sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Diana Wynne Jones: Noidan veli (Chrestomancin maailmat)

Alkuteos Charmed Life, 1977. Suomentanut Marikki Makkonen.

WSOY:n tehtaanmyymälästä tarttui joskus syksyllä tämä kirja mukaan, ajattelin, että annan vaikka kummitytölle tai sen siskolle joululahjaksi. Tänä viikonloppuna tajusin joulun lähestyvän, ja tutkin, mitä on tullut hankittua sellaista, mitä olen ajatellut antaa lahjaksi. Päätin lukaista kirjan läpi ennen paketoimista, ensinnäkin koska se kiinnosti minua ja toiseksi että osaisin paremmin arvioida, kummalle tytöistä sen annan, vai vienkö sen vaan luokkani kirjahyllyyn oppilaiden luettavaksi.

Olen nuorempana ollut melkoinen fantasiakirjallisuuden suurkuluttaja, mutta jostain syystä viime vuosina sen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Oikeasti nykyisin helpommin tartun realistisiin, "oikeista ihmisistä" kertoviin kirjoihin (siinä mielessä kun nyt fiktiivisiä ihmisiä voi oikeiksi nimittää). Aikuistumista, ehkä? 

No, mutta oli hauska huomata, että fantasian lumo on kyllä ihan voimissaan. Kirja imaisi mukaansa, se tuli luettua nopsasti yhdessä viikonlopussa. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, maailmaan, joka on melkein kuin meidän, mutta ei ihan. Samantapainen maailma, kuin saman kirjailijan teoksessa Liikkuva linna, johon tosin olen tutustunut vain elokuvana, joten kovin tarkkaa vertailua en pysty tekemään. Tässä maailmassa noituus on kuitenkin melko arkipäiväistä, vaikka tietenkään kaikki eivät ole noitia. 

Eric ja Gwendolen jäävät kirjan alussa orvoiksi. Gwendolen on erittäin lupaava noidan alku. Heistä alkaa aluksi huolehtia rouva Sharp, joka pyrkii varmistamaan, että Gwendolen saa hyvän noidan koulutuksen. Pian lapset ottaa kuitenkin huostaansa salaperäinen Chrestomanci. 

Kirjan päähenkilö, Eric Chant eli Kissa on sympaattinen poika, joka suorastaan palvoo aika ikävästi käyttäytyvää isosiskoaan Gwendolenia. Luonnekuvauksissa on paikoitellen jotain synkän aikuismaista: periaatteessa ihan mukavatkin ihmiset saattavat toimia pohjimmiltaan kurjista motiiveista, kuten ahne ja pikkumainen rouva Sharp. Siitä huolimatta tunnelma on enimmäkseen jopa hilpeä, vaikka syvällisiä teemoja käsitelläänkin. 

Mutta vieläkin on päättämättä, päätyykö tämä kirja joululahjaksi vai ei. Kummatkin tytöistä (12- ja 14-vuotiaat) lukevat kumpikin paljon, ja aina kirjoja antaessa minua jännittää se, että ovatko he jo lukeneet niitä. Pitäisi tietysti myös päättää, että kummalle kirjan antaa. Ja kyllä tämä kirja ihan hyvin voisi kotiutua myös minun kirjahyllyyni... Jään pohtimaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti