta, kohtaamisista, eläimistä, monista pienistä ja tärkeistä (ja siksi suurista) asioista. Osa jutuista saa kyyneleet silmiin, osa laittaa hihittelemään, osa ihmettelemään tätä maailmaamme. Juttuja on melkoinen määrä, joten luettavaa riittää monenlaista. Erityisesti pidin tarinoista, joissa Karjalainen kertoo lapsiystävistään. Myös savolaisuus on elementtina mukana monessa jutussa. Sisällysluetteloa olisin kaivannut, sillä suuresta juttumäärästä on vaikea löytää juuri sitä, mihin haluaisi palata uudestaan. Mutta, kovasti näistä pidin. Karjalaisen huomiokyky on tarkka, ja aivan arkisista ja tavallisista asioista avautuu jotain niin tunnistettavaa ja viisasta, että tulee sellainen hymisevä olo.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kevätmielellä kirjaostoksilla


 Lisääntyvä valo muistuttaa joka päivä: kevät on jo ja yhä nopeammin mennään kohti kesää. Myös laiminlöydyt viherkasvini ovat huomanneet tämän. Anopinkieleni kukkii! En edes tiennyt että anopinkieli voi kukkia.

 Vaikka jatkuvasti teen päätöksiä olla ostamatta täpötäyteen kirjahyllyyni lisää täytettä, niin jostain näitä kirjoja vaan ilmestyy. Viikon sisällä on kirjoja tarttunut mukaan melkoinen pino.Tänään piipahdin antikvariaatissa, ja sieltä tarttui kolme teosta mukaan, yksi luettu ja hyväksi havaittu, kaksi muuten kiinnostavaa. Kotona kaivoin kirjat kassista ja niiden keväinen värimaailma alkoi huvittaa minua. Ehkä kirjat tulikin valittua ulkonäön perusteella, vaikka sitä en tietoisesti ainakaan tunnusta miettineeni.

Kirjat siis John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Leena Krohn: Unelmakuolema ja Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni.

Viime viikolla Citymarketista (!) tarttui tarjouskirjoina erittäin edullisesti tällaisia kirjoja, erittäin kauniita ja keväisen värisiä nämäkin. Turkka Hautalan kirja on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut blogikehujen perusteella. Tuo Ruta Sepetyksen kirja Harmaata valoa taas sai paikan kirjahyllystäni kauniin ulkoasunsa ja mitättömän hintansa vuoksi. Herkkä kuvitus ja väritys ja kontrastina piikkilanka ihastuttivat. Mitään en ole kirjasta koskaan aikaisemmin kuullut tai lukenut, täysi yllätyskirja. Takakansitekstin perusteella kirja kertoo liettualaisesta perheestä, joka viedään työleirille Siperiaan 1940-luvulla.



Suomalaisesta vielä tuli ostettua satuklassikoita. Näissä hieman tummempi väritys, mutta hieno selkämyskiemura, joka jatkuu kirjasta toiseen.



sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alkuteos: The Color Purple, 1982.
Suomentanut Kersti Juva.


"Se nauro. Mikä sinä luulet olevas? se sano. Et sinä voi ketään kirota. Katto itteäs. Sinä olet musta, sinä olet köyhä, olet ruma ja olet nainen. Helkkari, sinä et ole yhtään mitään."


Tämä kirja alkoi kirjahyllystä houkutella minua. Vaikka minulla on monta muutakin ihan hyvää kirjaa kesken, teki mieli aloittaa jotain uutta. Tämä kirja on pitänyt lukea vuosia ja vähän aikaa sitten löysin sen sellaisesta vie ilmaiseksi -kirjahyllystä. Tästä tehdyn elokuvankin olen nähnyt, joten tarina oli sinänsä tuttu, vaikka en kaikkia yksityiskohtia muistanutkaan.

Loistava kirjahan tämä on. Ja juuri sitä mitä kaipasin luettavaksi tällä hetkellä - sellainen kirja, jota ei malttaisi laskea käsistään, ennen kuin on päässyt loppuun. Aloitin eilen illalla ja luin nyt aamulla loppuun. Ja illalla kirja jäi kesken vain sen vuoksi, että olin nukahtanut kesken kaiken. Lamppukin oli jäänyt palamaan.

Ajallisesti tarina sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan, paikkana on Georgia. Tämä on kertomus Celiesta, hänen elämästään nuoresta tytöstä alkaen. Lähtökohta Celien elämälle ei ole hääppöinen. Kotonaan hän saa kokea väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, hän synnyttää isälleen kaksi lastakin. Siitä huolimatta hän yrittää suojella nuorempaa sisartaan Nettietä isän väkivallalta. Sairasteleva äiti kuolee. Celie naitetaan "pilattuna" naisena miehelle, joka ottaa hänet vaimokseen vain, jotta saisi lapsilleen hoitajan. Celie on pikemminkin orjan kuin vaimon asemassa, hän ei edes tiedä miehensä etunimeä vuosikausiin, kutsuu tätä vain isännäksi. Isäntä pitää Celien kurissa hakkaamalla. Nettie karkaa pian kotoaan Celien luokse, mutta joutuu pian lähtemään sieltäkin. Nettie lupaa kirjoittaa, mutta vuosikausiin yhtään kirjettä ei kuulu. Kirja koostuu Celien kirjoittamista kirjeistä Jumalalle ja myöhemmin myös Nettien ja Celien kirjeistä toisilleen.

Celie on oppinut olemaan heikko ja alistuva, mutta hänen elämäänsä tulee pian vahvempia naisia. Hänen poikapuolensa vaimo Sophia ei anna kenenkään miehen komennella itseään - se joka yrittää väkivallalla hallita Sophiaa, saa pian tuntea sen nahoissaan. Ja erityisesti Celien elämän muuttaa laulajatar Shrug Avery, hänen miehensä rakastajatar.

Tämä oli vahvojen naisten kirja, mutta onneksi miehissäkin oli toivoa. Jopa Albert, Celien mies kehittyy ja kasvaa, hänestä löytyy syvyyttä ja tasoja, hän ei jää pelkäksi vaimonhakkaajaksi. Väkivallalle ja alistamiselle perustuvalle suhteelle antavat toisenlaisen mallin Samuel ja Corrine, lähetyssaarnaajapariskunta, joiden luokse Nettie päätyy.

Kirjan voima on mielestäni siinä, että toivottomista lähtökohdista huolimatta siitä löytyy paljonkin toivoa. Siinä on paljon raakuutta ja julmuutta, mutta myös anteeksiantoa ja rakkautta. Ihmiset löytävät toisiaan uudelleen ja uudella tavalla.

"Minä olen köyhä ja olen musta ja voin olla ruma enkä osaa laittaa ruokaa, sano ääni kaikelle mikä kuunteli. Mutta minä olen tässä."


lauantai 24. maaliskuuta 2012

Sata kirjaa luettavaksi

No kun muut, niin minäkin. Ensin ajattelin, että en jaksa tehdä tällaista TBR100-listaa, joita kirjablogeissa nyt rustataan. Luettavia kirjoja on listoilla jo muutenkin paljon, ja mielestäni kirjoihin on hauska tarttua satunnaisesti, mielialan mukaan. Listaihmisenä aloin kuitenkin vähän salaa luonnostella itselleni listaa, joten laitetaan se nyt tännekin näkyviin. Listasin etupäässä omassa kirjahyllyssäni odottavia kirjoja tai sellaisia jotka olen jo kantanut kirjastosta kotiin odottamaan lukemista. Loput kirjat valitsin sellaisista, jotka muuten ovat pyörineet mielessä, että nuo pitäisi ehkä lukea. Listan ulkopuolelle jäi paljon kirjoja, mutta hyvähän se on, ettei luettava maailmasta lopu.

En aio ottaa mitään paineita tästä listasta, enkä asettaa mitään lukuaikataulua. Välillä ehkä vilkaisen, onko tullut luettua.



  1. Aapeli: Pikku Pietarin piha
  2. Juhani Aho: Kevät ja takatalvi
  3. H. C. Andersen: Kaksi paronitarta
  4. Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja
  5. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar
  6. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
  7. A. S. Byatt: Riivaus
  8. Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja
  9. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia
  10. George Eliot: Middlemarch
  11. Peter Franzén: Tumman veden päällä
  12. John Galsworthy: Forsytein taru
  13. Joel Haahtela: Katoamispiste
  14. Joel Haahtela: Elena
  15. Pentti Haanpää: Tuuli käy heidän ylitseen
  16. Turkka Hautala: Kansalliskirja
  17. Turkka Hautala: Paluu
  18. Joseph Heller: Catch 22 - Me sotasankarit
  19. Khaled Hosseini: Leijapoika
  20. Kari Hotakainen: Buster Keaton – elämä ja teot
  21. Kari Hotakainen: Klassikko
  22. Kari Hotakainen: Jumalan sana
  23. Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset
  24. Victor Hugo: Yhdeksänkymmentäkolme
  25. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
  26. Antti Hyry: Uuni
  27. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
  28. Juha Itkonen: Kohti
  29. Juha Itkonen: 17
  30. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
  31. Olli Jalonen: Poikakirja
  32. Jari Järvelä: Zombie
  33. Teemu Kaskinen: Sinulle, yö
  34. Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus
  35. Ilmari Kianto: Punainen viiva
  36. Martin Luther King: Ei väkivaltaa
  37. Leena Krohn: Umbra
  38. Jaan Kross: Halleluja
  39. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
  40. Tuomas Kyrö: 700 grammaa
  41. Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi
  42. Leena Lander: Tummien perhosten koti
  43. Raisa Lardot: Ripaskalinnut
  44. Raisa Lardot: Matkamies maan
  45. Halldor Laxness: Salka Valka
  46. Stanislaw Lem: Kyberias
  47. Rosa Liksom: Hytti nro 6
  48. Väinö Linna: Esseitä
  49. Johannes Linnankoski: Pakolaiset
  50. Katri Lipson: Kosmonautti
  51. Annika Luther: Kirje maan ääriin
  52. Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja
  53. Sándor Márai: Sinipunainen nauha
  54. Hanna Marjut Marttila: Filmi poikki!
  55. Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
  56. Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa
  57. Veijo Meri: Manillaköysi
  58. David Mitchell: Pilvikartasto
  59. Ferenc Mora: Laiho lainehtii
  60. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
  61. Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
  62. Péter Nádas: Muistelmien kirja
  63. Miika Nousiainen: Metsäjätti
  64. Seita Parkkola: Usva
  65. Seita Parkkola & Niina Repo: Susitosi
  66. Seita Parkkola & Niina Repo: Jalostamo
  67. Riikka Pulkkinen: Totta
  68. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
  69. Sanna Ravi: Ansari
  70. Mikko Rimminen: Nenäpäivä
  71. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
  72. Juha Ruusuvuori: Nokian nuoriso-ohjaaja
  73. Hannu Salama: Juhannustanssit
  74. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
  75. Ken Saro-Wiwa: Vankilapäiväkirja
  76. Ingo Schultz: Simple Storys
  77. Ruta Sepetys: Harmaata valoa
  78. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy
  79. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
  80. Joni Skiftesvik: 15 tarinaa
  81. John Steinbeck: Taivaan laitumet
  82. John Steinbeck: Vihan hedelmät
  83. Lars Sund: Puodinpitäjän poika
  84. Miina Supinen: Liha tottelee kuria
  85. Maila Talvio: Pimeän pirtin hävitys
  86. William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla
  87. Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho
  88. Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
  89. Eeva Tikka: Lohikäärmekylpy
  90. Leo Tolstoi: Anna Karenina
  91. Leo Tolstoi: Sota ja rauha
  92. Leo Tolstoi: Ylösnousemus
  93. Gavril Trojepolski: Bim mustakorva
  94. Alice Walker: Häivähdys purppuraa
  95. Mika Waltari: Mikael Karvajalka
  96. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  97. Lauri Viita: Betonimylläri
  98. Kyllikki Villa: Koipitoipilas
  99. Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä
  100. István Örkény: Ruusunäyttely





Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita. WSOY, 2009. 
Alkuteos: Le Rouge vous va si bien, 2007. 
Suomentanut Saara Pääkkönen. 


Sarjakuvakirja Punainen pukee teitä koostuu seitsemästä hyvin erilaisesta rakkaustarinasta. Punahilkkasatua hyödynnetään nimitarinassa, Kani kanin hahmot taas ovat tuttuja Liisasta Ihmemaassa. Tunnelmat vaihtelevat traagisesta (Lili ja Charlie) kepeään pintaliitoon (Puutarhacoctail). Tunnelmien vaihtuminen näkyy myös siinä, että jokaisella tarinalla on selvästi oma värimaailmansa. Lili ja Charlie esimerkiksi on sinisävyinen ja Puutarhacoctail pinkki. Eipä tästä kummempaa kommentoitavaa. Kiva lukea välillä sarjakuvaakin, aika harvoin tulee niin tehtyä.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Pasi Heikura: Aristoteleen kantapää

Otava, 2009. Toimittanut Kaisa Laaksonen.

FRAASIRIKOS EI KANNATA!

Tämä kirja on ollut varmaan vuoden yöpöydälläni luettavana. Ja mikäpä siinä, kielijutut sopivat hyvin pikkuhiljaa silloin tällöin luettavaksi. Kirja pohjautuu Ylen samannimiseen radio-ohjelmaan, joka on yksi suosikkejani. Mikä onkaan mukavampaa kieli-ihmiselle kuin pilkunviilaus! Parasta antia ovat sekä kirjassa että radio-ohjelmassa mielestäni fraasirikokset ja sitaattivinkit, mutta väliin mahtuu myös kiinnostavia juttuja kielen ilmiöistä ylipäätään. Esimerkiksi sienien nimeämisestä oli mielenkiintoista lukea. Tiesitkö, että Suomessa on sen nimisiä sieniä kuin hitutötterö, nuhrumyyränlakki, nukkakalponen, pistehimmihiippo, pörhösuomuhelokka, kosmosrusokas, lumppurusokas ja rähjätympönen? Oi ihana suomen kieli!

Vielä piristykseksi muutama kirjasta poimittu fraasirikos:

Sysmän satama uhkaa jäädä rannalle. 
Kiekko ei mennyt sisään kirveelläkään. (Urheiluruutu kommentoi Suomen jääkiekkomaajoukkueen peliä.)
Ajo sallittu rivitaloille, linja-autoille ja huoltoajolle.
Kiristääkö oravanpyörä pipoasi?
Tutkija Wiberg likvidoisi presidentin viidessä vuodessa.
Kissa pöydälle ja kynitään se, jos tarve vaatii!

Näiden fraasirikosten lisäksi myös yksi sitaattivinkki, Kari Kuuvan vastaus kysymykseen neuvoista nuorille lauluntekijöille. Sopii ehkä blogisteillekin:

Usko inspiraatioon. Älä väkisin väännä, mutta jos on pakko niin väännä. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach

Otava, 2012.

Tämä kirja on blogeissa näyttänyt saavan jo niin paljon arvioita, että mitäpä tästä enää kirjoittaisi. Kirjoitanpa siis ensin Haahtelasta.

Tämä oli kumma kyllä vasta ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Olen ollut kyllä jo pitkään sitä mieltä, että varmaankin pitäisin Haahtelasta. Olen kuullut ja lukenut suorastaan huumaantuneita kehuja (jotka kyllä voivat ylenmääräisinä myös karkottaa) ja muutamia kertoja myös selaillut Haahtelan kirjoja ja lueskellut pätkiä sieltä täältä. Noin vuosi sitten olin yhdessä tapahtumassa, jossa oli Haahtela kirjailijavieraana. Olin aivan myyty: jos tuo mies kirjoittaa puoleksikaan yhtä hienosti kuin puhuu, niin hänen kirjojaan kannattaa ehdottomasti lukea. Mikä kaunosielu, olematta kuitenkaan tippaakaan imelä. Olin suorastaan ihastunut.

Tuosta tapahtumasta minulle jäi muistoksi Katoamispiste, jonka silloin ajattelin lukevani mahdollisimman pian. Se on kuitenkin odottanut noin vuoden kirjahyllyssäni omaa vuoroaan. Kirjastoreissulla uutuushyllyssä osui silmiini kuitenkin Traumbach. Uutuudella on vain kahden viikon laina-aika, joten se kiilasi ensimmäiseksi Haahtelakseni, vaikka jostain syystä olisinkin ehkä halunnut aloittaa jollain muulla.

Tässä oli sitä mitä odotinkin Haahtelalta. Kaunista kieltä, lauseita, jotka jo itsessään lukemisen arvoisia ilman kirjan antamaa kehystä. Se kirjakin oli oikein hyvä, kummallista, pysähtynyttä, unenomaista tunnelmaa. Katkelmia, kohtaamisia, muistoja. Kertojaratkaisu on kirjassa merkittävä, vaikka kertoja on ulkopuolinen, hän tekee itseään lukijalle jatkuvasti tykö. Kertoja tarkastelee tapahtumia ulkopuolisena, mutta tarkentaen aina haluamaansa kohtaan, liikkuen vapaasti kaupungissa. Välillä hän on kaikkitietävä, välillä jopa kadottaa päähenkilönsä. Aika ja paikka menevät toisaalta vastustamattomasti eteenpäin, toisaalta venyvät ja muokkautuvat tarpeen mukaan. Päähenkilö Jochen kerää taskuihinsa pieniä konkreettisia esineitä ikään kuin todisteeksi siitä, että on todella ollut täällä. Muistikirjaansa hän raapustaa huomioita, satunnaisia lauseita ja sanoja.

Unenomaisuus toteutuu kirjassa siinäkin, että siinä ei oikein päästä mihinkään; niin kuin unessa jatkuvasti tavoittelee jotakin asiaa, joka aina pakenee, huomaa yhä uudestaan ja uudestaan olevansa lähtöpisteessä ja kiertävänsä tavoittelemaansa asiaa. Niin kuin unessa, kirjassa myös tipahtelee sieltä täältä merkityksellisiä esineitä ja asioita, jotka tuntuvat oikeastaan kuuluvan jonnekin muualle, kuten leivos, jossa on vaaleanpunainen kuorrutus, tai tuulessa kieppuva kirjelippu, jonka käsiala näyttäkin omalta.

Kirjan tunnelma jäi mukavasti mielen pohjalle pyörimään, sitä voin makustella seuraavaa Haahtelaa odotellessa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

Alkuteos: A Town Like Alice, 1952
Suomentanut Tuovi Järvinen


Pidin tästä kirjasta valtavan paljon. En oikein tiedä mikä siinä minua viehätti, mutta tämä tarina oli aivan pakko lukea mahdollisimman nopeasti loppuun. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta kertomatta aika paljon juonesta, joten jos haluat välttyä tietämästä kirjasta liikaa ennen lukemista, älä lue ainakaan liian tarkasti loppuun asti.

Jean Paget on nuori englantilaisnainen, joka asuu ja työskentelee Malakalla. Kun toisen maailmansodan tuiskeessa japanilaiset valloittavat Malakan, Jean on joukossa, jota ei ehditä evakuoida. Joukko naisia ja lapsia kerätään yhteen ja lähetetään marssimaan kohti vankileiriä. Naisten leiriä ei periltä löydy, eivätkä japanilaiset joukot halua vankeja vaivoikseen, joten heitä marssitetaan pitkin saarta aina kohti uutta sijoituspaikka, jota ei koskaan löydy. Tällä marssilla moni heittää henkensä. Pitkän marssin aikana naiset kohtaavat kaksi australialaista sotavankia, jotka toimivat japanilaisten autonkuljettajina. Toinen heistä, Joe Harman, varastaa kanoja hankkiakseen naisille hieman parempaa ruokaa. Tästä seuraa kuitenkin järkyttävä rangaistus.

Vaikka kirjan dramaattisimmat tapahtumat sijoittuvat sotavankiaikaan, se on oikeastaan vasta pohjustusta tarinan jatkolle. Sodan jälkeen Jean saa kuulla perineensä rikkaan enonsa. Vaurastuttuaan hän palaa itään muistamaan vangeille ystävällisyyttä osoittaneen kylän asukkaita. Malakalla Jean saa kuulla, että Joe onkin elossa ja matkustaa Australiaan tätä tapaamaan. Sodan aikana orastanut ihastuminen puhkeaa rakkaudeksi ja Jean jää rakentamaan elämäänsä Joen kanssa Australian takamaille, vaikka seutu onkin alkeellista ja "naiselle mahdotonta asua".

Kirjan kertojana toimii vanha lakimies, jonka Jeanin eno on testamentissaan nimittänyt Jeanin huoltajaksi omaisuuden suhteen, kunnes Jean täyttäisi kolmekymmentäviisi vuotta. Myös lakimies kiintyy Jeaniin ja hänestä tulee pikemminkin perheystävä kuin pelkkä lakimies. Jean pitää huoltajaansa kirjeitse aktiivisesti yhteyttä, mutta silti tuntui joskus hassulta, että tämä vanha lakimies kertoi esimerkiksi melko intiimeistä kohtauksista Jeanin ja Joen välillä. Toki kertojan ääni vaimeni usein sen verran, että tähän ei aina kiinnittänyt huomiota, mutta kuitenkin säännöllisin väliajoin kertoja muistutti myös persoonastaan.

Viisi mustaa kanaa on kirjoittettu 1952. Kirjoitusajankohta piti tarkistaan, kun halusi tietää, miltä vuosikymmeneltä ovat tekstistä tihkuvat asenteet, jotka nykylukijan silmään pistivät. Esimerkiksi "alkuasukkaisiin" suhtaudutaan kovin alentuvasti. Selkeästi keskeiset henkilöt haluavat olla suvaitsevaisia, mutta silti alkuasukkaita (sekä malakalaisia että maoreja) pidetään yksinkertaisina ja epäluotettavina. Heidän tapansa kuvataan hieman hassuina ja heidät itsensä jotenkin lapsenkaltaisina. Toisaalta esimerkiksi Jean omaksuu Malakalla monia paikallisia tapoja, jotka pöyristyttävät toisia englantilaisia aluksi, mutta hyväksyvä ja suvaitsevainen Jeankin ihmettelee, miksi mukava ja fiksu australialaismies on mennyt alkuasukkaan kanssa naimisiin. Toisaalta minusta on mielenkiintoista lukea kirjoja, jotka paljastavat aikansa suhtautumistapoja. Ja mielenkiintoista myös miettiä, mikä on tällä hetkellä se ajan henki, jolle pian pyöritellään silmiä.

Kirjan alkuperäinen nimi A Town Like Alice kuvaa suomennosta paremmin sitä, mitä suurin osa sitä käsittelee. Joen kotikaupunki Willstown on kultakuumeen aikana perustettu, mutta nyt kuoleva kaupunki, jossa ei ole juuri mitään. Sitä ympäröivät maat, joissa on hyvä pitää karjatiloja, mutta muuta siellä ei ole. Naiset muuttavat kaupungista pois, sillä siellä ei ole heille työtä eikä muutakaan houkutinta, sillä kaupungista ei saa edes tuoreita hedelmiä saati sitten että siellä olisi kauneussalonkeja, jäätelöbaareja tai elokuvateattereita (ja hyvänen aika, eihän nainen voi olla onnellinen ilman näitä!). Miehet työskentelisivät karjatiloilla muuten mielellään, mutta naisten perässä moni heistäkin muuttaa muualle. Jean ei halua, että Joe joutuu jättämään rakastamansa työn karjapaimenena vain siksi, että menee naimisiin naisen kanssa, joka ei viihdy tällaisessa kaupungissa. Siksi hän päättää tehdä kaupungista mieleisensä, samanlaisen kuin Alice Springs, joka on oikein viihtyisä paikka.  Omaisuutensa turvin hän perustaan kaupunkiin ensin pienen kenkätehtaan ja jäätelöbaarin ja pikkuhiljaa muutakin liiketoimintaa.

Ehkä osaan sittenkin nimittää, mikä minua tässä kirjassa niin viehätti. Se oli toiveikkuus. En ole pitkään aikaan lukenut näin optimistista kirjaa. Vaikka sota-ajalta kuvataan kirjan alussa kammotaviakin tapahtumia, tässä kirjassa on kehityksen ja tulevaisuuden toivon vire vahva. Pidin myös kovasti Jeanista. Yleensä voisi kuvitella, että liian täydellinen henkilöhahmo ärsyttäisi, mutta Jeanissa on jotain vaatimattomuutta kaikesta tarmosta ja kyvykkyydestään huolimatta. Hän ei itse kuvittele olevansa mitenkään erinomainen, vaan mielestään hän vain tekee sen, mitä kuka tahansa voisi tehdä. Hänessä on todella maalaisjärkeä eikä hän turhia tunteile. Hänessä on luontaista johtajuutta ja visiontikykyä. On virkistävää lukea ihmisestä, joka ongelman kohdatessaan miettii, mitä sille voisi tehdä, keksi hullultakin kuulostavan idean, punnitsee sitä rationaalisesti ja sitten toteuttaa idean ja laittaa sen toimimaan.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Alkuteos: El juego del ángel, 2008. 
Suomentaneet Tarja Härkönen ja Anu Partanen.


Tällä kertaa vain muutamia hajanaisia ajatuksia ennen nukahtamista viikonloppuna luetusta kirjasta. Ennen kuin unohdan kirjan tunnelman täysin.

Synkkää, väkivaltaista, murheellista. Kiehtovaa ja jännittävää, ehdottomasti. Vaikka luin kirjan melkein ahmien, jokin jäi silti siinä kaihertamaan. Ehkä tämä ei vain ole minun tyylilajini.

David Martín on kirjailija, jolle salaperäinen ranskalaiskustantaja tekee tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä. Aluksi sopimus vaikuttaa loistavalta, mutta pian David saa huomata, että on sotkeutunut paholaismaiseen verkkoon, josta on vaikea päästä irti.

Tunnelma toimii: muistikuvissani kirjassa koko ajan satoi tai oli sumuista, ja ainakin jatkuvasti oli hämärää. Barcelona esiintyy synkeänä paikkana, kirottujen kaupunkina. Tapahtumat sijoittuvat 20-30-luvulle.

Nautin kirjasta eniten suurin piirtein puolivälissä. Mysteerit olivat kehittyneet mieltä kutkuttaviksi ja pakottivat lukemaan eteenpäin. Loppua kohden kirja kävi hieman turhan veriseksi minun makuuni, vaikka se pitikin otteessaan viimeiselle sivulle asti. Loppuratkaisu oli mielestäni myös jotenkin sekava, näin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen en enää oikein edes muista, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui ja kuka oikein teki mitäkin.

Naissivuhenkilöistä Isabella oli suosikkini. Cristina jäi tähän verrattuna mielestäni turhan hengettömäksi, jotenkin etäiseksi.

En oikein tiedä, miten suhtautua kirjoihin, joissa kirjallisuus ja kirjoittaminen ja kirjat ovat merkittävässä osassa. Toisaalta kirjat ovat toki aihe, joka lukutoukkaa kiehtoo, mutta toisaalta siinä on mielestäni jotain turhan sisäänpäinkääntynyttä, kun kirjassa puhutaan painetun sanan voimasta.

Yhteenveto lukukokemuksesta: ei napakymppi omaan makuuni, mutta mukaansatempaava kirja, jonka luki mielellään. Aioin lukea myös kirjailijan toisen suomennetun teoksen, Tuulen varjon.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka (Gummerus 2010)
Alkuteos: L'Échappée belle, 2009. Suomentanut Lotta Toivanen


Löysin Gavaldan kunnolla viime vuonna. Olin aikaisemmin kuunnellut äänikirjana Viiniä keittiössä, ja se oli mielestäni ihan ok kirja, mutta ei kuitenkaan iskenyt mihinkään hermoon. Melkein jätin lukematta Kimpassa, kun se oli jo useita kuukausia pyörinyt lainassa kirjastosta. Olin nähnyt elokuvan aikaisemmin, ja pidin siitä kovasti, mutta jotenkin ajattelin, että ei kirjalla varmaan ole sen kummempaa annettavaa. Lopulta tartuin siihen kuitenkin, ja viehätyin heti. Myös Kunpa joku odottaisi minua jossakin teki minuun vaikutuksen.

Karkumatkan tarttui matkaan alennusmyynnistä ja ohuena kirjasena tuli myös luettua nopeasti. Kirja on hyvin gavaldamainen: kepeä mutta hieman haikea, nopealukuinen tunnelmapala. Sisarukset Simon, Garance ja Lola ovat matkalla sukuhäihin. Mukana on myös tarkka ja säntillinen Carine, Simonin vaimo. Hääpaikalla he kuulevat, ettei heidän nuorin veljensä Vincent pääsekään paikalle työkiireiden vuoksi. Sisarukset päättävät karata paikalta ja lähteä viettämään aikaa Vincentin kanssa.

Mitään sen ihmeellisempää ei tapahdu. Sisaruksilla on ihanan läheiset välit, he ovat lapsesta asti pitäneet tiiviisti yhtä. Silti ilmassa on myös haikeutta; enää ei olla lapsia, ja elämä menee eteenpäin.

"Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät?


Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?"


Mukava kirja, reilun sadan sivun mittainen pieni tunnelmapala. Mietin sitäkin, että onko tämä oikeastaan pitkä novelli vai pienoisromaani. Nopsa ja kevyt luettava vaikka bussimatkalle.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Maila Talvio: Yölintu

Maila Talvio: Yölintu. Kuvauksia menneiltä ajoilta. WSOY, 1943. 
Ensimmäinen painos ilmestyi 1913.


Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Valitsin omaan kuusikkooni suomalaisia klassikoita, joista Maila Talvio on ainut, jolta en ole koskaan lukenut mitään. Syy, miksi Talviota halusin lukea on se, että olen kotoisin Hartolasta, jossa Maila Talvio on todellinen merkkihenkilö. Minua on monesti nolottanut, etten ole koskaan lukenut yhtään teosta Maila Talviolta. Pari vuotta sitten löysin Yölinnun kirpputorilta, ja ostin sen kirjahyllyyn odottamaan lukemista.

Talvio (1871-1951) oli siis kotoisin Hartolasta, Hartolan kappalaisen Adolf Winterin tytär. Hän tosin hän kävi Helsingissä koulua ja muutti sinne mentyään naimisiin. Hartola ja Itä-Häme säilyivät kuitenkin tärkeinä hänelle. Monet hänen kirjoistaan (kuten Yölintu) sijoittuvat Talvion synnyinseuduille. Talvion merkitys Hartolassa ei ole pelkästään kirjallinen: Talvio vaikutti ratkaisevasti siihen, että Hartolaan perustettiin Itä-Hämeen kansanopisto ja Itä-Hämeen museo, jotka toimivat vielä tänäkin päivänä. Museo sijaitsee Koskipään kartanossa ja on muuten ihan mielenkiintoinen vierailukohde, jos joskus vaikka ajelette nelostietä pitkin ja kaipaatte kulttuurista taukopaikkaa. Museosta löytyy Maila Talvion ja Uuno Kailaan muistohuoneet (myös Kailas asui lapsuutensa Hartolassa). Tässä linkki museon sivuille. Museon vieressä Vanhassa Koskipäässä on Maila Talvio salonki, jossa on kesäisin taidenäyttelyitä. Ja koko museon kartanomiljöö joen rannalla on hieno.

"Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa Jaakko von Tollia sanottiin "Yölinnuksi". "Yölintu"! huusivat naiset toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut Jaakko herran kulkustensoitto. "Yölintu"! kuiskasivat tytöt ja menivät ikkunaan. "Yölintu"! siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tienpuoleen. "Yölintu liikkuu", sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi."


Kirjan alaotsikkona on "Kuvauksia menneiltä ajoilta". Tämä on osuva täsmennys, sillä vaikka Yölintu on romaani, sen tarina on jotenkin löyhä, ikäänkuin kehyskertomus erilaisille kuvauksille ja tarinanpätkille. Dramatiikkaa kirjasta ei kuitenkaan puutu: kirjan tarina alkaa metsäpalon liekeistä ja tulipaloon se myös päättyy.

Keskeisenä kirjassa on Yölinnun kartano ja sen väki, erityisesti kartanon nuori herra Jaakko, jota kutsutaan Yölinnuksi. Tarina kiertyy Jaakon ympärille, mutta Jaakko itse on suurimman osan tarinaa poissa.

Talvio kuvaa kirjassaan sekä kartanoiden herrasväkeä että talonpoikia. Myös luokkien väliset erot tulevat esiin: metsäpalossa tuhoutuneen Siironmaan isäntä kokee yhteiskunnallista nousua kun pääsee korvauksena parempaan taloon asumaan, mutta ajautuu silti juopottelemaan ja rappioon.  Hulttioita löytyy sekä ylhäisistä että alhaisista. Kunnollisiksi miehiksi kohoavat Yölinnun renki Pekka ja hulivililuonteestaan huolimatta kärsiviä säälivä Jaakko.

Kirjan kuvaama "vanha maailma" oli äärettömän kiinnostava. Talvio on hienosti vanginnut kesäisen metsäpalon, säätyjen eron tai vaikka hirvenmetsästysretken kuvauksiinsa. Ja en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun Alakartanon juoppo isäntä Lippi, Jaakon setä Filip von Toll, saapuu jouluna juovuksissa kotiin, ensin uhkaa tappaa vaimonsa ja tyttärensä, ajaa heidät ulos talosta, syöttää kaikki jouluruoat talon koirille ja sitten:

"Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssä etevä ja ikäänkuin tottunut."


Hyvin tulee esille myös ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen rahvaan ero. Säätyläisille pidetään pitäjässä kerran vuodessa ruotsinkielinen jumalanpalvelus, ns. sovintosunnuntaina. Näin Talvio kuvaa herrasväen jumalanpalveluksen alkua:

"Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä."


Kirja on täynnä kiehtovia yksityiskohtia, kuten taloon kesytettäväksi kiinni otetut sudenpennut tai postineidin runoiluharrastus. Tai kun Yölinnun Mathilde-rouva yhtäkkiä hoksaa, että sekä tässä että ympäröivissä pitäjissä on aika paljon punatukkaisia lapsia - punatukkaisuus on von Tollien tunnuspiirre. Tunnelmat vaihtelevat kirjassa laidasta laitaan. Välillä kuvataan juopuneen hillittömyyttä, toisaalta kirjan loppupuolella on suorastaan suloinen rakastumiskohtaus, kirkas ja puhdas kuin kevätilta. Ja onko ihanampaa keväinen ilta?

"Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen."

Kirja oli historiallisessa kuvauksessaan kiinnostava ja eloisa. Se on hienoa melodraamaa, mutta kuvauksissa väikkyy ainakin minun mielestäni välillä myös hieno huumori, kuten joulutorttujen seinään naulaamisessa. Kirjan puutteeksi laskisin ehkä sen, että se jätti monet henkilönsä hieman irrallisiksi tai toi mukaan elementtejä, joita ei kuitenkaan käsitelty sen tarkemmin. Jaakko katoaa synnintuntoisena tuhoisan metsäpalon jälkeen ja palaa vasta lopussa kohtaamaan kylän ja myös sovittamaan tekonsa. Kuitenkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin Jaakosta ja siitä, miten hän syyllisyyttään käsitteli. Myös Jaakon sisarten tarinaa olisi voinut avata enemmän, varsinkin nuorimmassa, Annassa, tuntui olevan potkua kunnon sankarittareksi, mutta nyt häntä ei oikein päästetä vauhtiin. Mitä tapahtui Riikka-piialle? Isoisän memoaarit löydetään ja niitä selataan sen verran, että uteliaisuus herää, mutta sitten ne taas unohdetaan vintille. Tai miten niille sudenpennuille kävi? Toisaalta tämä katkonaisuus tuo kirjaan myös tietynlaista elämän tuntua. Siinä ei yritetäkään kuvata yhden päähenkilön tarinaa, vaan pikemminkin kuvataan koko kylää ja tuokioita sen henkilöiden elämästä. Tämä kerrontatapa valottaa yhteisöä monipuolisemmin kuin vaikkapa vain kartanolaisten näkökulmaan keskittyvä tarina.

Kokonaisuutena kirja viehätti minua kovasti ja taidanpa tutustua Talvion tuotantoon laajemminkin.


Minusta on muuten ihanaa, kun välillä vanhojen kirjojen välistä löytää kortteja tai lehtileikkeitä tms. Tämän kirpputorikirjan välistä löytyi vanha joulukortti ja pieni lyijykynällä kirjoitettu viestilappu, jossa luki: "Moro Pekka! Terveiset Niemisen 6 neidolta sulle ja äitiltä sun äidilles! Kiitos lainasta!" ja toisella puolella lappua "Hyvää lukuintoa! Voi hyvin t. Ulla / Tule käymään, kun ehdit ja tää hullunmylly on ohi!"


sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Brian Selznick: Hugo Cabret

Brian Selznick: Hugo Cabret. Kuvaromaani. Tammi, 2008. 
Alkuteos: The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures, 2007. 
Suomentanut: Helene Bützow. 


"Minusta on mukava kuvitella, että maailma on iso  kone. Koneissa ei ole koskaan mitään turhaa. Niissä on juuri oikea määrä oikeanlaisia osia. Kun kuvittelen maailman isoksi koneeksi, minullakin täytyy olla jokin tarkoitus. Se tarkoittaa myös, että sinäkin olet täällä jotakin tarkoitusta varten."

Pariisin rautatieasemalla asuu pieni poika, joka korjaa aseman kelloja. Pojan nimi on Hugo Cabret, ja hänellä on salaisuus: mekaaninen mies, jota hän yrittää saada toimintakuntoon isänsä muistikirjan avulla.

Hugo Cabret ei ole ihan tavallinen romaani, vaan tarina etenee välillä kuvien avulla, välillä tekstinä. Kuvat eivät kuvita tekstiä, vaan vievät tarinaa eteenpäin; sitä mitä on jo sanottu kuvissa, ei enää toisteta sanoilla. Mustavalkoiset, piirretyt kuvat ovat aina koko aukeaman kokoisia. Kuvakulmat ovat usein elokuvamaisia, esimerkiksi aloituksessa, jossa "kamera" lähestyy vähitellen rautatieasemaa ja Hugoa. Tarinan alun voi muuten katsoa diakuvasarjana täältä.

Tekstin ja kuvan yhdistäminen toimi yllättävän hyvin. Pidin siitä, että kuvien annettiin viedä tarinaa eteenpäin. Kuvia on paljon, ja näennäisesti paksu kirja onkin hyvin nopeasti luettu niiden ansiosta. Yksityiskohtaisissa kuvissa on oma tunnelmansa. Välillä kirjaa lukiessa tulee sellainen olo, kuin katselisi mykkäelokuvaa. Se tietysti sopii kirjan maailmaan, tarina sijoittuu mykkäelokuvien aikaan ja elokuvat ovat tarinan juonessakin monella tavalla mukana.

Samalla tavalla tähän kirjaan ei uppoutunut kuin tavalliseen romaaniin. Kerrontatavan vaihteluun tuli kiinnittäneeksi ehkä liikaa huomiota. Tekstiosuudet jäivät välillä jotenkin pinnallisen tuntuisiksi, ehkä siksi, että intensiivisimmät hetket on kerrottu kuvin. Pidin esimerkiksi kuvasarjasta, jossa Hugo korjaa mekaanista hiirtä. Myös takaa-ajokohtaus oli hieno.

Hugon tarina sinänsä on orpotarinoiden käsikirjasta: poika jää orvoksi, joutuu kurjiin oloihin, kohtaa yllättäviä hyväntekijöitä ja ystäviä mutta myös vastustajia, oppii vähitellen luottamaan muihin ihmisiin, selvittää suuren salaisuuden ja sitä kautta pääsee taas parempiin oloihin ja voi toteuttaa unelmiaan. Mutta mitäpä siitä, tämä kaavahan onennenkin toiminut hyvin.Tarina on viehättävästi kerrottu ja toimiva. Kuva todellakin joskus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.