maanantai 31. joulukuuta 2012

Haaste: Afrikan tähti 2013

Tervetuloa Afrikan tähti -haasteen pariin ja matkaseuraksi nojatuolimatkalle Afrikkaan!

Nyt jäävät uuden vuoden puolelle kirjavuoden koonti, haasteyhteenvedot ja viimeisten tänä vuonna lukemieni kirjojen kommentointi, sillä muutama viime päivä on mennyt tätä näpertäessä. Tervetuloa tutustumaan ihan ensimmäiseen Kirjoista-blogin haasteeseen!

Menneenä vuonna tuli valloitettua Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Olen hieman kuulostellut, julistaisiko joku täksi vuodeksi haasteen Afrikan kirjalliseen valloittamiseen, mutta koska sitä ei kuulunut, niin päätin tarttua tähän itse. Suunnitelin ensin haastetta, jossa "luetaan vain mahdollisimman monta kirjaa" ilman sen kummempia sääntöjä tai kategorioita. Olen kuitenkin huomannut, että näennäisestä rentoudestaan huolimatta tällaiset haasteet ahdistavat minua. Milloin haaste on suoritettu?  Itseäni ja muita suorituskeskeisiä ihmisiä varten kehittelin säännöstön, josta pitäisi löytyä sekä helppoja että haastavia suoritustasoja. Ensimmäisen pelimerkin saa jo kolme kirjaa luettuaan, mutta merkkien keräämistä voi jatkaa niin pitkään kuin haluaa.
Tule mukaan pelaamaan Afrikan tähteä!


Tavoitteena on lukea mahdollisimman paljon ja monipuolisesti afrikkalaista ja Afrikasta kertovaa kirjallisuutta. Haasteeseen hyväksytään sekä tieto- että kaunokirjallisuus. Kirjallisuuden tulee joko käsitellä tai sijoittua Afrikkaan tai olla afrikkalaisen kirjailijan tuotantoa. Afrikka jaetaan maantieteellisesti viiteen alueeseen (Itä-Afrikka, Keskinen Afrikka, Pohjois-Afrikka, Etelä-Afrikka, Länsi-Afrikka). Haasteessa kerätään kirjoja näiltä eri alueilta. Afrikan valtiot on lueteltu alueittain alempana.

* * * * * * * *

Kerää jalokiviä - 
Luettujen kirjojen ja valloitettujen alueiden mukaan saadaan mukaan jalokiviä seuraavasti.

Topaasi - 3 kirjaa vähintään kahdelta alueelta
Smaragdi - 5 kirjaa vähintään kolmelta alueelta
Rubiini - 10 kirjaa vähintään neljältä alueelta
Afrikan tähti - 15 kirjaa, kirjoja kaikilta alueilta

Jalokivisarjan lisäksi voit ansaita myös hevosenkengän: 

Hevosenkenkä - Hevosenkenkä on suoritettu, jos luet vähintään kolme kirjaa ja lähdet liikkeelle joko Tangerista (esim. Mohamed Choukri: Paljas leipä tai Tahar ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa) tai Kairosta (esim. Robert Irwin: Tuhannen ja yhden yön painajainen; Naquib Mahfouz: Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja; Sanna Negus: Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!; Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat). Tanger- tai Kairo-kirjan ei välttämättä oikeasti tarvitse olla ensimmäinen hevosenkenkää varten lukemasi kirja. Päätä itse kuinka tiukka haluat tässä olla.

Hevosenkenkä on jalokivisarjasta erillinen merkki, eikä siihen voi lukea hyväksi jalokiviä varten luettuja kirjoja. Koko jalokivisarjan ja hevosenkengän saadakseen on siis luettava 18 kirjaa. Jalokivisarjan ei tarvitse kuitenkaan olla suoritettu ennen hevosenkengän suorittamista, vaan voit halutessasi suorittaa vaikka pelkän hevosenkengän. Vielä esimerkki: topaasin ja smaragdin saat kerättyä lukemalla viisi kirjaa; topaasia ja hevosenkenkää varten pitää lukea yhteensä 6 kirjaa.

Voit jatkaa jalokivijahtia 18 kirjan jälkeenkin ja kerätä topaaseja, smaragdeja, rubiineja ja hevosenkenkiä niin paljon kuin haluat. Afrikan tähtiä voi kuitenkin suorittaa vain yhden.

:* * * * * * * * *

Afrikan tähteä voi pelata koko ensi vuoden, eli haasteaika on 1.1.2013 - 31.12.2013.
Osallistumalla saa tietenkin iloa ja elämyksiä, mutta saatanpa arpoa kaikkien vähintään yhden pelimerkin keränneiden kesken jonkun pienen palkinnon haasteajan päätyttyä.

Kannattaa lukea haasteen pohjalle tämä juttu.

* * * * * * * * * 

Alueet ja Afrikan valtiot. Tietolähteenä on ollut lähinnä Wikipedia, joten korjauksia mahdollisiin virheisiin kommentteihin, kiitos!


Itä-Afrikka
Burundi
Komorit
Djibouti
Eritrea
Etelä-Sudan
Etiopia
Kenia
Madagaskar
Malawi
Mauritius
Mayotte (Ranska)
Mosambik
Réunion (Ranska)
Ruanda
Seychellit
Somalia
Tansania
Uganda
Sambia

Keskinen Afrikka
Angola
Kamerun
Keski-Afrikan tasavalta
Tsad
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Päiväntasaajan Guinea
Gabon
São Tomé ja Príncipe

Pohjois-Afrikka
Algeria
Egypti
Libya
Marokko
Sudan
Tunisia
(Länsi-Sahara)

Etelä-Afrikka
Botswana
Lesotho
Zimbabwe
Namibia
Etelä-Afrikka
Swazimaa

Länsi-Afrikka
Benin
Burkina Faso
Kap Verde
Norsunluurannikko
Gambia
Ghana
Guinea
Guinea-Bissau
Liberia
Mali
Mauritania
Niger
Nigeria
Saint Helena (Britannia)
Senegal
Sierra Leone
Togo

* * * * * * * * * 

Näillä pääset alkuun (enimmäkseen kaunokirjallisuutta): 
Alaa Al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat (Egypti)
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuran punainen hibiskus; Puolikas keltaista aurinkoa; Huominen on liian kaukana (Nigeria)
Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe -kirjat (Botswana)
Aminata Sow Fall: Kerjäläisten lakko (Senegal)
Pepetela: Koiran tarina (Angola)
Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Somalia)
Moses Isegawa: Abessiinialaiset kronikat (Uganda)
Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho (Kenia)
Chinua Achebe: Kansan mies (Nigeria)
Ayi Kwei Armah: Mistä meille tämä armo? (Ghana)
Marima Bâ: Pitkä kirje (Senegal)
Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin (Ruanda)
Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina (Nigeria)
Maraire Nozipo: Tyttäreni Zenzele (Zimbabwe)
Ama Ata Aidoo: Muutoksia (Ghana)
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Zimbabwe)
Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa (Nigeria)
André Brink: Valkoinen kuiva kausi (Etelä-Afrikka)
Ken Saro-Wiwa: Vankilapäiväkirja (Nigeria)
Nobel-kirjailijoita:
Wole Soyinka (Nigeria)
Naguib Mahfouz (Egypti)
Nadine Gordimer (Etelä-Afrikka)
J. M. Coetzee (Etelä-Afrikka)


Lisää luettavaa:
Afrikkalaista kirjallisuutta 
Tämän linkin takaa löytyy hyvä luettelo afrikkalaista kaunokirjallisuutta.

Vinkkejä hyvistä Afrikka-aiheisista tietokirjoista otetaan vastaan.

Täsmennys sääntöihin 11.2.2013:
Yhdestä kirjasta voi saada yhden pisteen. Kirjat, joissa liikutaan useissa maissa tai jotka käsittelevät Afrikkaa yleisemmin, voi sijoittaa haluamalleen alueelle tai listata erikseen "yleisesti Afrikkaa käsittelevät kirjat" otsakkeen alle. Esimerkiksi Afrikan tähden suorittamiseen vaaditaan 15 kirjaa, joiden joukossa on kirjoja kaikilta viideltä alueelta. Tämähän tarkoittaa sitä, että 10 kirjaa voi olla sellaisia, jotka käsittelevät Afrikkaa yleisemmin.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Antiikin jumalat kimppakämpässä nykypäivän Lontoossa. Artemis ulkoiluttaa koiria, Afrodite myy puhelinseksiä ja Dionysos pitää kapakkaa. Hilpeää ja hervotonta? No jaa, ei nyt sentään. Pikainen kertauskurssi antiikin tarustoon tämä kyllä oli. Ja kyllä tämä yhden päivän joululomalla viihdytti, mutta jotenkin jäi vähän latteaksi. Kirjassa käydään Manalassa ja pelastetaan maailma. Mielestäni esimerkiksi kotimainen Huorasatu onnistui persoonallisemmin antiikin taruston siirtämisessä nykypäivään.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat. Bazar, 2009.
Alkuteos: Gods Behaving Badly, 2007.
Suomentanut Titia Schuurman

torstai 27. joulukuuta 2012

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti ja eräs toinen haaste

Koska loppuvuoden lukusuunnitelmissa ei ole enää kotimaista kirjallisuutta, pidän pienen loppukatselmuksen tähän Sonjan lukuhetkien mainioon haasteeseen. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa oli tarkoitus lukea mahdollisimman paljon ja monipuolisesti kotimaista kirjallisuutta. Minulle haasteessa tosin ei henkilökohtaisesti ollut niinkään kysymys siitä, että saisin itseni tarttumaan kotimaiseen kirjallisuuteen, sillä luen sitä erittäin mielelläni, vaan siitä, että halusin vuoden verran tarkkailla, kuinka paljon kotimaista kirjallisuutta oikein tuleekaan luettua.

Yhteensä vuonna 2012 luin 48 kotimaista teosta, jotka ovat tuossa alla listattuna haasteen kategorioihin. Suurimmasta osasta myös bloggasin, blogissa käsittelemättä jäi Tie Myrskyluodolle (ajattelin kirjoittaa tästä sitten, kun olen lukenut koko kirjasarjan), Muumit sarjakuvaklassikot I, II ja III (samoin yhteispostaus ajatuksissa myöhemmin) ja Kaisa Neimalan & Jarmo Papinniemen Lukukirja (sain loppuun viime viikolla, postaus luvassa todennäköisesti uuden vuoden puolella).




Määrällisesti eniten tuli luettua mieskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta. Suorittamatta jäivät mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua (tähän olisi tietysti voinut laittaa Kiannon Punaisen viivan, mutta halusin listata sen klassikoksi), lastenkirjallisuus (tästä olin hieman hämmentynyt - enkö tosiaan lukenut yhtään kotimaista lastenkirjaa?), elämäkerrat, eräkirjallisuus (no, tämä ei taas hämmästytä yhtään...) ja suomalaiset maailmalla. Sen sijaan runoja, novelleja, sarjakuvia, klassikoita ja nuortenkirjoja tuli luettua.


Listaaminen on ollut mukavaa, mutta saa jäädä seuraavaksi vuodeksi. En siis jatka tämän listan täydentelyä tulevaisuudessa.


Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu 2000-luvun puolella.
** Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu ennen 2000-lukua.
*** Kirjailijoilla, joilta on ilmestynyt vasta yksi (1) teos eli vain se esikoisromaani, voi valloittaa tätä kategoriaa. Näin tulee tutustuttua uusiin kirjailijalupauksiin. 

----------

Käsiteltäköön tässä yhteydessä myös eräs hieman nolosti päättynyt haaste. Vaikka luen runsaasti kotimaista kirjallisuutta, suomenruotsalainen kirjallisuus edustaa siitä yllättävän pientä osaa. Tämä tuli todistettua Kirjavan kammarin haasteessa Underbara finlanssveskar vid papper.

Tähän haasteeseen tuli luettua vain kolme kirjaa. No, mutta tälläkin osallistutaan.

Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Tämä kirja houkutteli heti kun siitä kuulin. Syyt:
1) Pitkä, vähän kummallinen, uteliaisuutta herättävä nimi.
2) Kirja on kirjeromaani.

Nämä kaksi olisivat jo riittäneet minulle syyksi tarttua teokseen, mutta lisäksi olin kuullut myös kehuja, että tämä on "ihana" kirja. Juuri muuta en kirjasta etukäteen tiennyt, mutta en joutunut pettymään.

Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville on luettu ahkerasti blogimaailmassa, joten tarina on monelle tuttu. Toinen maailmansota on ohi, ja ihmiset yrittävät palata normaaliin elämänrytmiin. Sota on kuitenkin taustalla, sitä ei voi vain pyyhkäistä pois tai unohtaa, vaikka mieli tekisi. Keskiössä on kirjailija Juliet, joka saa eräänä päivänä kirjeen pieneltä Guerneyn-saarelta. Kirjeen lähettänyt mies on saanut käsiinsä hänen omistamansa kirjan ja halunnut ottaa yhteyttä kirjan edelliseen omistajaan. Tämä kirje aloittaa eloisan ja kiinnostavat kirjeenvaihdon monien saarelaisten kanssa, ja muuttaa lopulta Julietin elämää merkittävästi.

Tämä kirja on juuri sellainen kirja, jota joskus oikein etsii. Toisaalta kepeä ja suloinen, mutta toisaalta siinä on myös syvyyttä ja ulottuvuutta. Ei mitään kermahöttöviihdettä. Henkilöt ovat omaperäisiä ja rakastettavia, ja vaikka juoni joiltain osin onkin kovin ennalta-arvattava, se ei haittaa yhtään. Olisi ollut pettymys, jos juoni ei olisi kulkenut ennakkoaavistusteni mukaan.


Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava, 2010. 
Alkuteos: The Guerney Literary and Potato Peel Pie Society, 2008.
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Karkkipäivä lavalla ja kansien välissä

Kävin tuossa ennen itsenäisyyspäivää teatterissa. Näytelmä oli Kom-teatterin Karkkipäivä. Tykkäsin. Roolisuoritukset olivat hienoja, erityisesti pidin Juho Milonoffin Tok Kilmoresta. Laura Malmivaara esitti lastaan kaltoinkohtelevaa äitiä suorastaan vimmaisesti, enkä aina oikein tiennyt pidinkö vai en. Videokuvaa käytettiin onnistuneesti. Tarina vei mukanaan niin, että lopussa huomasin istuvani jännittyneenä penkin reunalla.

Joissain kritiikeissä on arvosteltu sitä, että näytelmä tekee lastensuojelusta komediaa. Minä en nähnyt näytelmää komediana. Tragikomediana ehkä, mutta näin rankka aihe mielestäni kaipaa myös keventäviä elementtejä, jotta näytelmän pystyy katsomaan. Mutta minulla kyllä oli itku kurkussa monta kertaa.

Karkkipäivän tarina tuli niin liki, että oli pakko heti tarttua myös hyllyssä odottavaan Markus Nummen kirjaan. Olin ajatellut, että luen sen vasta jonkin ajan päästä, jotta kokemukset eivät häiritse toisiaan. Mutta pakko oli palata heti Tomin tarinaan. Kirja toimikin hyvin näytelmän jälkeen. Sovitus oli ollut sen verran uskollinen, että häiritseviä tarinallisia yhteentörmäyksiä ei tullut.

Karkkipäivän keskeinen henkilö on laiminlyöty Tomi-poika, mielikuvitusleikeissään Tok Kilmore, sankari, joka pelastaa päivän. Tok Kilmorella on tehtävä, pelastaa prinsessa Mirabella. Sattumalta Tomi törmää kirjailija Ariin, josta tulee hieman vastentahtoisesti Tomin apuri.

Karkkipäivä on hyvä kirja. Kirja, jonka kerronta toimii, henkilöt tulevat lähelle ja jonka sanomalla on merkitystä. Myös teatterisovitus oli mielestäni onnistunut. Mutta kylläpä nykyään on muotia sovittaa kirjat joko teatterin lavalle tai elokuvaksi. Tuntuu jopa, että kirjan menestystä osaltaan mitataan sillä, tehdäänkö siitä sovituksia edelleen. Mitä muut ajattelette tästä aiheesta?

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava, 2010.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kuusi... eikun kolme kovaa kotimaista

Kuvittelin, että ainakin tämän haasteen saisin aika helposti suoritettua. Pidän kotimaisesta kirjallisuudesta ja luen sitä paljon. Morre haastoi viime itsenäisyyspäivänä lukemaan kotimaista kirjallisuutta otsakkeella Kuusi kovaa kotimaista. Tarkoituksena oli siis valita kuusi kotimaista teosta, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta.

Valitsin itselleni luettavaksi klassikoita, jotka oli jo pitkään ollut tarkoitus lukea. Kuuden kovan listani oli seuraava:

Juhani Aho: Papin rouva
Mika Waltari: Mikael Karvajalka
Maila Talvio: Yölintu 
Minna Canth: Köyhää kansaa 
Maria Jotuni: Arkielämää
Ilmari Kianto: Punainen viiva

Sain luettua näistä teoksista vain kolme, Canthin, Talvion ja Kiannon. Linkit bloggauksiini ylläolevassa listassa. Kolme lukematta jäänyttäkin aion toki tulevaisuudessa lukea, vaikka tähän haasteeseen en niitä ehtinytkään. Toivottavasti seuraavaan itsenäisyyspäivään mennessä... Hieman ihmettelen itseäni siinä, että lukematta jäivät ne kirjat, joilta etukäteen odotin eniten, eli Ahon ja Waltarin teokset. Taisin säästellä sokereita pohjalle, ja sitten kun syksyn kiirekaaos pyyhkäisi lukuinnon ja -ajan mennessään, ne jäivät.

Kovia kotimaisia on tullut silti luettua listan ulkopuolelta, ja lista Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa näyttää paljon mukavammalta. Palaan siihen vuoden lopussa, sillä lukuaikaahan tässä on vielä.

Kiitos vielä Morre hyvästä haasteesta, vaikka suoritus jäikin osaltani tällä kertaa vajaaksi.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Taas kerran olen saman ongelman edessä: mitä kirjoittaa kirjasta, josta on kirjoitettu jo niin paljon? Hesarin esikoiskirjapalkinto, Finladiaehdokkuus... Melkoinen esikoinen. 

Kirjan luettuani voin vain sanoa, että en yhtään ihmettele tämän kirjan palkitsemista. Siitä löytyy vahvaa kieltä, vaikuttava ja raastava tarina ja kiinnostava näkökulma historiaan. Sivuja on vähän, mutta niiden sisältö jää mieleen. 

Kuorossa toistan myös: kansi on hieno, yksinkertainen, tyylikäs. 

Olen nyt niin sanoja vailla, että lukekaa kirjasta enemmän vaikkapa Kirsin kirjanurkasta. Hänen kirjoituksensa avasi ainakin minulle uusia näkökulmia tekstiin. Kirsi myös linkkaa muihin blogiarvioihin arvionsa lopussa. 

Lyhyt, nälkiintynyt postaus tällä kertaa. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012.


torstai 15. marraskuuta 2012

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Olen jättänyt kovin vähälle huomiolle Kuusi kovaa kotimaista -haasteen. Haasteeseen tarttuessani ajattelin, että tämähän on helppo, vain kuusi teosta luettavana. Helppous kuitenkin hämää, ja itsenäisyyspäivä lähestyy vauhdilla. Varsinkin haasteeseen valitsemani Waltari näyttää melko paksulta tuolla kirjahyllyssä. Kotimaistahan olen toki lukenut, paljonkin, mutta nämä haasteeseen valitsemani ovat jääneet vähän sivuun. 

Edistääkseni haastetta edes vähän ja palatakseni taas lukevien kirjoihin tartuin Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Minua on pitkään vähän hävettänyt, että tämä klassikko on lukematta. Tenttiin olen joskus lukenut Ryysyrannan Joosepin, ja siitä muistan tykänneeni. Punainen viiva teki vielä suuremman vaikutuksen. 

Kirjan juonessa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, tunsin sen etukäteen loppuratkaisua myöten. Kirjahan kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista syrjäseudun asukkaiden näkökulmasta. Korpiloukko-nimisessä mökissä asusteleva Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika elävät köyhyydessä karua ja niukkaa elämää. Syrjäseudun mökissä asuu lisäksi pariskunnan viisi lasta, joukko kotieläimiä ja melkoinen määrä russakoita. Kirkonkylällä käydessään Topi saa kuulla, että on tulossa vaalit, joissa punaisen viivan "kuuluvat saavan vetää toki akatkin". Nousussa on myös sosialistinen aate, josta Topikin innostuu, vaikka sosiaalidemokratia vääntyykin hänen suussaan "soli-sali-ratti". Vaalit ja punaisen viivan vetäminen kasvavat toiveeksi paremmasta elämästä, aineellisesta hyvästä, köyhän kurjuuden loppumisesta. Vaalit pidetään, mutta Riikan ja Topin elämä ei muutu auvoksi, vaan koettelee entistä ankarammin. 

Teoksen aloittaa ja lopettaa karhu, joka ensimmäisessä luvussa valmistautuu talviunilleen ja viimeisessä niiltä herää. Tämä jylhä korvenkuningas ei maailmanmullistuksista välitä, vaikka sekin oman punaisen viivansa vetää. Luonto on Kiannon kirjassa muutenkin vahvasti läsnä. 

Nautin hurjasti Kiannon kielestä. Monta kertaa lukiessani mietin, että kylläpä on hyvä lukea näitä vanhoja klassikoita, joissa kirjoitetaan monipuolista ja vivahteikasta suomen kieltä. Kianto ei vain kerro, vaan myös asettelee sanoja: maistelkaapa vaikka tämän pätkän alkusointuja: 

"Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla soskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoitakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli."

Vaikka Punainen viiva on monin tavoin suomalainen kurjuuden kuvaus, pehmentää sitä melkein salavihkainen huumori. Silläaikaa kun Topi istuu työväenyhdistyksen kokouksessa, pitävät russakat Korpiloukossa omaa kokoustaan ja yrittävät vielä sivistää itseään virsikirjallakin. 

Punainen viiva on kiinnostava myös siksi, että se kertoo ensimmäisistä eduskuntavaaleista, jotka pidettiin 1907. Vaaleihin liittyviä asioita tuodaan kirjassa runsaasti esiin, ja äänestämiskuvaus on sekin herkullinen. Lisätietoa ensimmäisistä eduskuntavaaleista löytyy esimerkiksi täältä. Kerhokeskuksen sivuilla on mm. kuva silloisesta vaalilipusta ja Waaliopas, jota Punaisessa viivassakin luetaan. 

"Punainen viiva? - eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

Tällä kirjalla osallistun siis Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, mutta lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. Se löytyi myös kahdelta 100 kirjan listaltani (Iltasanomat ja Keskisuomalainen) ja olin merkinnyt sen myös omalle TBR100-listalleni. Monen pisteen kirja siis!

lauantai 10. marraskuuta 2012

Seita Parkkola: Usva

Synkkä ja vaarallinen on kolmetoistavuotiaiden maailma Seita Parkkolan nuortenkirjassa Usva. Takakansitekstin mukaan maagista realismia edustava kirja maalaa lukijan eteen maailman, joka on karu ja julma ja aikuisilta suljettu. Sinne astutaan lapsuuden lempeästä maailmasta, eikä menneeseen ole enää paluuta.

Usva on 13-vuotias tyttö, joka on epätavallisen pitkä tytöksi. Kasvupyrähdyksen myötä Usvasta on tullut ulkopuolinen, ja entinen paras ystävä Kamilla on muuttunut viholliseksi, Kamalaksi. Ulkopuolella on myös Kodak, joka piirtää kettuja ja soittaa kitaraa, ja Puuma, tavaratalon vankina oleva poika. Kaduilla liikkuu kuitenkin tarina salaperäisestä Parantajasta, joka kokoaa sotilaita legioonaansa.

Pidin kirjan tunnelmasta kovasti. Synkkä ja salaperäinen todellisuus oli yhtä aikaa tuttua ja täysin vierasta. Lapsuuden ja aikuisuuden taitetta on kuvattu hyvin. Kirja olisi mielestäni ehkä kuitenkin kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Olen yrittänyt lukea tämän monta kertaa, ja vasta kolmannella yrityksellä jaksoin lukea kirjan loppuun. Alku on kiehtova, mutta tapahtumat lähtevät nuortenkirjaksi liian hitaasti liikkeelle. Juonen kannalta keskeinen Puumakin tulee mukaan kuvioihin vasta kun kirja on jo pitkällä. Tämän kirjan kanssa kannatti kuitenkin olla sitkeä, sillä tarina on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kirjan maailma muistuttaa omaamme mutta ei kuitenkaan. Kaupunkia ei nimetä, mutta sen läpi kulkee joki ja sitä hallitsee suuri tavaratalo nimeltään Paratiisi. Tavaratalon tunnus on sen katolla irvistelevä hirviö. Kaupungissa on myös syvä kuilu köyhien ja rikkaiden välillä. Tavaratalolla tuntuu olevan valta päättää siitä, kuka on rikas ja kuka on köyhä. Tavaratalon työpaikat ovat haluttuja ja hyväpalkkaisia, mutta sieltä saa myös helposti potkut, eikä tavaratalon ulkopuolelta ole helppo löytää töitä. Taloudellisissa vaikeuksissa kamppailee myös koulu, jossa paikataan vuosikymmeniä vanhoja kirjoja oppikirjoiksi ja solmitaan sponsorisopimuksia tavaratalon kanssa.

Tämä on mielestäni kirja murrosiästä, irtautumisesta kodin valtapiiristä omaksi yksilökseen. Tämä on myös kirja nyky-yhteiskunnan synkemmistä puolista, kulutusjuhlasta ja tuloeroista. Kiusaaminen nousee myös yhdeksi teemaksi. Ennen kaikkea tämä on mielestäni kasvukertomus, Usvan kasvukertomus, mutta myös Kodakin, Puuman ja Kamalan. Jokaisen kohdalle tulee muutoksia ja jokaisen elämä muuttuu, vaikkakin hyvin eri tavoin.

Seita Parkkola: Usva. WSOY, 2009.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kiitos!



Kiitos Pihi nainen tästä tunnustuksesta! Pidän kovasti blogistasi, ja oli hienoa saada tämä tunnustus sinulta. Tämä on myös hyvä tapa herätellä vähän uinahtelevaa blogia.

Tunnustukseen liittyy seuraava tehtävänanto:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 

Tällä kertaa haluan antaa tunnustuksen seuraaville erinomaisille blogeille: 

1. Satun luetut
2. Amman lukuhetki
3. Sinisen linnan kirjasto
4. Täällä toisen tähden alla
5. Lukemisen kartasto
6. P. S. Rakastan kirjoja
7. Kirjainten virrassa
8. Kirsin kirjanurkka

Kahdeksan asiaa minusta:
1. Työaamuisin ja -päivisin on pakko saada kahvia tai elämä ei suju ollenkaan. En yleensä jaksa keittää kahvia kotona, vaan suuntaan töihin päästyäni kädet melkein täristen kohti Moccamasteria. Viikonloppuisin pärjään kuitenkin usein ihan ilman kahvia.
2. Lopetin sanomalehden tilaamisen kannettuani Hesaria koskemattomana paperinkeräykseen monta kuukautta. Tilasin vähän aikaa digilehteä, mutta en ikinä jaksanut lukea sitäkään. Nyt olen tyytyväinen lehdettömään elämääni. Joskus lukaisen lehden töissä, jos on aikaa. Jos aamuisin tekee mieli lukea jotain, luen kirjoja. Se on paljon kivempaa. Tosin aiheuttaa paniikkilähtöjä ja myöhästymisiä.
3. Yleensä en kuitenkaan ehdi lukea mitään aamusin, sillä olen aivan toivoton torkuttaja.
4. En omista autoa.
5. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut pitämään kolme huonekasvia jo useamman vuoden hengissä. Monet aiemmat ovat kokeneet kohtalonsa käsissäni. Nämä kasvit tuntuvat menestyvän sitä paremmin, mitä pidemmäksi aikaa unohdan ne hoitamatta. Kastelu ei ole edes viikottaista.
6. Värejä pitää olla. Mustavalkoisuus on tylsää, paitsi vanhoissa valokuvissa.
7. Liikutun herkästi. On älyttömän noloa itkeä mainoksien takia, mutta niinkin on käynyt.
8. Tarvitsen säännöllisesti aikaa tuijotella seiniä (tai ikkunasta ulos tai varpaitani) ja olla tekemättä mitään.


maanantai 29. lokakuuta 2012

Kirjamessuillakin tuli käytyä


Yllä oleva kuva ei ole kirjamessuilta, vaan Kööpenhaminan Tivolista muutaman vuoden takaa. Kirjamessuilla ei kuitenkaan ollut kamera mukana, joten tässä nyt muuten ajankohtaista kuvitusta.

Piipahdin kirjamessuilla lauantaina. Muutama kirjakin tuli ostettua, vaikka juuri muuttaneena onnistuin hillitsemaan itseäni aika hyvin: muistelin vain kirjalaatikkojen raahaamista hissittömissä taloissa. Messut menivät muuten aika lailla odotusten mukaan. Aluksi huumaannuin kirjojen paljoudesta, sitten olin vähän eksyksissä ja lopulta väsähdin ja ahdistuin tungoksesta ja melusta ja pakenin paikalta. Ohjelmia en taaskaan jaksanut seurata, enkä kamalasti bongailla kirjailijoitakaan. Antikvariaattipuoli oli tällä kertaa kiinnostavin, ja sieltä tarttui mukaan Louisa M. Alcottin Tytöistä parhain ja Satu Waltarin Haikeat leikit.

Lokakuu on muuten lukemisen suhteen ollut melkoinen kuiva kausi. Vähän olen Anna Kareninaa lueskellut eteenpäin, mutta muuten olen keskittynyt kirjojen siirtämiseen paikasta toiseen. Mutta nyt on muutto onnellisesti takana ja kirjat purettu kirjahyllyyn (astioiden purkaminen sen sijaan on vielä kesken - pitäähän asioilla olla tärkeysjärjestys!), joten ehdin ehkä joskus taas lukemaankin. Vaikka sen Anna Kareninan loppuun. Aloitin sen jo loppukesästä, ja jostain syystä se etenee kovin hitaasti. En oikein tiedä miksi, sillä pidän kirjasta aika paljon. Mutta menee se näin hitaasti nautiskellenkin.


maanantai 8. lokakuuta 2012

Terveiset banaanilaatikoiden varjoista...

Heipä hei!
En ole kadonnut minnekään, vaikka muutaman viikon hiljaisuus täällä onkin ollut. Lukeminen ja varsinkin kirjoista kirjoittaminen on vain tällä hetkellä väistynyt vähän taka-alalle muuton valmistelun tieltä. Kirjojen kanssa olen ollut tekemisissä eniten pakatessani niitä pahvilaatikoihin. Varsinainen muuttopäivä on vasta reilun viikon päästä, mutta elän jo nyt pahvilaatikkokaaoksessa. Ja ihmettelen sitä kummallista mysteeriä, miten yhteen pieneen asuntoon mahtuu niin paljon tavaraa? Vaikka muuttaminen on minusta omalla tavallaan mukavaa puuhaa ja ajattelen, että ihmiselle tekee hyvää käydä omaisuutensa aina välillä läpi siirtämällä se paikasta toiseen, on mielessä kyllä muutaman kerran häivähtänyt ajatus koko omaisuuden raahaamisesta kirpputorille tai kaatopaikalle.

Teemakuukausia ensi vuodeksi pyörittelen mielessäni edelleen. Mietin myös, onko 12 teemaa liian suuri pala haukattavaksi vuodelle, ahdistunko liikaa näin pitkästä suunnitelmallisuudesta? Pitäisikö valita vain kuukausi kerrallaan, jolloin voisi liikkua enemmän mielialan mukaan? Muun muassa seuraavia teemoja olen tällä hetkellä kuitenkin pyöritellyt mielessäni:

1. Unkari
2. Matkalla
3. Musiikki
4. Pohjoinen ulottuvuus
5. Eläimellistä
6. Kahden kulttuurin välissä
7. Afrikka
8. Koulussa
9. Ruoka
10. Kirjeet
11. Balkan
12. Joulu

Lopullista päätöstä en vielä ole tehnyt. Moni muukin teema kiinnostaisi, esimerkiksi sota, valta, lapsuus, suomenruotsalaisuus, meri, dystopiat... Ideoita saa edelleen heittää. Ja kirjaehdotukset teemoihin ovat erittäin tervetulleita!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Haastehuokaus ja tulevan suunnittelua


Vuosi on syksyn myötä mielessäni kääntynyt loppuaan kohti. Innostuin alkuvuodesta moniin haasteisiin, ja kun niiden takaraja alkaa vähitellen lähestyä, huomaan rohmunneeni haasteita melko kasan.

Olen tänä vuonna osallistunut kolmeen isoon haasteeseen: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, So American ja Ikkunat auki Eurooppaan. Kaikki ovat kivoja haasteita ja varsinkin So American ja Ikkunat auki Eurooppaan ovat saaneet minut tarttumaan myös kirjallisuuteen, joka muuten olisi jäänyt lukematta. Mutta olen myös löytänyt itsestäni pienen perfektionistin (tai, no, olemme me sisäisen perfektionistini kanssa tavanneet aiemminkin...) Huomaan ahdistuvani siitä, että haasteiden saaminen suoritetuksi jolla käytännössä mahdoton tehtävä vuoden loppuun mennessä. Kotimaisen kirjallisuuden kanssa saatan onnistuakin, mutta en taida ehtiä vierailla kirjallisesti kaikissa Euroopan maissa tai suorittaa Amerikka-haasteen kaikkia kategorioita. Yritän kuitenkin ottaa rennosti ja jatkaa haasteita vaikka sitten itsekseni vuodenvaihteen jälkeen.
Omaksi huviksenihan tätä teen.

Aivan unholaan on jäänyt suomenruotsalainen kirjallisuus, jota oli tarkoitus lukea. Kuudesta kovasta kotimaisesta on lukematta neljä.

Tästä pienestä haastekriisistä huolimatta suunnittelen itseni haastamista jo seuraavalle vuodelle. Yritän välttää monia suuria haasteita, vaikka olen varma, että bloggaajakollegat kehittelevät mitä mielenkiintoisempia haasteita. Lumiomenan Katja kirjoitti teemaviikoista ja siitä inspiroiduin kehittelemään itselleni teemakuukausi-haastetta. Ajatuksena on valita ensi vuodeksi kaksitoista teemaa, yhden joka kuukaudelle, ja yrittää sitten lukea kuukauden aikana tuohon teemaan liittyvää kirjallisuutta. Teema voisi olla vaikka jokin maa, aikakausi, aihealue, kirjallisuuden tyylilaji, tietty kirjailija yms. Toivonkin teiltä ideoita: mitä ehdotatte teemoiksi? Myös teemoihin sopivat kirjasuositukset otetaan ilolla vastaan.

Yksi teema tulee varmaankin olemaan Unkari: tänä vuonnahan kirjamessujen teemamaa on Unkari, joka on minulle aika läheinen maa. Unkarilaista kirjallisuutta löytyy aika paljon omasta hyllystänikin, ja harmittavan paljon siitä on lukematta. Suuri osa on kyllä unkariksi, enkä ole ihan varma, miten unkariksi lukeminen aika monen vuoden tauon jälkeen sujuu, mutta ainahan sitä voi yrittää...


maanantai 10. syyskuuta 2012

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Köyhyyttä, kurjuutta, nälkää, epätasa-arvoisuutta. Minna Canthin Köyhää kansaa on melkoinen kurkistus ankeuteen ja kurjuuteen. Pienoisromaani on lyhyt, mutta vaikuttava. Holpaisen perheellä ei voisi oikein huonommin mennä. Perheen isä on työttömänä, hyyryä ei ole maksettu, pienin lapsi on kuolemaisillaan, vanhin tytär vaivainen ja sokeutumassa ja koko perheellä on nälkä.

Toivoa paremmasta ei juuri ole, eikä apua löydy rikkaammilta. Naapurin rouva, Tiina Katri, sentään antaa välillä vähästään, mutta aineellista apua enemmän saa perhe osakseen vain sääliä. Kovaa on muillakin, eikä tuleva rautatien juuri auta, sillä vaikka sen rakentamisessa onkin työtä tarjolla, palkalla tuskin elää.

Keskeisenä henkilönä romaanissa on perheenäiti Mari, joka vähitellen vaipuu epätoivoon ja mielenvikaisuuteen. Miten voi jaksaa toivoa, jos toivoa ei ole? Lapset pysyvät hädintuskin hengissä, ja tulevaisuus näyttää niin huonolta, että kuolema tuntuu jopa paremmalta vaihtoehdolta on elämän hidas kituminen. Mari pyörittää mielessään jopa ajatusta lastensa surmaamisesta ja avantoon menemisestä.

Köyhien puolustaja Minna Canth antaa tässä äänen heikoimmille ja osattomimmille. Tilanne ei tietenkään ole nyky-Suomessa aivan tällainen, onneksi, mutta taitaa maailmaan silti kurjuutta mahtua.

Marin onnettomuutta pääsevät lääkäri ja pappikin todistamaan, mistä seuraa tämä keskustelu. Eutanasia on näköjään pohdituttanut jo Canthiakin:

"Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa."
"Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin."
"Millä lailla? Selittäkääpäs, tohtori."
"Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto."
"Helppo sanoa. Entä sitten?"
"Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois."

Onneton on tämä tarina, mutta lukemisen arvoinen. Pienoisromaani on lyhyt, melkeinpä vain pitkän novellin mittainen, mutta täynnä sanomaa. Marin mielipuolisessa huudossa tuntuu lopussa soivan koko maailman tuska:

Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa. Tammi, 2005. 
Tämä kirja on pitkään ollut lukulistallani. Aika monta kuukautta se ehti myös olla kirjastosta lainassa, ennen kuin lopulta tartuin siihen. Pelkäsin, että ahdistun liikaa ekologisista uhkakuvista. 

Sarasvatin hiekkaa osoittautui kuitenkin hurjan kiehtovaksi. Huikeat tieteelliset teoriat saavat maapallon yhtäkkiä tuntumaan kovin pieneltä paikalta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samalla aukeaa myös mieletön historiallinen syvyys, jossa mennään aina Atlantikseen asti.  Isomäki selittää teorioitaan hyvin, kaikki tuntuu lukijalle yhtä ymmärrettävältä kuin kirjan tiedemiehille. Ehkä tässä on myös hieman yksinkertaistusta: ei kai tiede voi olla ihan näin itsestäänselvää? 

Maantieteellisesti liikutaan ympäri maapalloa, keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat Grönlantiin ja Intiaan. Intian länsirannikolta on löydetty valtavia uponneita kaupunkeja. Grönlannissa mannerjäätikkö taas alkaa käyttäytyä odottamattomasti. Pian tutkijat huomaavat, että uhka on suurempi kuin kukaan oli osannut odottaa. 

Kirjan heikkoutena on kömpelö henkilökuvaus. Henkilöt ovat melko yksiulotteisia ja oikeastaan yhdentekeviä; he voisivat olla ketä tahansa. Mukaan ympätyt ihmissuhdekuviot tuntuvat oikeastaan turhilta. Oikeastaan voisi sanoa, että tässä kirjassa pääosassa ovat jää, vesi ja hiekka. Niiden kuvaus on kiehtovampaa kuin henkilökuvaus. 

Kerrontakin etenee jotenkin hypähdellen. Jännitystä kirjaan on saatu niin paljon, että minun oli välillä käänneltävä sivuja melko tiuhaan tahtiin. Mutta jännittävimmät kohdat tuntuivat välillä hieman päälleliimatuilta ja irrallisilta toimintakohtauksilta. 

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta paljon. Se oli kiehtova, mutta pakko myöntää, että varsinkin lopussa myös ahdisti. Vaikka pidän itseäni melko tietoisena ympäristö- ja ilmastonmuutosasioista, en ollut koskaan ajatellut, että seuraukset voisivat olla tällaisia. Voisiko näin todella tapahtua? Ja onko mitään enää tehtävissä? Ja voi hyvänen aika, miksi niitä ydinvoimaloita rakennetaan rannikolle? Vaikuttiko Fukushima mitenkään ydinvoimaloiden turvatoimiin? Sain kirjan loppuun illalla, ja hyvä etten noussut yöllä tähystelemään ikkunasta, näkyykö tulva-aaltoja. 

Myös tätä mietin: jos maapalloa kohtaisi valtava ekokatastrofi, olisiko parempi olla niiden joukossa, jotka menehtyvät heti, vai jäädä henkiin selviytymään maailmassa, jossa kaikki on muuttunut?

torstai 6. syyskuuta 2012

Tunnustus


Sain tämän hienon post-it-tunnustuksen Lukemisen kartaston Sonjalta.  Kiitos! Olen imarreltu. Minäkin pidän kovasti teidän blogistanne! 

Tunnustukseen liittyy tämä tehtävä: 
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Viiden suosikkiblogin valinta on vaikeaa, sillä luen niin monia hienoja blogeja. Tällä kertaa haluan kuitekin muistaa seuraavia blogeja. 

1. Ensimmäisen tunnustuksen heitän kirjablogien ulkopuolelle. Kiinnitän post-it lapun upean valokuvaajan ja hyvän ystävän Annikan blogiin, Annika Ruohonen Photography. Sen lisäksi että Annikan valokuvat ovat huikeita, hän myös kirjoittaa hyvin.

2. Seuraava tunnustus menee Jaakolle Kirjantilaan. Kirjantila palasi kesätauolta blogimaailmaan, mistä ilahduin kovasti. Nautin kovasti Jaakon tiiviistä ja selkeästä ilmaisusta. 

3. Kolmantena haluan nostaa esille Kanervalan, jossa Outi tarkastelee kirjallisuutta yksityiskohtien äärellä. Kanervala ei keskity kirjavinkkaukseen tai arviointiin vaan ajatuksenkuljeskeluun ja pohdintoihin kirjallisuudesta. 

4. Tarinauttisen hämärän hetket on nimeään myöten hieno blogi. Erityisesti odotan aina Elma Ilonan jakamia Elma- ja Ilona-patsaita. 

5. Katjan Lumiomena on yksi kauimmin seuraamiani blogeja. Erinomaisten tekstien lisäksi nautin siellä kauniista valokuvista. 

Ja voi ei, loppuivatko laput jo? Oikeasti olisin halunnut antaa tunnustuksen vielä vaikka kuinka monelle blogille. Tuosta lukemieni blogien listasta voitte katsoa ne loput... 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja Miniä on keski-ikäisestä naisesta, joka yllättäen saa vaivoiksensa jääräpäisen appiukkonsa. Ja kuka muukaan tuo appi on kuin Mielensäpahoittaja. Tämä kirjanen oli mielestäni kiva, vaikkei ehkä hauskuudessaan Mielensäpahoittajien tasolle ihan ylläkään. Kivaa kuitenkin lukea se toinenkin puoli.

Suhde appiukkoon ei ole helppo. Mitä tahansa miniä yrittää, aina hän tuntuu tekevän väärin päin. Sukupolvien välinen kuilu on huima, mutta tämän kirjan sivuilla sitä jopa vähän kurotaan umpeen.

En oikein osaa päättää, onko tämä Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja mielestäni hyvä juttu vai ei. Toisaalta oli ihan kiva saada tämä kirja kaupan päälle, mutta toisaalta tuntuu vähän hassulta, että kirja on saatavilla vain tiettynä päivänä. Idealistina kirjallisuuden pitäisi olla mielestäni saatavilla. Toisaalta, vaikka Miniä ihan kelpo kirja onkin, ei se kuitenkaan ole mikään tajunnanräjäyttävä vuosisadan kirjallisuuskokemus. Vaan ihan hyvin kirjoitettu, hauska kylkiäiskirja, joka kulkee aiemmin ilmestyneen kirjan suosion aallonharjalla. Joko Miniästä tulee himoittu kirjaharvinaisuus, tai sitten se on muutaman vuoden päästä yksi niistä kirjoista, joihin törmää jokaisella kirpparilla. Omani taidan kuitenkin säilyttää kirjahyllyssäni.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Voi Mielensäpahoittajaa! Tuo valittaja valloitti minunkin sydämeni jo siinä ensimmäisessä kirjassa siinä määrin, että tämä jatko-osa oli hankittava omaksi heti, kun se ilmestyi. Jostain syystä sen lukeminen kuitenkin jäi tänne saakka, vaikka kirja nopealukuinen onkin.

Kyrö ei petä. Mielensäpahoittaja on edelleen nykymaailmaa kriittisin silmin tarkkaileva valittaja. Tällä kertaa hän on uuden haasteen edessä. Kotipalveluun tulee Ruman ihmisen tilalle nuori hoitaja, joka ei Mielensäpahoittajaa miellytä. Hän pistää ovensa lukkoon eikä päästää mokomaa sisälle. Kyllä tässä ilmankin pärjätään. Mutta jotta ei nälkään kuolisi, Mielensäpahoittajan on opeteltava laittamaan ruokaa. Onneksi kaapin päältä löytyy emännän vanha reseptikirja, jonka avulla ruskeakastikkeen teko ja moni muukin luonnistuu, vaikka ei toki ilman harjoittelua.

Ennen kaikki oli paremmin, mutta tässä kirjassa Mielensäpahoittaja on myös valmis oppimaan uutta. Sympaattista ja hauskaa, mutta myös hieman sydämeenkäypää. Kyllä ei ole tyhjän nauramista nämä kirjat.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa. Otava, 1999.
Alkuteos Dressed for Death, 1994. Suomentanut Kristiina Rikman

Kirjabloggaus on jostain syystä kuorinut minusta esiin dekkareitten lukijan. Tai sitten vain huomaan paremmin lukevani dekkareita, kun kirjoitan niistä postauksia. Tai sitten vaan lukemieni dekkareiden määrän kasvu ja bloggamisesta innostuminen ovat sattumalta osuneet ajallisesti yhteen. En kuitenkaan voi enää sanoa rehellisesti, että en juuri lue dekkareita.

Pitkä dekkareiden vieroksumiskauteni on kuitenkin aiheuttanut sen, että minun on helppo löytää luettavakseni dekkaristeja, joita en ole ennen lukenut. Tämäkin oli ensimmäinen kirjani Donna Leonilta.

Miksi valitsin tämän luettavaksi? Syy on bloggaamisessa: halusin löytää kirjan luettavaksi So American -haasteen rikoskirjallisuuskategoriaan, ja Donna Leonilla saa kätevästi pisteen myös Ikkunat auki Eurooppaan haasteesta. Jälkimmäistä tosin mietin hetken, sillä olen pyrkinyt löytämään Eurooppa-haasteeseen kunkin maan omaa kirjallisuutta, mutta päätin kuitenkin ottaa Leonin mukaan. Asuuhan hän Venetsiassa, vaikka englanniksi kirjoittaakin. Ja enemmän Italiaa miljöönä korostavaa kirjaa on ehkä vaikea löytää jopa italialaisesta kirjallisuudesta.

Juuri tämän kirjan valitsin luettavakseni, koska se oli varhaisen komisario Guido Brunettin  tutkimuksista kertova kirja, jonka kirjastosta löysin. Ajattelin, että aloitan sarjan alkupäästä siltä varalta että innostun näistä enemmänkin.

Alkutilanne kirjassa on tämä: Venetsian läheltä löytyy ruumis, jota aluksi pidetään transvestiittiprostituoituna. Pian kuitenkin selviää, että murjottu uhri onkin arvostettu pankinjohtaja. Skandaali on valmis, mutta kaikki ei tietenkään ole sitä, miltä se näyttää.

Rikos ja sen selvittely oli rakennettu ihan kiinnostavasti. Pisteet siitä, että loppuun asti ainakin minä lukija sain pähkäillä, että miten ihmeessä tämä nyt selvitetään. Dekkareissa usein harmittaa, jos arvaa liikaa liian aikaisin. Pidän siitä, että ratkaisua voi jännittää loppuun asti. Tässä kirjassa rikos tuntui kuitenkin olevan melkein sivuseikka antaumuksellisen miljöönkuvailun rinnalla. Moneen kertaan mietin, luenko dekkarin muotoon puettua Venetsian matkailumainosta. Venetsia on tuskastuttavan helleaallon kourissa, mutta silti ah niin ihana rappeutuneessa kauneudessaan. Miljöötä korostavia yksityiskohtia nostetaan jatkuvasti esille, italiaa puhutaan vähän väliä ja aina välillä pohditaan italialaisuutta ja venetsialaisuutta. Vaikka nämä pohdinnat on sijoitettu Guido Brunettin päähän, niissä on mielestäni kyllä välillä jotenkin ulkopuolinen näkökulma, kuten koko miljöökuvauksessakin. Sellainen, joka olisi Italiaan ja Venetsiaan rakastuneella ja muuttaneella ulkomaalaisella...

Oma lukunsa on ruoan kuvaus. Tässä kirjassahan syödään enemmän kuin Viisikoissa! Italian ruokakulttuuri taitaa olla yksi kirjan teemoista. Ruokaa ja ruoanlaittoa kuvataan suorastaan antaumuksella, ja välillä kirjaa lukiessa tuli melkein nälkä. Matkailumainoksen ja Viisikon lisäksi tekstistä tuli välillä mieleen resepti tarjoiluohjeineen:

"Hän silppusi sipulit, kasteli tomaatit kiehuvassa vedessä voidakseen kuoria ne helpommin ja kävi poimimassa terassilta pari tuoretta basilikan lehteä. Hän askarteli automaattisesti, kiinnittämättä erityistä huomiota siihen mitä teki ja valmisti yksinkertaisen kastikkeen ja pani sitten veden kiehumaan keittääkseen pastaa. Kun suolattu vesi alkoi poreilla hän kaatoi kattilaan puoli pakettia penne rigatea ja sekoitti. - - Kun pasta oli kypsää, hän huuhteli sen siivilässä, keikautti tarjoilukulhoon ja kaatoi sitten kastikkeen päälle. Hän hämmensi ruokaa suurella lusikalla ja kantoi sen parvekkeelle, jonne hän oli jo vienyt haarukan, lasin ja pullollisen Cabarnetia. Hän söi suoraan kulhosta. - - Hän söi kaiken pastan, pyyhki kulhon leivänpalalla, vei sitten kulhon sisään ja toi tullessaan ulos lautasellisen vasta pestyjä viikunoita."

Aika kului ihan leppoisasti Guido Brunettin seurassa, mutta saa nähdä tulenko toistamiseen vierailemaan Venetsiassa hänen seurassaan. Jokin imu tästä puuttui minun kohdaltani. Sanon ainakin toistaiseksi Brunetille Arrivederci!

sunnuntai 19. elokuuta 2012

P. G. Wodehouse: Prinssi ja Betty

P. G. Wodehouse: Prinssi ja Betty. Otava, 1952. 
Alkuteos The Prince and Betty, 1912. 

P. G. Wodehouse tunnetaan Jeevesin luojana, mutta hän on kirjoittanut myös muita hilpeitä romaaneja, joissa usein on mukana rakkaustarina. Sellainen on myös Prinssi ja Betty. Prinssi ja Betty on viehättävä ja hauska tarina, vaikkei ehkä yltänytkään suosikkeihini Wodehousen kirjoissa.

Betty ihastuu Johniin ja John ihastuu Bettyyn, mutta John onkin tietämättään pienen Mervon saaren prinssi, sitten mukana on rikas isäpuoli, joka haluaa kasinoyrittäjäksi, väärinymmärryksiä, amerikkalaisia, lipevä kosija ja onnellinen loppu. Siinä se. Kirjasta tulee hyvälle tuulelle, mutta enemmän olen pitänyt vielä esimerkiksi kirjoista Onnen portaat tai Rauhatonta rahaa. Perusfiilis on kuitenkin tuttua Wodehousea, ja alkoi tehdä mieli lukea Jeeves-kirjoja pitkästä aikaa.

lauantai 18. elokuuta 2012

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus. Atena, 2009. 
Alkuteos: The Meaning of Sunglasses. A Guide to (Almost) All Things Fashionable. Suomentanut Sampsa Peltonen. 
Kansi Aino Ahtiainen.

En tiedä, mikä sai minut tarttumaan kirjaan muodista. Varmaan se oli tuo kansi, joka on mielestäni tosi hieno. Käsilaukun syvin olemus valottaa muodin salaisuuksia ja kertoo mikä on tyylikästä ja mikä tyylitöntä - ainakin kirjoittajansa Hadley Freemanin mielestä.

Kirja voisi käyttää myös hakuteoksena, sillä se käy aakkosjärjestyksessä läpi muotiin liittyviä asioita, alkaen alusvaatteista ja päättyen volyymiin. Kirjoitustyyli on hilpeää ja kevyttä. Perussanoma tuntuu olevan, ettei muotia kannata ottaa liian vakavasti, ja että sen saa ottaa vakavasti. Kirjaa lukiessa pystyy sekä naureskelemaan muotialalle että arvostamaan muotia esteettisenä harrastuksena siinä missä kuvataidetta tai teatteria.

Hihittelin kirjan ääressä monta kertaa ääneenkin, vaikka loppua kohden pisteliään ironinen kirjoitustyyli alkoi jo puuduttaakin. Muotiasioissa rajoittuneena myös opin uusia asioita, sillä vähän googletettuani tiedän nyt, mitä tarkoittavat kitten heelsit tai brogue-kengät.

perjantai 17. elokuuta 2012

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola. Otava, 2007.
Alkuteos Små citroner gula, 2004. 
Suomentanut Sanna Manninen.

Joku suositteli joskus ja kirjan nimi kuulosti hauskalta, joten Keltaisten sitruunoiden ravintola päätyi luettavien listalle, vaikka en oikeastaan edes tiennyt millainen kirja on kyseessä. Kirja tarttui mukaan antikvariaatin alennushyllystä kahdella eurolla.

Keltaisten sitruunoiden ravintola paljastui pian melko kevyeksi viihdekirjallisuudeksi, mutta ihan viihdyttäväksi sellaiseksi. Vietin ihan mukavan päivän kirjan parissa. Pääosassa on ravintola-alalla työskentelevä tukholmalainen Agnes, joka saa potkut työstään sen jälkeen, kun hänen pomonsa on lähennellyt häntä. Samaan aikaan musiikkorenttupoikaystävä jättää ja kaikki tuntuu muutenkin menevän pieleen. Uusi naapurikin ärsyttää. Kunnon töitä ei tunnu löytyvän, kunnes entinen työkaveri pyytää Agnesia mukaan uuteen ravintolaan, jota on perustamassa.

Mukana on erilaisia ihmissuhdekuvioita ja uuden yrityksen kamppailua tullakseen kannattavaksi. Mitään erityisen yllättävää kirjasta ei löydy - suurimman osan juonenkäänteistä lukija arvaa hyvissä ajoin etukäteen. Ensimmäisten sivujen raiskausyritystä lukuunottamatta kirjassa on mukava tunnelma. Suurin osa hahmoista on mukavia, ja ikävät tyypit ovat yksioikoisen ikäviä ja helposti inhottavia. Ennalta-arvattavuudesta ja tietynlaisesta yksioikoisuudesta huolimatta tämä oli mielestäni ihan mukava kirja.

Tavallaan tämä kirja oli mielestäni vähän kuin sen kuvaama ravintola. Yksinkertainen, panostaa tuttuihin perusaineksiin ja varmoihin kortteihin, mutta tekee sen pirteästi ja hyvin. Sopii kevyeksi ateriaksi tai välipalaksi, vaikkei mitään ihmeellistä tarjoakaan.

maanantai 6. elokuuta 2012

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 2: Puolueen aika


Li Kunwu & P. Ôtie: Minun Kiinani 2. Puolueen aika. WSOY, 2012. 
Ranskankielinen alkuteos: Une vie chinoise 2 - Le temps du Parti,2009. 
Suomentanut: Saara Pääkkönen


Minun Kiinani -sarjakuvatrilogia jatkaa Li Kunwun omaelämänkerrallista tarinaa Maon kuoleman jälkeisestä ajasta. Tämän sarjakuvaromaanin lukeminen on harvinaisen sivistävää, sillä ainakin omat tietoni Kiinan lähihistoriasta ovat melko epämääräisiä. Yhteiskunnan muutokset ja niiden vaikutus yksilöihin tulevat hienosti esille tässä teoksessa. Keskeiseksi nousee myös tässä trilogian toisessa osassa päähenkilön suhde isäänsä. 

Koska en osaa oikeastaan sanoa muuta tästä sarjakuvasta, kuin että se on hieno ja kiinnostava, niin kirjoitanpa muutaman sanan sarjakuvista yleensä, jottei postaus jäisi aivan tyngäksi. Sarjakuviin suhtaudutaan mielestäni edelleenkin jonkin verran "kirjallisuutena lukutaidottomille". Niitä ei pidetä vakavana kirjallisuutena, vaan hömppänä, jota lueskellaan, jos ei jakseta keskittyä oikeaan kirjaan. Toki sarjakuvien joukkoon mahtuu  paljon kepeyttä ja seikkailua, mutta niin mahtuu ns. oikeaan kirjallisuuteen. Ainakin myyntitilastojen kärjessä yleensä keikkuvat dekkarit ja viihdekirjallisuus, tai sitten elokuviksi sovitetut kirjat. 

Jos haluat tutustua "vakavaan" sarjakuvaan, suosittelen tutustumista vaikka tähän Minun Kiinani -sarjaan tai esimerkiksi Ville Tietäväisen kirjaan Näkymättömät kädet. 

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven. WSOY, 1979.
Alkuteos Over Sea, Under Stone, 1965. 
Suomentanut Kristiina Rikman.

Kesäisin tulee usein palattua vanhojen tuttujen pariin. Lapsuuden fantasiasuosikkeihini kuuluu Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja, jonka ensimmäinen osa on Yllä meren, alla kiven. Sarjasta otettiin joitain vuosia sitten uusintapainos (hyvä hyvä!). Suhteeni tähän kirjasarjaan on siis voimakkaan nostalginen, ja niin on arviokin.

Sarja liikkuu brittiläisissä maisemissa, ensimmäisessä osassa ollaan Cornwallissa. Mitään omaa fantasiauniversumia sarjassa ei ole, vaan se sijoittuu ihan meidän maailmaamme, vaikka mukana on toki fantasian elementtejä. Enemmän kuningas Arthuria, vähemmän lohikäärmeitä ja taikamiekkoja. Ensimmäisessä osassa ollaan vielä fantasian suhteen enemmän viittauksen tasolla, mutta siinäkin päästään jo perille, että jonkinlaisesta hyvän ja pahan taistelusta on kyse.

Tarinana Yllä meren, alla kiven on aika perinteinen nuorten seikkailukertomus. Kolme sisarusta, Simon, Jane ja Barney viettävät perheineen kesälomaa Cornwallissa, talossa, jonka isosetä Merry on vuokrannut. Talosta he löytävät vanhan kartan, jonka johdattamina he alkavat etsiä itse Graalin maljaa. Aarre kiinnostaa muitakin, ja sisarukset ovat pian seikkailun pyörteissä. Salaperäinen isosetä Merry eli professori Merriman Lyon on onneksi lasten apuna.

Yllä meren, alla kiven on sarjan avausosana mielestäni onnistunut siinä mielessä, että se jättää vielä paljon kertomatta. Kyse on hyvän ja pahan taistelusta, tai Valon ja Pimeän, mutta niitä termejä ei vielä tässä osassa korosteta niin kuin myöhemmin sarjassa. Isosetä Merry on selkeästi keskeinen henkilö, mutta hänen henkilöllisyyttään ei vielä kovin paljon raoteta. Yllä meren, alla kiven on vielä oikeastaan enemmän seikkailukertomus pienellä maagisuusvirityksellä kuin varsinaista fantasiaa. Fantasian osuus kasvaa sarjan edetessä, mutta tässä sarjassa minua on aina kiehtonut tarinan suhde reaalimaailmaan.

Kuinka kirja käännetään? - Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Kannen kuva: Mika Launis
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi, 2008



Harry Pottereiden menestystarina on varmasti jokaiselle tuttu. Suomessa Harry Pottereiden mainiot käännökset nostivat julkisuuteen myös kääntäjän, Jaana Kapari-Jatan. On ehkä ennenkin osattu arvostaa hyvää käännöstä ja kääntäjää, vaikka ehkä mieluummin kuitenkin haukuttu sitä huonoa. Mutta faniposti ja haastattelupyynnöt olivat jotain uutta kääntäjän siihen asti melkoisen näkymättömässä ammatissa.

Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjassa Kapari-Jatta valottaa kääntäjän ammatin puolia ja kertoo erilaisista käännösratkaisuista ja ongelmakohdista, joihin kääntäjä törmää työssään. Kirja rakentuu lukijoiden kysymysten varaan, eri luvuissa selostetaan muun muassa kirjan kääntämisen prosessia kokonaisuudessaan ja yksittäisten sanojen tai nimien käännösratkaisujen valintaa. Kapari-Jatta puhuu paljon myös rytmistä ja siitä, miten siirtää kirjailijan tapa käyttää kieltä toiselle kielelle. Kääntäminen ei vain sanojen ja merkitysten kääntämistä toiselle kielelle, vaan myös kirjailijan tyylin ja "hengen" välittämistä. Haastavaa mutta kiinnostavaa puuhaa, sanoisin! Ja ainakin minun mielestäni Jaana Kapari-Jatta on kerrassaan loistava suomentaja. Harry Pottereita on ilo lukea suomeksi.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa sekä Harry Potter -faneille että ylipäätään kääntämisestä kiinnostuneille. Minusta on hienoa, että kääntäjät nousevat ammattikuntana paremmin esille. On kamalaa, jos hyvä kirja pilataan huonolla suomennoksella. Ketkä ovat teidän suosikkisuomentajianne? Mitkä asiat tekevät suomennoksesta hyvän, mitkä pilaavat sen?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Runoja: Sirowitz ja Dickinson

Tällä kertaa esittelen kaksi runokokoelmaa samassa, kun ne tuli luettua melko peräkkäin. Yhdistävänä tekijänä on myös yhdysvaltalaisuus, se taitaakin olla ainut.  Toinen on nykykirjallisuutta, miesrunoilija, vapaata mittaa; toinen 1800-luvulta, naisrunoilija, mitallista. 

Hal Sirowitz: Äiti sanoi. Like, 1999. 
Alkuteos Mother Said, 1996.
Suomentanut Hanna Kjellberg

Amerikanjuutalainen, newyorkilainen Sirowitz kirjoittaa sellaista runoutta, josta pitävät monet sellaisetkin, jotka "eivät ymmärrä runoja". Näennäisesti yksinkertaisia, suorasanaisia, selkeitä ja lyhyehköjä runoja, jotka kuitenkin ovat pintaansa syvempiä. Se syvyys tulee siitä, että runoissa on monesti jotain niin tunnistettavaa olemisesta ja ihmisestä. Runot ovat hauskoja ja liikuttaviakin. Suuri osa niistä on kokoelman mukaisesti "äidin sanomisia", mutta välillä pääsee ääneen myös isä, terapeutti ja "hän".

Runot ovat arkisia, ja ehkä juuri siksi niin elämänmakuisia. Äidin ääni usein kieltää jotain, ja perustelee kieltonsa huimilla loogisuusloikilla. Runon minä, äidin tai isän sanomisten kuulija, on välillä pieni poika, jota kielletään työntämästä sormea ketsuppipurkkiin, välillä nuorimies, jota moititaan laiskuudesta ja jolle annetaan  neuvoja tyttöystävien suhteen. Osa runoista käsittelee parisuhdetta. Seuraavassa esimerkki äidin logiikasta ja pettämättömästä syyllistämisen taidosta.

Ei enää syntymäpäiviä

Älä huido sateenvarjolla kaupassa, 
Äiti sanoi. Hyllyllä pääsi yläpuolella on kauhea määrä 
spagettikastikepurkkeja,
jotka voivat pudota päällesi, ja voit kuolla.
Sitten et pääse tämäniltaisiin juhliin,
etkä huomenna keilaradalle. 
Ja sen sijaan että juhlisimme syntymäpäiviäsi
limsan ja kakun kera, vietämmekin
kuolemasi muistopäivää juoden teetä ja
syöden korppuja. Emmekä isäsi ja minä voi 
enää koskaan syödä spagettia, koska
jauhelihakastike muistuttaa meitä sinusta.

Hal Sirowitz

Kokoelma oli suorastaan mainio. Suosittelen erityisesti niille, jotka yleensä kammoavat runojen lukemista. 


Emily Dickinson: Golgatan kuningatar. Tammi, 2004.
Valikoiman suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen.

Emily Dickinson (1830 - 1886) on yksi merkittävistä 1800-luvun yhdysvaltalaisista runoilijoista. Mitalliset, "runomaiset" runot tuntuivat Sirowitzin jälkeen aluksi täysin käsittämättömiltä. Valikoimassa on kuitenkin lopussa suomentajan kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat Dickinsonin elämää ja runoutta. Ne luettuani runot alkoivat avautua paremmin ja aloin myös nauttia sanojen rytmistä ja muodosta. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös suomentajan huomautukset runoista, ne löytyvät kirjan lopusta. 

Mitallisen runouden kääntäminen on todellakin oma taiteenlajinsa, sillä kääntäjä joutuu tavallista enemmän punnitsemaan valintojaan sisällön ja muodon suhteen. Säilytetäänkö runomitta? Yritetäänkö pitää säkeet samanmittaisena kuin alkukielessä (esimerkiksi englannista suomeen käännettäessä tämä on vaikeaa, koska suomessa sanat ovat keskimäärin pidempiä kuin englannissa). Valikoiman saatesanoissa Merja Virolainen perustelee omia käännösratkaisujaan. 

Dickinsonin runot olivat mielestäni hetken makustelun jälkeen yllättävän kirpeitä ja mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan tehneet mitään pitkäikäistä vaikutusta. 

- - - - - - 

Nämä kokoelmat luettuani olen suorittanut So American -haasteesta runokategorian.  



lauantai 21. heinäkuuta 2012

Allen Ginsberg: Luurankohuutoja

Allen Ginsberg: Luurankohuutoja. Runoja 1984-1997. Sammakko, 2002.
Suomentanut Seppo Lahtinen. 
Runot valittu alkuteoksista Cosmopolitan Greetings, 1994 ja Death and Fame, 1999.

Haasteet ovat blogimaailmassa siitä hauska juttu, että ne saavat tarttumaan kirjallisuuteen, joka muuten menisi  ohitse. Allen Ginsbergin runokokoelmia luin saadakseni merkinnän So American -haasteeseen beat-sukupolven kirjailijoiden kategoriaan.

Sammakko on julkaissut Ginsbergin tunnetuimmat runot kolmen niteen kokoelmana: Huuto ja muita runoja 1947 - 1971; Huudon jälkeen, Runoja 1972 - 1992 ja Luurankohuutoja, Runoja 1984 - 1997. Kirjastosta tarttui ensimmäisenä käteeni tuo varhaisimpia runoja sisältävä teos. Tuskailin sen kanssa ikuisuuksia, vaikka joukossa oli muutamia entuudestaankin tuttuja ja joitain mielestäni mielenkiintoisiakin runoja. Tunsin vain olevani kulttuurisesti liian kaukana ymmärtääkseni suurinta osaa runoista, tai edes halutakseni ymmärtää.

Ensimmäinen kokoelma jäi siis auttamatta kesken, mutta onneksi kirjaston runohyllystä löytyi myös Luurankohuutoja. Kokoelma on ensinnäkin lyhyempi (jee!) ja myös runot ovat lyhyempiä, selkeämpiä ja ainakin itselleni helpommin aukeavia. Ne tulevat ehkä lähemmäs omaa aikaani, ja voi olla niinkin, että Ginsberg on ikääntyessään tiivistänyt ja hionut ilmaisuaan.

Allen Ginsberg on runoilijana suorastaan kulttihahmo. Beat-liikkeen keskeisimpiä henkilöitä, sanavapauden puolestapuhuja, homoseksuaali, toisinajattelija, toisinsanoja. Runoja on vaikea lukea Ginsbergistä irrallaan, sillä hän tuntuu tilittävän niihin avoimesti elämäänsä ja ajatuksiaan. Runot aukeavat sitä paremmin, mitä enemmän tuntee Ginsbergin elämää. Niissä vilahtelevat vanhat ystävät, rakastajat, vanhemmat, Ginsbergille merkittävät kirjailijat (esim. Walt Whitman, Ezra Poun, Jack Kerouac). Runot ovat välillä rujoja ja karkeita, välillä koomisia, välillä hypnoottisia mutta aina ne tuntuvat olevan suoria ja rehellisiä. Ginsberg todellakin kirjoitti mitä ajatteli. Kaunosieluisuutta näistä runoista ei välttämättä kannata hakea:

Kaihomielinen lukija
nämä rivit lukematta jätä
Vaan jos olet rujo kokija
sä tarviit tätä


Paskakone paskakone
olen hurja paskakone
Kusikone kusikone 
ehtymätön kusikone
- - 
(Ginsberg: Paskantärkeitä huomiota)

Kokoelman viimeinen runo on kirjoitettu joitakin päiviä ennen Ginsbergin kuolemaa (kaikkien runojen jäljessä on kirjoituspäivämäärä). Runon nimi on Juttuja joita en tee (Nostalgioita). Ilmeisesti kuolinvuoteella kirjoitetussa runossa luetellaan erilaisia asioita, joita runoilija ei enää tule tekemään (tai pitäisi sanoa kai runon puhuja, mutta mielestäni Ginsbergin tapauksessa tässä on vaikea tehdä eroa). Tässä lainaus runon lopusta:

- -
Ei enää Sunset Boulevardia, Melrose Avenueta, Ocean wayn Ozia
Serkkuani Danny Leegantia, muistoja Edith-tädistä Santa Monicassa
Ei enää ihania kesiä rakastajien kanssa, Blaken opetusta Naropassa, 
         Kerouacia, Reznikoffia, Rakosia, Corsoa, Creeleytä, Orlovskyä
Vierailuja Buban hautausmaalla, Rose-tätiä, Harry Meltzeriä ja Clara-tätiä, Louis-isää
Ei itseäni muuta kuin tuhkauurnassa

Kokoelman hienoin runo oli mielestäni aloitusruno, ohjelmanjulistusta muistuttava Improvisaatio Pekingissä, sekin "luetelmaruno", jossa säkeet alkavat Kirjoitan runoutta koska... Kolmen sivun mittaisessa runossa riittää syitä runojen kirjoittamiselle, viimeinen on seuraava:

Kirjoitan runoutta koska se on paras tapa sanoa kaikki kuudessa minuutissa tai eliniässä.
(Ginsberg: Improvisaatio Pekingissä)


Ginsbergistä ei tosiaan tullut lempirunoilijani, mutta kiinnostavaa tähän kulttihahmoon ja hänen runoihinsa tutustuminen oli.

- - -
Beat-sukupolven edustajista ajattelin muuten seuraavaksi tutustua Kerouaciin ja Matkalla teokseen. Siitä on muuten tehty myös elokuva, joka tulee Suomessa ensi-iltaan heinäkuun lopussa. Klassikkokirjojen filmatisoinnit vaikuttivat trailereiden perusteella (kävin elokuvissa pitkästä aikaa, sivistävää näköjään) olevan hitti. Myös toinen amerikkalainen klassikko, Kultahattu, on siirretty valkokankaalle, tähtenä Leonardo DiCaprio.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Richard Yates: Revolutionary Road

Richard Yates: Revolutionary Road. Otava, 2008. 
Englanninkielinen alkuteos Revolutionary Road, 1961.
Suomentanut Markku Päkkilä.

Richard Yatesin vuonna 1961 ilmestynyt romaani Revolutionary Road on amerikkalaisen kirjallisuuden moderneja klassikkoja, kulttikirjaksikin nimetty.

Mitenköhän tätä arvioisin? Tai lukukokemustani. Kirja on taitavasti kirjoitettu, täynnä teräviä huomioita ja oivallista kuvausta, rakenteeltaan hyvä ja sanomaltaan selkeä. Mutta minut se jätti aika kylmäksi. Kyse ei ole siitä, että kirjan henkilöt ovat kaikki oikeastaan aika ikäviä tyyppejä. Se on mielestäni olennainen osa tätä kirjaa. Se, että ärsyynnyin kirjan henkilöistä, oli oikeastaan parasta tässä kirjassa. Lopettakaa turha ininä ja unelmointi ja eläkää, teki mieli huutaa.

Kirjan keskiössä on kolmekymppinen pariskunta April ja Frank Wheeler. He asuvat 1950-luvun amerikkalaisessa lähiössä, ja ahdistuvat keskiluokkaisuudesta. Kaksi lasta, Frankillä kaupungissa työ, jota hän inhoaa, April 50-luvun tapaan kotirouvana. Avioliitto on kyräilyä, turhautumista ja halveksuntaa toista kohtaan. Elämä ei olekaan sitä, mistä he unelmoivat kaksikymppisinä: Aprilista piti tulla näyttelijä ja Frankistä "jotain suurta". Hetkeksi Aprilin kehittämä suunnitelma muutosta Pariisiin ja uudesta elämästä ihassa Euroopassa herättää toivoa, mutta suunnitelman kaaduttua kaikki menee lopullisesti pieleen.

Yates kuvaa kylmänviiltävästi perheen särkymistä. Wheelerien lapset ovat vanhemmilleen kovin yhdentekeviä  oman elämän turhuuden harmittelun keskellä. April ja Frank haluavat olla "jotakin", elää "omaa elämäänsä", mutta kuitenkaan he eivät tiedä mitä he haluavat ja miten he haluavat elää. Hetkellinen toivo yhteyden uudelleen löytämistä vain korostaa sitä, kuinka kauaksi he lopulta toisistaan ajautuvat. Lähiöelämä on onttoa eivätkä Wheelerit pysty luomaan siihen sisältöä.

En voi sanoa, että kirja oli huono, koska se ei pidä paikkaansa. Kirja oli kyllä hyvä. Varmasti. Yleinenkin mielipide se vaikuttaa olevan. Mutta tämä ei vain ollut minun kirjani. En minä sitä inhonnut, mutta en vain yhtään syttynyt sille. Ehkä se oli vain liian amerikkalainen minulle. Vaikka melkein tuntuu siltä, että tästä kirjasta pitäisi pitää, että kävisi sivistyneestä ja mielenkiintoisesta ihmisestä, joka lukee älykästä kirjallisuutta. Vähän niin kuin Frank ja April Wheeler, jotka tiesivät tarkasti, mitä kirjoja lukea, jotta eivät olisi tylsiä keskinkertaisuuksia.

Tämän perusteella tehty elokuva on kuulemma hyvä, ehkä pitäisin siitä enemmän?

torstai 19. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Nälkäpeli-trilogia tuli luettua suorastaan ahmien, viimeinen osa englanniksi, kun en sattunut suomenkielistä saamaan käsiini. Ajattelin etukäteenkin, että varmaan pidän tästä, mutta en arvannut, että olisin näin vaikuttunut. Kävin jo katsomassa elokuvankin.

Nälkäpelit sijoittuvat tulevaisuuteen. Luonnonkatastrofit ja niitä seurannut nälänhätä ovat tuhonneet suuren osan Pohjois-Amerikkaa. Tilalla on Panem, joka koostuu kahdestatoista vyöhykkeestä ja valtaapitävästä Capitolista. Vyöhykkeet ovat rajattuja, aidattuja ja tarkoin vartioituja alueita, joissa nähdään nälkää samalla kun Capitolissa eletään yltäkylläisyydessä. Kukin vyöhyke on erikoistunut johonkin tuotantoon, joku maitotuotteisiin, toinen kalastukseen, yksi elektroniikkaan.  Päähenkilö Katnissin kotivyöhyke 12 on pieni ja mitätön hiilen tuotantoon erikoistunut vyöhyke. 

Aikoinaan vyöhykkeet nousivat kapinaan Capitolia vastaan, mutta hävisivät, ja tästä rangaistuksena Capitol kehitti Nälkäpelin. Nälkäpeli on yhdistelmä tosi-tv:tä ja gladiaattorien areenaa, julma viihteeksi naamioitu rangaistus, jossa vyöhykkeiden lapset laitetaan tappamaan toisiaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: jokaisen vyöhykkeen on lähetettävä vuosittain kaksi nuorta, tyttö ja poika Nälkäpeliin. Nämä tribuutit valitaan elokorjuuksi nimitetyssä arvonnassa, johon osallistuvat kaikki 12 - 18-vuotiaat. Tribuutit suljetaan areenalle, jossa tehtävänä on tappaa kaikki muut tribuutit. Vain voittaja säilyy hengissä. Kaikki televisioidaan ja näytetään ympäri Panemia ohjelmana, jota vyöhykkeiden asukkaiden on pakko katsoa. 

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen ilmoittautuu Nälkäpeliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen siskonsa Primin, jonka osaksi arpa käy. Nälkäpeli on julma ja verinen, ja tilannetta Katnissin osalta vaikeuttaa vielä sekin, että hän ystävyystyy vyöhykkeensä poikatribuutin, Peeta Mellarkin kanssa, tietäen kuitenkin että toisen heistä on kuoltava Nälkäpelissä. 

Nälkäpeli oli minulle varsin koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Vaikka arvasin Katnissin toki säilyvän hengissä Nälkäpelissä (miten muuten päästäisiin sarjan kakkososaan?), luin tarinaa melkein hengittämättä. Tarina on jännittävä ja kunnon dystopian tavoin herättää ajattelemaan asioita, jotka meidän ajassamme ovat pielessä tai matkalla hyvin huonoon suuntaan. Nuorten väkivaltaiset kuolemat ovat Capitolin väelle suurta viihdettä - toisaalta, niinhän ne olivat minulle lukijanakin, vaikka tietysti minä luin fiktiivisistä henkilöistä. 

Vihan liekit jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja päättyi. Katniss ei saa pitkään juhlia hieman epätavallista Nälkäpelin voittoaan. Hänelle paljastuu, että Capitol kokee hänet uhkaksi ja kapinoiden lietsojaksi. Katniss  yrittää rauhoitella tilannetta, mutta se osoittautuu turhaksi. Seuraavaan Nälkäpeliin valitaankin osallistujat voittajien keskuudesta, ja hän joutuu Nälkäpeliin uudestaan. Tällä kertaa vastustajat ovat edellisten nälkäpelien voittajia. 

Kolmannessa osassa Katniss saa huomata, että hänestä yritetään tehdä Matkijanärheä, vastarintaliikkeen johtohahmoa sodassa Capitolia vastaan. Häntä ei varsinaisesti kaivata taistelijaksi, vaan propagandan tähdeksi. Kolmas osa on kirjoista synkin ja vakavin, täynnä sotaa, väkivaltaa, epätoivoa, propagandaa. Peli jatkuu, vaikkei nyt ollakaan areenalla.
Nälkäpeli-sarja pyörittelee minusta hyvin vallan, kilpailun ja oikeudenmukaisuuden teemoja. Lisäksi ne ovat menevää toimintaa, mukana vähän romantiikkaakin, muttei turhan imelässä muodossa. Olin oikeastaan yllättynyt siitä, kuinka vähän siirappia kirjoissa oli, vaikka on siellä se rakkaustarinakin. Minuun tämä nuortenkirja upposi täysin myös aikuisena lukijana. Pidin siitä, että se käsittelee tärkeitä, yhteiskunnallisia teemoja. Pidin siitä, ettei rakkaustarina ollut liian siirappinen (eniten siirappia taisi olla kakkososassa). Ja yksinkertaisesti kirja oli mielestäni jännittävä ja mukaansatempaava.

Panem on kiehtova ja julma yhteiskunta, jossa harvainvalta vallitsee. Tuotannon hajauttaminen vyöhykkeille estää myös mitään vyöhykettä olemasta omavarainen. Vyöhykkeiden asukkaat ovat käytännössä orjia, jotka mahdollistavat Capitolin asukkaiden huolettoman elämäntyylin. Leipää ja sirkushuveja, panem et circenses (en keksinyt yhteyttä itse, vaan se tulee ilmi viimeisessä kirjassa). Mutta Matkijanähri ei päästä helpolla. Tämä ei ole perinteinen hyvä vastaan paha -kamppailu, vaan se nostaa esiin myös olennaisen kysymyksen sodan oikeutuksesta. Ovatko kapinalliset oikeassa noustessaan kapinaan Capitolia vastaan, vaikka se tarkoittaa tuhansien kuolemaa ja kärsimystä? Oikeuttaako useiden säästäminen muutamien tappamisen? Ovatko sodassa kaikki keinot sallittuja, myös ne julmalta viholliselta lainatut? Vai jos julmaa hallitsijaa vastaan käytetään sen omia keinoja, nouseeko vanhan hirviön tilalle vain uusi? Nämä eivät ole tietenkään mitään uusia kysymyksiä, vaan ikivanhoja, mutta ikävän ajankohtaisia myös tällä hetkellä. Oppiiko ihmiskunta ikinä? Panem tuntuu monella tavalla turhankin todelliselta. Ja me asumme Capitolissa, nautimme yltäkylläisyydestä, joka on otettu vyöhykkeiden asukkaiden selkänahasta. 

Suosittelen. Elokuvastakin muuten pidin.

Suzanne Collins: 
Nälkäpeli. WSOY, 2009. Alkuteos The Hunger Games.2008. Suomentanut Helene Bützow.
Vihan liekit. WSOY, 2011. Alkuteos Catching Fire, 2009. Suomentanut Helene Bützow.
Mockinjay. Scholastic, 2010.